Tyhjiä lupauksia

”Mä oon niin yksinäinen sun kanssa, musta tuntuu että mä yksin yritän pitää elossa tätä suhdetta, sä et koskaan tuu mua vastaan missään!”, mä kuulen mun omat sanat päässäni kiljumassa Danielille kun kuljen eteenpäin alekstanterinkatua. ”Sä aina sanot ja lupaat mutta mitään ei koskaan tapahdu!”.

Mun silmät täyttyy kyyneleistä.
Mä oon päättänyt irroittaa.

Kävelen sisään ensimmäiseen koruliikkeeseen joka tulee vastaan.

Mä käyn päässäni läpi päivää, kun hain vikoja kamojani mun ja Danielin yhteisestä kodista. Työnsin sen käteen sormusrasian, jonka sisällä oli mun vihkisormus. Lupaus, joka mun piti antaa sille. ”Mä en sitten tarviikkaan tätä ikinä”, mä sanon haikeana kun ojennan rasiaa sille. ”Mä haluun että sä pidät sen, sulle se kuitenkin on ostettu”, se sanoo ja työntää rasian takaisin mulle. ”Lupaa mulle että sä et koskaan myy sitä, ei sitä tiedä vaikka joskus vielä…”, se sanoo ja halaa mua. Ja mä lupaan.

Kaivan mun laukusta sen sormusrasian ja lämään tiskille koruliikkeen myyjän eteen. ”Mulla ois pari tämmöstä mistä haluisin eroon”. Irrotan mun kaulaketjusta myös kihlasormuksen ja lyön sen tiskiin.

Mä muistan kuinka Daniel piti omaansa sormessaan vielä pitkään sen jälkeen kun erottiin. Yksi päivä en enää nähnyt sitä sen kädessä. Näin sen vielä useasti sen yöpöydällä. ”Sä et enää pidä sitä”, mä kerroin sille että olin huomannut. ”Mä otin sen pois kun mä huomasin että säkään et enää pidä omaas”, se sanoi jotenkin tosi loukkaantuneena. ”Kyl mä aina välillä pidän”, se lisäsi vielä. Ja mä tiesin tasan tarkkaan mistä se puhui, kävin itse läpi samaa. Sitä kun tietää että pitää irroittaa mutta kuitenkin haluaisi pitää edes palasen. Ihan hetken vielä.
  

Koruliikkeen myyjä pyytää mua odottamaan hetken ja poistuu takahuoneeseen arvioimaan mun aarteita. Mun tekis mieli juosta ulos. Ja toisaalta taas sen perään että anna ne takasin.

Myyjä palaa tiskille. ”Ei näistä nyt kauheesti saa kun näissä on kaiverrukset, tarjoon satakakskymppiä”, se sanoo.
Mä mietin hetken.
”Ihan sama, mä en enää haluu niitä”, mä päätän, ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi.

Myyjä ojentaa mulle rahat ja tyhjän sormusrasian. Mun tekis mieli heittää sitä sillä tyhjällä rasialla.
”Tän voit heittää roskiin”, mä sanon todella tylynä ja poistun liikkeestä.

Seison siinä kadulla tyhmänä ja katson kuinka maailma jatkaa iltapäiväruuhkassa kulkuaan. Mun maailma on pysähdyksissä.
Mä en tunne kuuluvani tähän päivään. Tähän aikaan. Tähän hetkeen.
Mä oon jossain ihan muualla.
Ja mä tunnen todella suurta pettymystä itseäni kohtaan siitä mitä just äsken tein.

Mä luovutin. Mä petin mun lupaukseni. Mä petin Danielin. Mä petin itseni.
Mä syljin päälle kaiken sen, mitä me oltiin Danielin kanssa koettu.
Mutta mä tiedän, että mun oli tehtävä näin.

Kukaan ei voi loputtomasti luvata rakastaa yksin. It’s a dealbreaker.

  

Advertisements

4 thoughts on “Tyhjiä lupauksia

  1. ”Lupaa mulle että sä et koskaan myy sitä, ei sitä tiedä vaikka joskus vielä…” tuo lause särki sydäntäni kun ihan olisi toivonut yhteen takaisin mutta sitten muistin mitä hän oli tehnyt sulle.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s