The Blind Leap saa jatkoa

Uusi blogini My Shadows and City Lights jatkaa siitä, mihin tämän blogin kanssa jäätiin.

Jatkoa voit lukea osoitteessa http://myshadowsandcitylights.wordpress.com

Mainokset

Tunteita, tuskaa ja lunta tupaan.

”Ei kukaan tuu uskomaan sua, tajuutko sä että kaikki nauraa sulle? Tajuutko sä kuinka paljon mä ja mun kaverit ollaan jo naurettu sulle?!”, Daniel huusi mulle kun kerroin että mä en kestä enää, että mä aion viedä tän asian eteenpäin. ”Ootko sä vittu ihan tyhmä?! Tajuutko miten hulluna sua pidetään?!”.

Ja mä uskoin noita Danielin sanoja todella pitkään. Noi lauseet humisi mun päässäni aina tähän aamuun asti.

Olen juuri työterveyslääkärin vastaanotolla kun mun puhelin alkaa täristä mun laukussa. Vilkaisen näyttöä jossa vilkkuu mun asianajajani nimi. Mun sydän pysähtyy varmaan hetkeksi, niin kuin jokaisen kerran viime päivinä kun mun puhelin on soinut. Hovioikeuden tuomio olisi nyt viimein julki.

Mä kärsimättömänä odotan että lääkäri saisi ne perkeleen paperinsa ulos tulostimesta että mä voisin juosta ulos vastaamaan.

Heti kun pääsen ovesta, nappaan luurin käteeni ja valitsen vastapuhelun. En malta edes ulos asti vaan jään aulaan odottamaan uutisia.
”No moi, ihan ensiksi mä haluan sanoa että mulla on hyviä uutisia”, sanoo mun asianajaja ja mä huokaisen helpotuksesta ja istun alas.

”Tämä meni nyt paremmin kuin käräjillä, Daniel sai nyt 2 vuotta ja 8 kuukautta ehdotonta vankeutta…”, se aloittaa.

2 vuotta 8 kuukautta. Kaksi vitun vuotta ja kahdeksan kuukautta.

Mä en kykene enää keskittymään mihinkään mitä mun asianajaja puhuu puhelimen toisessa päässä.

Mitä mä oikein oon mennyt tekemään..

”Sua on nyt uskottu”, mä kuulen että se sanoo.

Mä vaan tuijotan lattiaa enkä saa oikein sanottua mitään. Oon shokissa.

Mä astun ulos lumisateeseen enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tuntea. Iloa? Helpotusta? Riemuvoittoa? Ylpeyttä? Kaikki meni hyvin. Odotettua paremmin. Oikeus tapahtui.
Miksi mä en sitten tunne mitään näistä?

Miksi mä tunnen ainoastaan surua, sääliä, ikävää, pettymystä ja sietämätöntä syyllisyyttä. Ehkä vähän vihaakin.
Mun tekis mieli soittaa Danielille ja pyytää anteeksi. Mutta en keksi ainoatakaan asiaa mistä mun pitäisi olla pahoillani.

Helvetti pitikö sen kusta kaikki näin pahasti?! Miten se onnistuikin pilaamaan oman elämänsä tällä tavalla?! Vittu oliko sen pakko repiä kaikki niin vitun rikki!!

Ja mä itken. Koko matkan kotiin ja vielä kotonakin. Kunnes nukahdan.

Ja mä näen unta Danielista.
En siitä Danielista joka pisti palasiksi kaiken mihin koski. Vaan siitä Danielista, joka katsoi mua kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin hienoa tässä maailmassa.

Kesään mennessä Daniel lähtee suorittamaan tuomiotaan.
Ja mä, mä jatkan mun oman juttuni etsimistä, sitä jotain mikä mut tekee onnelliseksi.