Mä oon tikittävä aikapommi

Tunnelmia 4 viikkoa ennen hovioikeutta.

Enää neljä viikkoa.

Tuntuu jotenkin epätodelliselta tän kaiken odotuksen jälkeen. Neljä viikkoa. Oikeasti? Ja sitten se on siinä? Lopullisesti? Onko se? Eikö kukaan enää tule kääntämään tiimalasia ympäri ja sanomaan mulle että odota vielä vähän, taistele vielä vähän, jaksa vielä vähän, vielä vähän lisää.. Saanko mä sitten jo jatkaa mun elämääni? Saanko oikeasti?  
Neljä viikkoa niin näen Danielin. Mua jännittää. Mä pelkään sitä, millaisen reaktion sen näkeminen mussa voi aiheuttaa. Mä pelkään mitä mä ajattelen mun pääni sisässä kun kuulen sen äänen. Ja mä tuun kuulemaan sen puhetta. Kolme kokonaista päivää. Tavallaan mä haluan kuulla mitä se puhuu mutta toisaalta mä haluaisin vaan tunkea korvatulpat mun korviin. Mä haluan katsoa sitä silmiin samaan aikaan kun se puhuu ja samalla taas sitoa siteen mun silmille.

Mä pelkään sitä kuinka paljon se osaa jo pelkillä sanoillaan satuttaa. Mulla on sellanen fiilis, että mä oon nyt menossa ottamaan siltä turpaani viimeisen kerran. Ja jos mä selviän siitä hengissä niin mä selviän ihan mistä vaan. Mun pitää vaan jaksaa vielä ihan vähän. Ihan vähän lisää.

  
”Mun tekis mieli romahtaa tähän lattialle itkemään”, mä vastaan työkaverille kun se kysyy mitä mulle kuuluu.

Mä oon tikittävä aikapommi. Ja mä vetelen ihan viimeisiäni. Mä vaan ootan sitä hetkeä kun mulla on vihdoin lupa romahtaa tohon lattialle itkemään. Se tuntuisi varmasti hyvältä. Nyt mun pitää vaan jaksaa ihan vähän lisää.
Mä vähän pelkään itseäni. Mihin katosi se Mariella, jolla oli helvetin iso sietokynnys. Se yltiökärsivällinen Mariella, jota sai ihan tosissaan ärsyttää että sai mitään reaktiota aikaiseksi. Nyt mua ei tarvitsisi kuin ihan vähän tökkästä ja mä räjähtäisin. Kuka helvetti mä olen enää?!

Mulla on ikävä mua.

Mä pelkään myös sitä, että sitten kun tää on ohi, niin mitä mä sitten teen? Mä oon viimeiset kaksi vuotta omistanut mun kaikki ajatukseni tälle oikeudenkäynnille. Sitten kun se on ohi, niin mitäs sitten? Sitten on vaan pelkkää tyhjää. Tai mitä jos mä häviänkin tän jutun? Ja sitten kaikki on ollut täysin turhaa. Mitä mä sitten teen?

  
Joskus mä salaa toivon, että Daniel olisi saanut mut hengiltä sinä yönä. Että olisi potkaissut vähän kovempaa vielä. Olisi painanut mun päätä lasia vasten vielä vähän pidempään. Ei olisi päästänyt mua pakenemaan. Olisi vaan lopettanut mut siihen. Niin mun ei tarvitsisi olla tässä nyt.

Mua pelottaa. Mä tikitän mun viimeisiä sekunteja.

Neljä viikkoa.
Neljä.
Mitähän Daniel sitten tekee?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s