Mä en oo yksin

Käräjäoikeus. Toinen päivä.

Mun ystävät on tulleet todistamaan. Ja mun äiti. Ne on kaikki siellä. Yhtä peloissaan kuin minä, sen näkee niiden katseista, vaikka ne seisoo selät suorina ja hymyilee nähdessään mut.

Ne asetetaan istumaan salissa todistajan aitioon joka on ehkä metrin päässä Danielista. Mä istun turvassa mun asianajajan vieressä salin toisella puolella ja mä haluaisin käydä hakemassa ne pois sieltä tähän mun viereen istumaan. Mä en edes voi kuvitella, miltä niistä voi tuntua istua siinä, niin lähellä Danielia. Ja mä en voi tehdä mitään, en voi auttaa. En voi pelastaa niitä vaikka miten haluaisin.

Ne pelkää, ettei ne muista sanoa jotain tärkeää. Ne pelkää samoja asioita kuin mä. ”En mä muista”, ne pelkää että on ainoa lause, mitä saa irti kun pitäisi kertoa jotakin tärkeää. Ne pelkää että ne sanoo jotain ”typerää”.

Ne on täällä taistelemassa mun puolesta ja ne ei halua mokata tätä. Ne tietää kuinka tärkeää tää on mulle. Ne ei tiedä, että pelkkä se, että ne on täällä tänään on tarpeeksi. Enemmän kuin tarpeeksi. Ne ei tiedä, kuinka kiitollinen mä olen siitä että tänään mä en ole täällä yksin.

Mulla on kokonainen armeija turvaamassa mun selustaa. Ne ei tiedä, että tänään mä tunnen itseni vahvaksi ja taistelutahtoiseksi ihan vaan siksi koska saan halata niitä tänään. Kun ne on täällä, musta tuntuu, että mulla on päällä luotiliivit. Musta tuntuu että mun selkään on kasvanut siivet. Musta tuntuu että mä selviän tästä. Ihan vaan koska niiden katseista voi kertoa sen, että jokainen niistä antaisi vaikka oikean kätensä jos saisi mut vedettyä takaisin pintaan tästä jäisestä vedestä mihin mä olen hukkumassa.

Mun asianajaja ja syyttäjä ja Danielin asianajaja pommittaa niitä kysymyksillään kun ne istuu todistajan aitiossa. Niiden kädet hikoaa. Ne ei katso Danieliin, ne ei pysty. Ne näyttää pelokkailta, semmoisilta pieniltä eksyneiltä lapsilta. Niiden äänet värisee. Ne katsoo kysyvästi mun suuntaan joka kerta ennen kun vastaavaat johonkin kysymykseen. Mä yritän katsoa muualle, koska mua oksettaa nähdä kuinka paljon tää kaikki satuttaa niitä.

Ja silti ne on täällä mun kanssa, vaikka kuinka kipeetä tekisikin.

Päivän päätteeksi kävelen ulos salista mun asianajajan kanssa. Se katsoo mua syvälle silmiin. ”Sulla on ihan mielettömän upeita ystäviä”, se sanoo ja katsoo mua kuin ei olisi koskaan nähnyt vastaavanlaisia tyyppejä, kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin ainutlaatuista.

Ja mä tunnen niin suurta ylpeyttä että voisin haljeta siihen paikkaan, kuolla johonkin ylpeyden ja onnekkuuden yliannostukseen.

Siitä päivästä lähtien mä olen katsonut mun ystäviä ihan täysin eri silmin. Mä ymmärsin sinä päivänä, että ei ole itsestään selvää että kaikilla olisi tämmöisiä henkilöitä elämässään kuin mulla on. Mä olen superonnekas, lottovoittaja. Kaikki ei ole.

Ilman mun läheisiä, ystäviä ja perhettä mä en olisi koskaan jaksanut tätä kaikkea. Tätä oikeusprosessia, henkistä kuolemista, pelkoa, surua, pettymystä, vihaa. Ilman niitä mä olisin tukehtunut tähän palaan mun kurkussa jo alkumetreillä.

Mä rakastan näitä tyyppejä.Nää on mulle kaikki kaikessa.

Mä en selviä. En yksin.
Mutta nää tyypit pistää mut selviämään.
Mä tiedän sen.
Mä vaan tiedän sen.

Mä en oo yksin.

  

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s