Hyvästi Daniel.

Jos mä voisin nyt palata siihen päivään kun kättelin Danielia ensimmäisen kerran ja voisin valita päästänkö sen mun elämääni, valitsisinko nyt toisin? En.
Mun piti käydä tämä helvetti läpi tullakseni siksi ihmiseksi, joka mä olen nyt. Mun piti kokea kaikki tämä, jotta mä osaisin rakastaa elämää ja katsoa kaikkea sen kauneutta näillä silmillä, joilla mä nyt sitä katson. Mun piti taistella tieni tähän päivään, jotta mulla olisi mahdollisuus auttaa jotain toista.

Kuten jokainen tarina, niin myös tämäkin tarina päättyy. Hovioikeuden tuomio julkaistaan tammikuussa 2016 ja tulen julkaisemaan sen myös täällä. Tänään kuitenkin kirjoitan viimeistä kertaa.

Kun mä aloin kertomaan mun ja Danielin tarinaa yli vuosi sitten, mä unelmoin ja toivoin että mä voisin lopulta kirjoittaa viimeiselle sivulle jonkinlaisen onnellisen lopun. Mä toivoin sitä niin paljon. Mä toivoin kovasti, että voisin tänään kertoa, kuinka Daniel viimein heräsi ja muuttui ja kuinka se sanoi olevansa pahoillaan kaikesta.

Mä toivoin, että mä olisin voinut kertoa kuinka törmäsin siihen kadulla ja kuinka se katsoi mua silmiin ja hymyili ja jatkoi sitten omaan suuntaansa ja päästi mut jatkamaan omaani.

Tänään mä joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen teille, ja itselleni.

Kaikesta uskosta ja toivosta riippumatta mä en voi kirjoittaa tätä tarinaa niin kuin haluaisin, en edes nyt viimeisellä sivulla. Tää tarina on kirjoittanut koko ajan itseään.

Mä olen voinut vaikuttaa tämän tarinan etenemiseen vain omalta osaltani. Daniel on oikea ihminen, ei kuviteltu hahmo, ja siksi mä en voi käsikirjoittaa sille vuorosanoja tai ajatuksia sen päähän. Ja mä olen voinut tähän asti ainoastaan pettyä Danieliin, josta ei kuitenkaan, ei miljoonienkaan mahdollisuuksien jälkeen koskaan tullut sitä mun satuni prinssiä.

  

Mulla on myös jokseenkin todella haikea fiilis tätä viimeistä sivua kirjoittaessani.
Vaikka mä oon jo niin tuskallisen kauan kärsimättömänä odottanut ja tietänyt että tämäkin päivä tulisi vielä vastaan. Tämä päivä kun mä saan jättää hyvästit The Blind Leapille.

Kun mä luen mun ensimmäisiä julkaisujani vuoden takaa, musta on jotenkin ihan käsittämätöntä huomata miten ison harppauksen mä olen ihan huomaamattani ottanut eteenpäin mun elämässäni, yhdessä pikkuruisessa vuodessa!

Tästä blogista tuli mulle rakkaampi ja tärkeämpi aikaansaannos kuin mä olisin koskaan osannut kuvitella. Mä en koskaan osannut edes aavistaa, miten iso joukko ihmisiä ympäri Suomea tulisi lukemaan ja jakamaan mun tarinaani. Ja miten iso joukko mulle täysin ventovieraita ihmisiä halusivat tukea mua ja matkata mun kanssani läpi tän koko prosessin. Jokaikinen kommentti ja viesti, joita oon saanut teiltä, on olleet niin vilpitöntä empatiaa ja välittämistä täynnä että ei tässä pysty muuta kuin tuntemaan itsensä helvetin arvokkaaksi ja rakastetuksi.

”Jos elämästä puuttuu rakkautta, niin siitä puuttuu todella paljon”, eräs viisas mies kerran heitti ilmoille. En voisi enempää olla samaa mieltä.

Mun selviytymisen salaisuus on niinkin yksinkertainen asia kuin rakkaus. Sitä multa ei ole puuttunut hetkeäkään. Teidän lukijoiden kannustuksen lisäksi mun palasia on nitonut yhteen pala palalta jokaikinen halaus, suudelma, lämmin syli, kauniit sanat ja huolenpito, joita oon saanut jo mun elämässä olleita rakkailta ja matkalla mukaan tarttuneilta enkeleiltä.

Teidän ansiosta mä olen tässä tänään. En ainoastaan hengissä, vaan myös elossa. Nauttien jokaisesta hengenvedosta. Luottaen yhä ihmisiin ja uskoen rakkauteen.

Tää matka on ollut pitkä ja raskas. Se veti mut täysin mun omille äärirajoille ja koetteli mielenterveyttä. Mutta lopulta kaikki taistelu on ollut tämän arvoista, tämän mitä mä tunnen tänään.

Mä tunnen, että mä oon saanut sanottua kaiken minkä halusin ja että oon saanut myös vastaukset kaikkeen mitä halusin kysyä. Musta tuntuu että mä oon viimein saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Mä en pelkää enää.

  

Mitäs mä nyt sitten, kun tämä kaikki on viimein ohi? Kaikki ovet on auki. Mä en ole vielä päättänyt mitä mä aion tehdä, mutta nyt ensiksi haluan ainakin lähteä rakentamaan sellaista elämää, jossa näillä mun menneisyyden painajaisilla ei oo enää tilaa hengittää. Mä lähden rakentamaan elämää, mitä Daniel ei tule enää varjostamaan.
Mä haluan nauttia elämästä, joka ei oo pelkkää selviytymiskamppailua päivästä toiseen.

Mun unelmana olisi tulevaisuudessa tehdä kuitenkin töitä näiden asioiden parissa, olla mukana tukemassa, auttamassa ja vaikuttamassa jollain tapaa. Mä olen pystynyt tarjoamaan vertaistukeani ja apuani jo tän blogin kautta ja mä olen saanut kokea miten hyvältä ja palkitsevalta se tuntuu. Tätä mä haluan tehdä jatkossakin.
Kuka tietää, ehkä te kuulette musta vielä.

  
 

”Parisuhdeväkivalta jättää arvet – parantaako aika?”, oli mun ensimmäinen päässä pyörivä kysymys kun lähdin luomaan The Blind Leapia.
Nyt mulla on vastaus: Kyllä se parantaa.

Uhriksi tuleminen ei ole valinta, niin voi käydä ihan kenelle tahansa ja niin käykin, koko ajan, päivittäin. Ihan meidän kaikkien silmien alla.
Mutta selviytyjäksi tuleminen on valinta. Se on valinta olla vaikenematta. Hiljaisuus antaa väkivallalle tilaa hengittää ja kasvaa. Eli eiköhän nyt jumalauta laiteta näille vaietuille asioille stoppi. Mä ainakin laitoin, laita säkin.

My work here is done.
Hyvästi Daniel.

– Mariella Pietilä –

Mainokset

20 thoughts on “Hyvästi Daniel.

  1. Kaikkea hyvää sulle!! Oot kyl selviytyjä!❤ oon seurannu sun blogia jo tosi kaua! Sä oot joutunu kokee kaikelaista mutta silti sulla on ollu aina toivon kipinä, etkä ole luovuttanu!! Oot aiva mahtava ihmine!❤

    Tykkää

  2. Olet uskomattoman vahva ja rohkea! Tiedän, että sinulla on paljon annettavaa sille tielle tulevaisuudessa, jonka valitset. Hyvää jatkoa! ❤

    Tykkää

  3. Wau! Ihana teksti, uskomaton mimmi oot ja puhut asiaa! Vaikeneminen antaa ongelmille vallan… Siks pitääki osaa puhua. Tsemppiä sulle kaikkeen ja mukavaa joulun odotusta! ❤ 🙂

    Tykkää

  4. Törmäsin sun blogiin tänään. Yhdeltä istumalta luin kaikki sun julkaisusi tällä sivustolla, ja nyt mietin, että miten ihmeessä mä saan mitään sanottua.
    Nää tekstit teki mun sisälle sellasen pienen epämääräsen sotkun. Vaikka en voi käsittää miten kukaan ihminen maailmassa voi tehdä noin, niin musta käsittämättömämpää on se kuinka sä selvisit. Kuinka sä jaksoit. Ja se on sellanen ihme, jota tapahtuu aina välillä. Se tuntuu vähän samalta kun ensimmäinen auringon pilkahdus pilvisten viikkojen jälkeen. Tuntuu lohdulliselta, kyllä täällä selvitään.
    Arvostan sua tosi paljon, arvostan sitä mitä sä oot tehny, oon varma että tästä tulee vielä myöhemminkin olemaan apua monelle.
    Mulla ois nyt tuhansittain juttuja mitä haluisin sanoa, mutta tyydyn sanomaan että kiitos sulle, ja kaikkea hyväö tulevasuutesi!

    Tykkää

    1. Rakastuin tohon sun vertaukseen ”ensimmäinen auringon pilkahdus pilvisten viikkojen jälkeen”, koska se on juuri sitä, mitä mä tunnen nyt. Jotenkin osasit nitoa niin hienosti yhteen lauseeseen kaikki mun tunnetilat! WAU! ❤️
      Kiitos ihanasta kommentista ja kauniista sanoistasi! Toivon myös sulle kaikkia elämän upeuksia!

      Tykkää

  5. Aloitin blogin lukemisen ja luin läpi kerralla. Kaikuja omasta menneisyydestä henkisen sekä fyysisen väkivallan varjossa. Hienoa että kerroit tarinasi. Kaikkea hyvää ❤

    Tykkää

  6. Luin blogiasi sen alkuaikoina, mutta sitten lukeminen jäi ja nyt luin läpi uudestaan. (Taisi tulla Facebookissa vastaan) Oon ylpeä susta, miten oot mennyt läpi tuon kaiken pahan. Tiedän kokemuksesta, että aina ei todellakaan ole helppoa ja elämä osaa potkia päähän aika kovaa joskus. En oikein osaa sanoa sulle kaikkia asioita, joita haluaisin. Vaikutat todella ihanalta ihmiseltä ja sen takia toivon sulle hyvää tulevaisuutta.

    Tykkää

  7. Vain sinun blogisi jaksan seurata ja lukea aina uudestaa ja uudestaa kyllästymättä.
    Rakastan sun kirjoittamistyylisi ja sen tapaa miten kertoa tarinaa.
    Jos joku kysyisi minulta että ketä pitäisi ihailla. Vastaukseni on SINUA eli SINÄ.
    Sinä olet taisteilija, selviytyjä, vahva ja ihana ihminen.
    On todella kunnia saada seurata miten sinä kasvoit ihmisenä ja miten selviytyä. Niin ihailtavaa.
    Haluan seurata blogisi jatkossakin.

    Tykkää

  8. Hei!

    Olen seurannut sun blogia jo aikaa, mutta aina on ”pitänyt laittaa kommenttia”. Pitänyt ja pitänyt, muka elämän kiireet pitäneet poissa.

    Mutta olet niin uskomattoman urhea ja avoin ja uskomaton ihminen.

    Itse olen 22-vuotias vasta, nyt hyvässä suhteessa, mutta aiemmin 4 vuotta suhteessa josta vasta jälkikäteen tajusin että ”hei, tää ei oo ok”. Paljon lievempää kuin sinulla kyllä. Verbaalista väkivaltaa, henkistä, riuhtomista, tönimistä, kuristamista. Koskaan ei lyömistä, mutta aina välillä sai esimerkiksi kaulaltaan peitellä jälkiä, tai kasvoiltaan kun toinen oli tukahduttanut niin että jäi melkein kämmenen jälki kasvoille mustelmana.

    Mutta aina silloin ajattelin ”ehkä mä vain sanoin oikeasti niin pahasti että toi oli ok” tai että ”olin kyllä varmaan ansainnut tuon, että toinen kaataa asvalttiin niin että pää kolahtaa ja sitten kuristaa. Olinhan niin huono tyttöystävä”. Ensimmäinen suhteeni, minä vasta 16v sen alkaessa ja kuvittelin että tässä on loppuelämäni prinssi. Ensirakkauteni.

    Luin sinun blogiasi ja tajusin että ei, se ei todellakaan ollut ok. Vaikka minä miten olisin ärsyttävä, se ei ole ok että joku käy kimppuun. En edes erotessa tajunnut, että oikeasti muka jotain väkivaltaa olisi tapahtunut. Jälkeenpäin lukiessani blogiasi sen tajusin.

    Nykyinen poikaystäväni on maailman ihanin. Riitelemme mutta mitään fyysistä ei tapahdu. Kerran hän riidan aikana tuli lähelleni, ja korotti ääntään ja minä vetäydyin salamana. Hän säikähti reaktiotani ja kysyi heti että en kai luullut hänen ikinä satuttavan minua.

    Vasta silloin kerroin hänelle taustastani ja siitä että se yllätti minut itsenikin, kun niin säikähdin ja heti oletin että nyt hän satuttaa. Puhuimme asiasta, itkimme molemmat.

    Mutta ei siitä enempää. Halusin sanoa sinulle, että olet upea ja rohkea. Kiitos blogistasi ja toivon todella että kuulemme sinusta vielä.

    Kaikkea, kaikkea hyvää loppuelämääsi. Se on vasta alussa 🙂

    Tykkää

    1. Danielin jälkeen mulla on ollut pari vakavampaa parisuhdetta ja yksi avoliitto ja näillä uusilla kumppaneilla ei ole ollut varmasti helppoa mun kanssani, varsinkaan riitatilanteissa, joita aina säikähdän ja en edelleenkään osaa toimia niissä niin sanotusti ”normaalisti” vaan juoksen aina pakoon. Kiitos kommentistasi ja siitä että jaoit omaa kokemustasi 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s