Tunteita, tuskaa ja lunta tupaan.

”Ei kukaan tuu uskomaan sua, tajuutko sä että kaikki nauraa sulle? Tajuutko sä kuinka paljon mä ja mun kaverit ollaan jo naurettu sulle?!”, Daniel huusi mulle kun kerroin että mä en kestä enää, että mä aion viedä tän asian eteenpäin. ”Ootko sä vittu ihan tyhmä?! Tajuutko miten hulluna sua pidetään?!”.

Ja mä uskoin noita Danielin sanoja todella pitkään. Noi lauseet humisi mun päässäni aina tähän aamuun asti.

Olen juuri työterveyslääkärin vastaanotolla kun mun puhelin alkaa täristä mun laukussa. Vilkaisen näyttöä jossa vilkkuu mun asianajajani nimi. Mun sydän pysähtyy varmaan hetkeksi, niin kuin jokaisen kerran viime päivinä kun mun puhelin on soinut. Hovioikeuden tuomio olisi nyt viimein julki.

Mä kärsimättömänä odotan että lääkäri saisi ne perkeleen paperinsa ulos tulostimesta että mä voisin juosta ulos vastaamaan.

Heti kun pääsen ovesta, nappaan luurin käteeni ja valitsen vastapuhelun. En malta edes ulos asti vaan jään aulaan odottamaan uutisia.
”No moi, ihan ensiksi mä haluan sanoa että mulla on hyviä uutisia”, sanoo mun asianajaja ja mä huokaisen helpotuksesta ja istun alas.

”Tämä meni nyt paremmin kuin käräjillä, Daniel sai nyt 2 vuotta ja 8 kuukautta ehdotonta vankeutta…”, se aloittaa.

2 vuotta 8 kuukautta. Kaksi vitun vuotta ja kahdeksan kuukautta.

Mä en kykene enää keskittymään mihinkään mitä mun asianajaja puhuu puhelimen toisessa päässä.

Mitä mä oikein oon mennyt tekemään..

”Sua on nyt uskottu”, mä kuulen että se sanoo.

Mä vaan tuijotan lattiaa enkä saa oikein sanottua mitään. Oon shokissa.

Mä astun ulos lumisateeseen enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tuntea. Iloa? Helpotusta? Riemuvoittoa? Ylpeyttä? Kaikki meni hyvin. Odotettua paremmin. Oikeus tapahtui.
Miksi mä en sitten tunne mitään näistä?

Miksi mä tunnen ainoastaan surua, sääliä, ikävää, pettymystä ja sietämätöntä syyllisyyttä. Ehkä vähän vihaakin.
Mun tekis mieli soittaa Danielille ja pyytää anteeksi. Mutta en keksi ainoatakaan asiaa mistä mun pitäisi olla pahoillani.

Helvetti pitikö sen kusta kaikki näin pahasti?! Miten se onnistuikin pilaamaan oman elämänsä tällä tavalla?! Vittu oliko sen pakko repiä kaikki niin vitun rikki!!

Ja mä itken. Koko matkan kotiin ja vielä kotonakin. Kunnes nukahdan.

Ja mä näen unta Danielista.
En siitä Danielista joka pisti palasiksi kaiken mihin koski. Vaan siitä Danielista, joka katsoi mua kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin hienoa tässä maailmassa.

Kesään mennessä Daniel lähtee suorittamaan tuomiotaan.
Ja mä, mä jatkan mun oman juttuni etsimistä, sitä jotain mikä mut tekee onnelliseksi.

 

Mainokset

14 thoughts on “Tunteita, tuskaa ja lunta tupaan.

  1. Hienoa, että uskalsit kirjoittaa tän tekstin. Toit aika läjän muistoja munkin mieleen. Oon itse ollu myös perheväkivallan uhri lapseni isän johdosta ja tiedän todella mitä käyt läpi. Jaksamisia ♡

    Tykkää

  2. Mä oon lukenut sun matkaa alusta alkaen, ja ihan aluksi haluan kertoa, että sä olet rohkein, hienoin ja kaunein ihminen keneen olen törmännyt. Mä olen tämän menneen reilun vuoden aikana lukenut sun Blogia moneen kertaan, uudelleen ja uudelleen. En pelkästään koska se on hyvä, vaan myös siksi, että mulla ei ole ollut käsitystäkään minkälaista elämä voi olla. Eipä sillä, että olisi kyllä vieläkään, mutta yritän kai sanoa sitä, että olet tehnyt hienoja päätöksiä, ottaen kaiken tapahtuneen huomioon. Sä kirjoitit tossa viimeistä edellisessä tekstissä, että sä et kirjoita enää paitsi oikeuden tuomiosta. Mä kuitenkin toivon, että sä kirjottaisit vielä kerran. Sellaisen tekstin, jossa tekstistä paistaisi rauha. Sulle on varmaan aika monesti sanottu, että et ole syyllinen ja niin edelleen, joten en mene siihen sen syvällisemmin, mutta mä oikeasti toivon, että noi tunteet syyllisyydestä ja muusta päästää susta irti, tai sä osaat päästää niistä irti, kuinka vaan. Mä toivon kaikkea hyvää sun elämään. Mä toivon valoa, onnellisuutta, rakkautta ja toivoa. Mä toivon, että sun elämään tulee täydellinen mies, jonka kanssa saat toteuttaa kaiken, mistä oot ikinä uskaltanut unelmoida ja enemmänkin.

    Tykkää

    1. Kiitos todella viestistäsi Alessandra. Mä toivon myös että joku kaunis päivä nää kaikki raskaat syyllisyyden tunteet putoaisivat mun harteiltani, ja uskon että ehkä joku päivä pystynkin olemaan itselleni vähän armollisempi.
      Mä aion jatkaa kirjoittamista mun toisen blogini puolella, heti kun se tuntuu taas hyvältä. Nyt aion olla poissa hetken julkisesta kirjoittamisesta, vaikka erästä toista projektia alankin työstämään.
      Saatan myös joskus tulevaisuudessa tulla tännekkin vielä kertomaan mun kuulumisia, mutta en osaa sanoa koska se tapahtuu. Tiedän että aika tulee parantamaan. On parantanut jo tähänkin mennessä.

      Tykkää

  3. Kiitos että jaoit tarinasi! Luin kaikki kirjoitukset kerralla ja itkin miltei koko ajan. Tuli myös omia takautumia mieleen ja osasit hyvin ilmaista tuntemuksiasi. Tuntui etten ole ainoa pöhkö joka haikailee joskus menneiden perään. Minäkään en pysty tuntemaan vihaa, olisi ehkä helpompi jos tuntisi.

    Tykkää

  4. Onneksi hän sai edes tuon reilu 2vuotta mun mielestä oisi saanut tulla vähintään tuplana..mutta suomen oikeusjärjestelmä on mitä on. Mun isä pahoinpideltiin kun olin16v ja kuoli siihen ensin oltuaan 2 vuotta sairaalassa halvaantuneena ja mies sai tästä 11kk ehdollista…

    Tykkää

  5. Tekis mieli lukea kaikki nämä postauksesi/kirjotuksesi mutta aika ei riitä, saako kysyä että mitä exäsi siis teki sinulle että asia meni oikeuteen asti ? ;/

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s