Säilytin susta palasen

Ihan käsittämätöntä miten aika juoksee, oikein vilisee mun silmien edessä. Etenkin nyt, kun mun ja Danielin kohtaamiseen on enää pari viikkoa.

Muistan kuin eilisen kuinka käräjäoikeuden jälkeen riensin kotiin itkua pidätellen. Muistan elävästi kuinka pettynyt ja vihainen ja surullinen mä olin kun viimein romahdin eteiseni lattialle itkemään. Huusin niin kovaa että se kuului varmaan Lappiin asti.

Muistan kuinka käänsin sinä iltana koko asuntoni ympäri, etsin kaiken mahdollisen Danielista muistuttavan materiaalin ja tuhosin sen. Heitin sen mielestä mun kivoimmat alusvaatteeni roskiin, revin valokuvat, poltin lavuaarissa kaikki kortit ja rakkauskirjeet.
Muistan kuinka join viiniä ja lähetin sille tekstiviestin, sen viimeisen. Kerroin siinä viestissä että välitän edelleen kaikesta huolimatta. Toivoin, että sekin olisi välittänyt.

Säästin kaksi asiaa. En voinut luopua niistä. Enkä oo vieläkään pystynyt luopumaan.

  

Säästin muumipehmolelun.Sain sen siltä lahjaksi.

”Mikä tää on?!”, mä nauroin kun avasin sen lahjapaperista.
”Sä voit halia sitä aina sillon kun mä en pääse paikalle”, Daniel naurahti.
”Mä annan tälle nimeksi Daniel”, mä sanoin ja halasin mun pehmolelua.

Ja halasin sitä siitä lähtien aina kun ikävöin Danielia, se vähän helpotti. Ja helpottaa vähän edelleen.

Säästin rannekellon. Kaikista koruista, mitä sain siltä, säästin juuri sen kellon. Koska silläkin kellolla on tarina.

Kerroin Danielille kuinka mua harmitti edelleen vuosien jälkeen sellainen rannekello, jonka hävitin. 
Sain sen isältäni syntymäpäivälahjaksi. Kerroin että se oli viimeinen syntymäpäiväni, jonka isäni muisti ja siksi se oli mulle niin tärkeä, sen jälkeen isä unohti mun olemassa oloni. Ja mä menin ja unohdin sen kellon treeneissä pukuhuoneeseen eikä sitä koskaan löytynyt enää. Enkä voinut sen jälkeen ostaa itselleni uutta, koska mikään kello ei näyttänyt tai tuntunut niin omalta kuin se isän antama.

Ja vähän sen jälkeen Daniel ojensi mulle lahjapaketin. Avasin sen ja sovitin mun ranteeseen. Se oli ihan mun näköinen ja kokoinen. Se tuntui hyvältä siinä mun ranteessa.

”Miten sä osasitkin..?”, mä ihmettelin ääneen itku kurkussa.
”Mä aattelin että sä tarviit jo uuden kellon”, Daniel sanoi ja halasi mua.

  

Mä ehkä rakastan liikaa mun muumipehmolelua ja mun rannekelloa kun en ole vielä luopunut niistä. Mä ehkä rakastan liikaa tarinoita niiden takana.

Mä toivon että joku päivä mä oon niin vahva että osaan päästää niistä irti.

Advertisements

2 thoughts on “Säilytin susta palasen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s