Kato mua silmiin, pelkuri!

Hovioikeus, 25.11.2015. Päivä 1/3.

Mä tapaan Ninan rautatientorilla. Se on menoa nyt sitten. ”Toivottavasti me ei törmätä siihen tällä matkalla”, Nina sanoo ja mä nyökkään.

Mä oon hermostunut, vaikka mä tiedän että tänään mua ei edes kutsuta saliin asti. Tänään on Ninan ja Danielin suljettu käsittely. Mua silti jännittää kohdata tää kaikki ja nähdä Daniel. Viime kerrasta on kuitenkin jo reilusti yli vuosi aikaa. Hassua että mä en ole missään edes vahingossa törmännyt siihen tai kehenkään sen kavereihin tänä aikana. Mä yritän muistella miltä se viimeksi näytti ja mun muistissa piirtyy kuva komeasta, rehvastelevasta paskiaisesta. Hyvännäköinen se on aina ollut, mutta siihen sen hyvyys sitten loppuukin, mä muistan.

Me löydetään Ninan kanssa hovioikeuden sisäänkäynnille ja syyttäjä astelee samaan aikaan ovista sisään. Meidän asianajaja odottaa meitä jo turvatarkastuksen toisella puolen. ”Hän on sitten jo täällä”, se osaa infota meitä jo heti kun nostetaan meidän laukut ja takit turvatarkastuksen hihnalta.

Mä yritän katsella ympärilleni ja tavoittaa tuttuja kasvoja, mutta en näe Danielia missään.
”Jäädään vaikka tähän odottamaan”, meidän asianajaja neuvoo ja mä ymmärrän heti miksi.

Siinä se seisoo, toisessa päässä pitkää käytävää ja nojailee seinään. Daniel. Siinä se nyt on.

Se näyttää paljon pienempikokoiselta kuin mä muistin. Varmaan laihtunut. Tai sitten mä oon lihonut. Niin tai näin, mä en tunne itseäni niin pieneksi enää kuin ennen. Tai sitten mä vaan katson sitä tarpeeksi kaukaa, turvalliselta etäisyydeltä.

Mä saatan Ninan ihan salin ovelle asti kun käsittely alkaa. Mä katson Ninaa vielä ennen kun se astuu salin ovesta sisään. Se katsoo mua silmiin ja sen katseesta huokuu pelko. ”Be brave”, mä sanon sille ja katson kuinka salin ovi sulkeutuu.

Mä lysähdän ensimmäiselle penkille mitä löydän ja purskahdan kyyneliin. Kaikki jännitys purkautuu ja mä annan itselleni luvan itkeä siinä hetken. Sitten mä pyyhin mun kyyneleet mun neuleen hihoihin, vedän syvään henkeä ja kokoan itseni.

Kävelen takaisin aulaan odottamaan.
Odotus on piinaava ja aika matelee. Välillä mun on pakko vaan nousta kävelemään ympyrää koska hermostuttaa niin paljon. 
Mä haluaisin niin tietää miten niillä menee siellä. Kello ei tunnu liikkuvan eteenpäin ollenkaan.
Mä käyn huvikseni tsekkaamassa taulun, jossa luetellaan kaikki tänään täällä käsiteltävät keissit. Taululla on lueteltu asianunerot, salin numero ja vastaajien nimet.

Löydän taululta Danielin nimen lisäksi toisen tutun nimen ja mä järkytyn. ”Nina repii pelihousunsa kun se näkee tän”, mä mietin.
Seuraavaksi huomaan Ninan ystävien kävelevän läpi turvatarkastuksesta. Ne on tulleet todistamaan. Näytän niille minkä nimen löysin taululta. ”Siis ei voi olla tämmönen tuuri!”, ne päivittelee.

  

Aika kuluu taas vähän nopeammin kun jutustelen Ninan ystävien kanssa. Pian Nina käveleekin jo aulaan ensimmäiselle tauolle. Mä yritän tulkita sen ilmeitä. Se näyttää huojentuneelta. Jess! Hyvä merkki. Kävelen vähän vastaan ja ohjaan Ninan taulun alle. ”Okei vedä syvään henkeä ja sit kato tonne”, mä sanon Ninalle ja osoitan taulua.

Ninan silmät laajenee ja se nostaa käden suunsa eteen. ”Ei voi olla totta!”.

Tunnelma kevenee hieman kun aletaan heittämään vitsiä Ninan ja sen kavereiden kanssa taululta löydetystä nimestä. ”Kaikki exät samalla taululla, mites tää sun miesmaku Nina, miten meni noin niinkun omasta mielestä?” Ja me osataan kaikki jopa nauraa asialle.

Nina palaa saliin ja todistajat toisensa jälkeen kuullaan siellä myös. Mä vain istun ja odotan ja jännitän. Oon päättänyt odottaa täällä loppuun asti. Pahemmalta se tuntuisi odottaa vaikka kotona täysin tietämättömänä mitä täällä tapahtuu.

Käsittely on ohi ja Nina ja meidän asianajaja kävelevät mun luokse. Nina näyttää miettiläältä ja mua alkaa vähän huolestuttaa että mitä siellä on oikein tapahtunut.
”Kaikki meni tosi hyvin ja tää on nyt Nina sun osalta ohi”, meidän asianajaja vakuuttaa.
”Sun kanssa nähdään sitten huomenna aamulla, menkää nyt syömään hyvin ja lepäämään, huomenna on iso päivä”, se ohjeistaa mulle.

Samalla Daniel kävelee aulan poikki ulos. Se on lähempänä mua kuin musta tuntuu hyvältä, mä koen että se on liikaa mun reviirillä vaikka meidän väliin jää useampi metri.

Mä tuijotan sitä räpäyttämättä mun silmiäni kertaakaan ja seuraan mun katseella kun se kävelee meistä ohi. Yritän ottaa katsekontaktia, näyttää sille että hei en mä sua pelkää. Mut sillä ei oo pokkaa katsoa mua silmiin, ei vieläkään. Sillä ei ollut tarpeeksi rohkeutta siihen käräjäoikeudessa, eikä oo nytkään.

Mä muistan kuinka mä niin kovin rakastin sen silmiä, sen katsetta, sitä tapaa miten se katsoi mua ja miten sen silmät sädehti.
Mä en löydä nyt sitä samaa enää kun tuijotan sitä. Mä nään sen silmissä ainoastaan tyhjyyttä. Enkä mä näe niitä kauniina enää.
Mä oon varmaan hukannut mun rakkauslasit jonnekkin.

Mä jaksoin ihan viimeiseen asti uskoa ja toivoa että se olisi jotenkin muuttunut tai kasvanut ihmisenä tänä aikana näiden käsittelyjen välissä. Ihan turhaan.

Mä oon niin pettynyt.

Mainokset

4 thoughts on “Kato mua silmiin, pelkuri!

  1. Mä oon aina lukenut tai ainakin yrittänyt lukea ihmisten blogeja, mut on tuntunu etten koskaan oo saanu niistä kiinni… Tänään mä löysin sun blogin, luin yhden postauksen ja se pysäytti mua niin paljon etten vaan voinut lopettaa lukemista, mä vaan luin ja luin, koko koulupäivän, 100km bussimatkan kotiin ja nyt kotona, mä oon lukenu sun blogin joka ikisen postauksen tänään.

    Ja mä en voi sanoa muuta kun, että ihan älyttömän pysäyttävää, syvällistä, sydäntä raapivaa, surullista ja rohkeaa kirjotusta, osaat jotenkin kuvailla ne kaikki hetket ja tunteet niin elävästi et oli helpompi saada ees jonkinlainen kuva ja käsitys kaikesta mitä oon joutunut kokemaan. Puoliakaan siitä en tietenkään voi tietää, koska on vaikeaa tietää toisen kokema vääryys ellei sellaista itse ole kokenut.

    Tää jotenkin avas mun silmiä ja näkemystä siitä, kuinka oikeasti syvää ja sokeaa rakkauskin voi olla, oot musta selvinnyt ihan mielettömän paljosta pahasta ja vaikken sinua tunne olen todella onnellinen että olet yhä elossa, elämä on jokaisen oikeus, mutta ennen kaikkea sinun.

    Minä toivon sinulle tulevaisuuteen kaikkea hyvää ja ison halauksen lähetän näin virtuaalisesti ❤ Enempää en osaa oikeastikkaan sanoa, koska tämä koko blogi veti minut aika hiljaiseksi ja sanattomaksi.

    Tykkää

  2. Kun aloitin lukea blogisi ja toivoin koko ajan että Daniel tajuaisi tai olisi muutunut mutta ei 😦
    Tiedän tunteen. Kuulostaa että Nina ja sinä olette ystävystyneet. Ihana ❤
    Tsemppejä! ❤

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s