Lähtisin jos jaksaisin


Tunnelmia 2kk ennen hovioikeutta

Lähtisin, mut se vaan ei mee enää niin.

Mun katseesta on tullut taas harmaa. Mua katsoo peilistä se sama väsynyt tyttö joka levitti meikkivoidetta kaulalleen peittääkseen punertavat sormenjäljet. Ja jos joku huomasi niin se tyttö sanoi niiden olevan niiden olevan fritsuja. Mun ei enää tarvii peittää niitä jälkiä. Nyt mä peitän jotain muuta.  

Mun olemassa olosta on tullut taas jokapäiväistä taistelua. On vaikeata hymyillä tai nauraa. Se sattuu joskus. Oikeasti. Välillä mietin että ansaitsisin jonkun oscar-palkinnon näistä näyttelijän lahjoistani.

Töissä pomo hengittää niskaan. En osaa tehdä enää mitään oikein. Olen riesa. Sain asiakaspalautteen jossa kerrottiin mun olevan poissaolevan tuntuinen. Seuraavasta samanlaisesta palautteesta saan kuulemma potkut. Peli menetetty. On oltava täydellinen. Joka hetkessä. Mulla ei oo varaa mokata enää.

Vapaalla en jaksa nousta ylös sängystä kun ei ole pakko. Mietin kahvin keittämistä kolmatta tuntia, mutta sekin suoritus jää ajatuksen tasolle. Lopulta kävelen viereiselle kioskille ostamaan kahvini koska en vaan itse jaksa kaivaa suodatinpussia kaapista. Tai sitten oon ilman.

Laskuja putoilee postiluukusta mutta en edes avaa niitä. Voisin maksaa ne, mutta pelkästään verkkopankkiin kirjautuminen tuntuu jonkun vuoden urheilusuoritukselta.

Pitäisi keskittyä. Enkä mä osaa keskittyä just nyt.

En soita enää mun ystäville. Oon mielummin itsekseni. En kaipaa kenenkään seuraa. En halua edes lähimpien ystävieni edessä näyttäytyä tämmöisenä. En halua sysätä mun murheita niiden niskoille, nielen ne itse. Tää on kuitenkin mun taistelu, ei niiden. Haluun et ne näkee musta vaan sen aurinkoisen puolen. Haluun tuoda iloa niiden elämään.

Makaan vaan kaiken ajan mitä pystyn. Tekemättä mitään. Unohdun mun ajatuksiini. Havahdun välillä siihen, että oon tuijottanut yhtä naulan reikää seinässä jo neljättä tuntia.
  
Koen sietämätöntä syyllisyyttä siitä, että mä sain uuden mahdollisuuden elämään ja näin mä käytän sen. Mun pitäis olla tekemässä tandem-hyppyjä ja vaeltamassa savanneilla mutta tässä mä istun. Tuijottamassa naulan reikää tekemättä mitään.

Mun kroppa hajoilee. Ensin meni selkä, seuraavaksi polvet. En tajua miten kroppa voi hajota kun sitä ei edes käytä mihinkään?! Aloitan mun jokatoisen aamuni oksentamalla. Oon flunssainen, kuume nousee kerran viikossa. Mä en oo ikinä eläissäni ollut niin kipee kun just nyt.

Mua väsyttää mutta en saa unenpäästä kiinni. Ja jos saan niin herään painajaisiin. Kiukuttelen ja oon räjähdysaltis. Itken herkästi ihan pikkujutuista. Oon kuin mikäkin raskaana oleva hormoonihirviö, paitsi että en oo raskaana.
Ja mut valtaa epätoivo.

Jos mä oon jo nyt näin väsynyt, miten mä muka tuun ikinä selviämään siitä kolmesta päivästä. Siellä pitäis olla skarppina. Mua ei huvita olla. Mä haluun luovuttaa.

Mä haluaisin vain ottaa seuraavan lennon. Jonnekkin kauas, mistä mun ei koskaan tarvitsisi enää palata.

Mä toivoisin että mä olisin vahvempi.

  
Mariella ei oo tää ihminen. 

Mariella on se supernainen, joka näyttää keskaria vastoinkäymisille.

Mariella ei ikinä vajoaisi näin alas.

”No mutta nyt tokalla rundilla se on helpompaa, sä osaat tän jo”, ne sanoo lohduttaakseen.

Ei se ole. Ei yhtään helpompaa. Jos saan olla rehellinen niin nyt se vasta vaikealta tuntuukin.
Mä en tiedä kuka mä oon enää.

Mut mä en oo mä enää.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s