Ei haavat repimällä parane

Hovioikeus 26.11.2015. Päivä 2/3.

Aamulla mun olo on oikeastaan todella rauhallinen herätessäni. Toki jännitän, mutta tilanne voisi olla paljon katastrofaalisempikin. Oon mun mielessäni kuvitellut tän aamun paljon vaikeammaksi kuin miltä se nyt tuntuu. Mä onnistun toimimaan ihan normaalisti. Laitan jopa silmiin ripsiväriä, koska en vielä tiedä niiden leviävän pitkin poskia myöhemmin tänään. Oon hermostunut, mutta saan pidettyä itseni koossa. Koen ylpeyttä siitä, että nukuin viime yön todella hyvin ilman mitään lääkitystä. Käräjäoikeudessa mä en siihen pystynyt, silloin mun oli pakko pumpata itseni täyteen lääkkeitä että jaksaisin läpi sen kolmipäiväisen keissin. Nyt mä oon ehkä vähän tyhmänrohkeana päättänyt että mun pitää kokea ja tuntea tää kaikki, ilman aivokemioita sekottavia aineita.

Yhden painajaisen näin viime yönä, mutta se kesti vain hetken ja sain itseni nopeasti hereille siitä. Herätessäni tuijottelin tauluja seinillä, jotka on riippuneet siellä jo vuosia. Seinälle ripustettuja valokuvia musta kun mulla oli vielä otsatukka ja kuvia siskosta ja veljestä. Katselin tapettia, jota yhdessä liimattiin äidin kanssa seinään joskus todella kauan aikaa sitten. Lapsuuden kodin ”maisemat” saivat mut nukahtamaan uudelleen. Koska se on maailman ainut paikka, missä mulle ei koskaan tapahdu pahaa, siellä mä olen turvassa. Paremmassa turvassa kuin omassa kodissani.

Äiti on halunnut tulla mun mukaan tänään, ettei mun tarvitse olla yksin. Se on päättänyt istua odottamassa aulassa koko päivän siltä varalta että mä tarvitsen ehkä jossain kohtaa halauksen.

Mä kävelen taas sisään hovioikeuden ovista ja läpäisen turvatarkastuksen. Huomaan että Daniel seisoo mun äidin takana turvatarkastuksessa ja mä hätäännyn. Daniel tajuaa ottaa pari askelta takaisin päin ja jää lasin taakse odottamaan kunnes mun äiti kävelee mun luokse aulan penkeille.

Kun mun ja Danielin käsittely viimein kuulutetaan alkavaksi, mä kävelen saliin viimeisenä. Danielin asianajaja jää pitämään mulle ovea auki. En kiitä, vaikka se onkin kaunis ele ja hyviin tapoihin kuuluisi kiittää. Mä en kuitenkaan koe että olen yhtään kiitosta velkaa sille, joka puolustaa mua kohtaan väärin toiminutta henkilöä. Mä en tajua, miten se edes voi nukkua yönsä. Se on ilmeisen fiksu ja arvostettu asianajaja, kyllä sen nyt täytyy tajuta että se on ihan väärällä puolella. Miten se voi elää tällaisten asioiden kanssa?

  

Käsittely aloitetaan. Käydään ensin läpi käräjäoikeuden tuomiota ja kirjallista näyttöä. Syyttäjä, puheenjohtaja ja asianajajat puhuu jotain. Mä katoan johonkin mun omaan maailmaan enkä kuule tai näe mitään mitä mun ympärillä tapahtuu. Oon tavallaan unessa. Kuvittelen itseni jonnekkin muualle, johonkin täysin toisenlaiseen todellisuuteen.

Seuraavaksi salin isolle skriinille ilmestyy kuva tytöstä, joka on päästä varpaisiin veren peitossa ja jonka katse huutaa ”älä ota musta kuvia vaan AUTA MUA”. Mä romahdan totaalisesti. Mä en enää voi estää sitä. Mä purskahdan kovaääniseen itkuun. En ole nähnyt tuotakaan kuvaa yli vuoteen.

Skriinille ilmestyy lisää kuvia. Lisää kuvia tytöstä, kuvia asunnosta jonka valkoiset seinät on roiskittu punaisella, kuvia tytöstä sairaalassa ja kuvia siitä miltä tyttö on näyttänyt muutaman päivän sen jälkeen kun hänen palasiaan on ommeltu ja nidottu takaisin yhteen.

”Kato alas, kato vaan alas”, mun asianajaja kehottaa ja koskettaa mun selkää. ”Tää on kohta ohi, katsele vaan alaspäin”, se kehottaa. ”Sä pärjäät hienosti”. Ja mä pidän mun katseen tiukasti alhaalla ja mietin kuinka mä haluaisin niin kovasti vain halata sitä kuvan tyttöä. Mä en vieläkään suostu myöntämään itselleni että mä oon itse se tyttö niissä kuvissa.

Syyttäjä pyytää mua kertomaan että kuinka mä tapasin Danielin. Ja mä kerron. Vastaan, kun se kysyy että missä kohtaa mä muistan että ensimmäisen kerran meni pieleen. Ja mä muistan. Mä muistan sen naksahduksen mun kurkussa ja sen kädet mun kaulan ympärillä. Mä muistan pelon ja sen kuinka mä juoksin sitä karkuun makuuhuoneeseen ja työnsin ovea kiinni kun se yritti juosta mun perään. Muistan kuinka mä kiljuin sille että ”ÄLÄ KOSKE MUHUN!”. Muistan kivun kun se polki mun jalalle, muistan kuinka se otti mun hiuksista kiinni ja löi mun kasvot lattiaa vasten, muistan epätoivon ja sen kuinka se tukahdutti mua niin kauan, että tajuihini tullessa kaikki valot oli jo sammutettu, enkä mä tiennyt kauanko mä olin siinä keittiön lattialla maannut. Muistan kuinka se painoi tyynyä mun kasvoille ja kuinka mä raavin sen käsiä ja kuinka se ei siltikään nostanut sitä tyynyä mun kasvoilta. Muistan kuinka se sylki mun kasvoille ja huoritteli. Muistan kuinka se otti vauhtia jokaiseen potkuun kun mä makasin niiden pikkukivien päällä, jotka tuntui oikeastaan jo mukavilta painautuessaan mun ihoon sen kaiken muun kivun keskellä. Muistan kuinka se otti mut syliinsä ja kantoi kotiin koska mua sattui ja poliisit oli tulossa. Muistan kuinka mä olisin halunnut odottaa niitä poliiseja. Muistan kuinka se heitti mut selälleni alas sängyltä ja löi niin kauan kunnes hengästyi. Muistan kuinka se otti aina mun puhelimen pois kun halusin soittaa apua. Muistan sen turhautuneen katseen sen silmissä, kun se löysi itsensä samasta tilanteesta aina uudelleen, kaikkien ”sua ei satu enää”-lupausten jälkeen.

Syyttäjä pyytää kertomaan illasta, jota Danielin lapset olivat todistamassa. Ja mä kertaan illan tapahtumat, täysin unohtaen missä mä oon nyt. Palaan mun muistoissa hetkeen, kun seuraavana aamuna katsoin Danielin poikaa silmiin. Se katsoi mua kurtistaen kulmiaan. En ollut koskaan nähnyt sitä ilmettä sen pojan kasvoilla. Se oli peloissaan. Ja kun nostin sen syliini niin se ei tiennyt enää pitäisikö sen halata vai huutaa.

Ja mä romahdan taas. Totaalisesti. Mun tekee mieli huutaa että ”Mä ansaitsen tuomion tästä ihan yhtä lailla!”. Mä annoin sen pojan nähdä ja kuulla kaiken. Mä huusin sitä mun avuksi. Viisi vuotiasta poikaa. Kuinka sairas voi ihminen olla että huutaa viisi vuotiasta poikaa avukseen?
Mä itken. Itken, itken ja itken.

”Me voidaan pitää tauko”, mun asianajaja sanoo ja silittää mun selkää lohduttaakseen. Sen äänestä kuulee, että se aidosti välittää.
Mä en halua taukoa. Mä haluan vaan itkeä.
En pysty vastaamaan mitään.
”Jatka sitten kun susta tuntuu siltä”, syyttäjä neuvoo rauhallisella äänellä ja antaa mun itkeä kaiken syyllisyyden tunteet ulos.

  

Lounastauolla en pysty syömään. Leikin mun haarukalla ja laitan silloin tällöin jonkun pienen palasen suuhun. Mulla on hirveä nälkä mutta pureskelu on ihan ylivoimaisen raskasta. Mun voimat on ihan lopussa.

Loppupäivä salissa on multa ihan hämärän peitossa. Mä muistan vaan sen kuinka mä mietin koko ajan että mua pyöryttää ja väsyttää ja että mä haluan vaan päästä jo kotiin. Ja muistan sen kuinka syyttäjä ja mun asianajaja jaksoi ihan loppuun asti olla täydessä tulessa kun mun omat voimat alkoi hiipua. Muistan kuinka ne kuulusteli Danielia ja söi sitä elävältä pala palalta. Ja mä vain kuuntelin ja katselin ja mietin että luojan kiitos mä en ole tuolla vastapuolella.
Muistan kuinka mä katsoin Danielia. Muistan kuinka sen komeat kasvot oli muuttuneet rumiksi. Muistan ylimielisen virneen sen kasvoilla. ”Mitä helvettiä mä oon koskaan tossa nähnyt”, mä mietin ja mua puistatti.

Muistan kuinka hyvältä tuntui halata äitiä, joka oli odottanut mua aulassa koko päivän. Muistan kuinka mä mietin siinä äitiäni halatessa, että tää on yksi niistä asioista, mitä se mies ei koskaan multa onnistunut viemään.

”Mun taistelija”, äiti sanoo ja suukottaa mun poskea.

Advertisements

12 thoughts on “Ei haavat repimällä parane

  1. Pala nousi kurkkuun tätä lukiessa ja saatuani tekstin luettua itketti. Niin rehellistä ja raadollista tekstiä. Haluaisin vain antaa sulle ison halin. Olen seurannut tarinasi etenemistä aina silloin tällöin, olet ottanut niin suuren askeleen vuodessa. Olet uskomattoman rohkea ja varmasti iso roolimalli monelle saman tilanteen kanssa kamppailevalle. En oikein edes tiedä mitä tähän nyt kirjoittaisi, mun aivot on jotenkin turtana kaikesta siitä, mitä olet kokenut.

    Tykkää

    1. Musta on ollut itsekkin todella hämmentävää havahtua siihen, kuinka paljon mä oon mennyt vuodessa eteenpäin, kun lukee noita jotain eloja poustauksia. Nään vihdoin valoa tunnelin päässä.

      Kiitos kauniista ja rohkaisevista sanoistasi ja siitä että oot ollut virtuaalisesti mukana mun matkalla 🙂

      Tykkää

  2. Sä olet aivan mielettömän rohkea ja vahva ihminen. Toivottavasti sinä tiedät sen, ja muistat silloin kun tuntuu pahalta.
    Itketti lukea tätä tekstiä, sä olet joutunut käymään niin paljon läpi. Mun tekee taas kerran mieli halata sua ja kertoa että sä selviät kyllä, sä pärjäät ja voit kohta jättää tuon ihmissaastan taaksesi lopullisesti.

    Tykkää

  3. Mä haluaisin halata sua niin paljon. Sussa on mielettömän paljon voimaa, kun pystyt käymään tätä kaikkea läpi, ja vielä kirjoittamaan siitä. Itken aina lukiessani tekstejäsi. Sä ansaitset niin paljon hyvää ❤

    Tykkää

    1. Tuntuu aina surulliselta kuulla, että mun tekstit on saaneet jonkun itkemään. Mutta taas toisaalta lohduttavaa, sillä se todistaa mulle että tässä maailmassa on vielä paljon ihmisyyttä jäljellä. Se on mulle todella tärkeää, kiitos ❤️

      Tykkää

  4. Oot ihan uskomattoman vahva ihminen! Ei kenenkään pitäis ikinä joutua käymään läpi mitään noin kauheeta. Tsemia sulle elämään ! ❤
    Ootko koskaan miettinyt kirjottavas kirjaa? Siis kirjotat niin hyvin! Selität noi tilanteet niin että tuntuu kun olis itse siellä tai että näkis noi tapahtumat edessään..

    Tykkää

    1. Olen itseasiassa miettinyt paljonkin että tulevaisuudessa avaisin tätä enemmän kirjan muodossa. Aloin ajatella asiaa ensimmäisen kerran jo varmaan vuosi sitten kun äitini kannusti mua siihen. Joten vaikka tämä blogi saakin pian päätöksensä (tulen kirjoittamaan tänne enää pari kertaa), niin on hyvinkin mahdollista että kuulette musta vielä 🙂

      Kiitos hirveästi kannustuksesta!

      Tykkää

  5. Mä oon myös silloin tällöin törmännyt sun postauksiin, ja ensimmäistä kertaa oon päässyt kommenttikenttään asti, enkä nytkään tiedä mitä sanoisin. Mitä sulle on käynyt, ei pitäis tapahtua kenellekään, mutta silti tapahtuu. Olet mielettömän vahva ja rohkea kun uskallat kertoa siitä, ja se herättelee ihan varmasti monia ymmärtämään näiden tilanteiden vakavuuden. Voimia ja siunausta sulle. ❤

    Tykkää

    1. Näin on, nää asiat on hyvinkin vakavia ja niitä vähätellään jatkuvasti ihmisten oman ymmärtämättömyyden takia. On helpompi aina tuomita kuin kuunnella ja oppia jotain uutta. Kiitos sinulle kauniista sanoistasi ❤️

      Tykkää

  6. Paljon annetaan ihmiselle kestettävää, olin äärimmäisen surullinen kun luin, jos muut miehet eivät lukisi tätä, voisin tunnustaa että oli kyynel ainakin silmäkulmassa. Mutta elämä jatkuu, jossakin sinuakin odottaa se oikea, suuri rakkaus, SINÄ jos kukaan olet ansainnut sen, toivottelee jo ehtoopuolelle ehtinyt vanhuuseläkeläinen.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s