Mulla ei oo lupaa ikävöidä.

Siitä asti kun allekirjoitin hovioikeuden haastepaperini nähdyksi, mä oon käynyt läpi mielessäni älytöntä tunteiden vuoristorataa. Hovioikeuteen on nyt kaksi kuukautta. 25.11.2015 se alkaa, kolme päivää kestävä sota minä vastaan rakastamani mies. Ihan älytöntä.

Kaikki palautuu taas mieleeni niin elävästi. Jokainen sana. Jokainen hetki. Jokainen kosketus. Jokainen kipu. Jokainen veitsi sydämmeeni.

Meidän kokonainen yhteinen taival, elän sen taas uudelleen.

Vihaan, säälin, inhoan, pelkään, rakastan. Kaikkea niin voimakkasti.Kaikkea sekaisin. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tuntea. Tunnen niin paljon kaikkea sekaisin.
Päälimmäisenä on ollut jo pitkään kuitenkin tunne, josta en koskaan puhu ääneen. Tunne, johon mä koen että mulla ei ole lupaa: Ikävä.

  
Miksi kukaan nyt ikävöisi ihmistä, joka halusi sut hengiltä? Miksi kukaan ikävöisi ihmistä, jota ilman voit paljon paremmin?
Samalla kun mun mieleeni palaa kaikki kauheus, niin mun mieleen palaa myös kaikki kauneus, kaikki hyvät hetket. Ne hetket, jotka sai mut pitämään kiinni Danielista. Ne hetket, jotka sai mut uskomaan siihen ja muhun itseeni ja meihin. Ne hetket, joiden puolesta mä otin vastaan jokaisen iskun.
Pitäkää mua sairaana ja hulluna ja mitä ikinä. Mut nyt mä sanon sen.
Mulla on ikävä Danielia.

  
Me istuttiin rannalla olevassa ravintolassa. Oltiin juuri saatu annoksemme eteemme. Oli hiljaista ja pimeää. Ympärillä vain meren kohina ja katulyhdyt. Daniel laski ruokailuvälineensä ja tuijotti mua.

”Mitä sä katot?”, mä kysyin.

”Sä oot vaan niin kaunis”, se sanoi eikä irrottanut katsettaan musta.

Mä katsoin sitä ja näin sen silmistä että hitto se rakastaa mua oikeasti. Enemmän kuin mitään muuta.
Se katse kertoi kaiken, mitä sen ei tarvinnut enää koskaan sanoa.

En oo koskaan löytänyt sitä samaa katsetta mistään muualta. Ja mulla on ikävä sitä katsetta. Sitä tapaa, millä se katsoi mua. Eri tavalla kuin kukaan muu oli koskaan katsonut.

Se oli päiväunilla kun mä tulin töistä. Menin sen viereen ja möngin sen kainaloon. Se heräsi vähän ja otti mut syliinsä. Se vaipui takaisin uneen ja niin mäkin nukahdin. Näin pahaa unta ja itkin unissani. Daniel herätteli mua silitellen. ”Ei oo mitään hätää, mä oon tässä, se oli vaan pahaa unta”, se sanoi kun avasin mun silmät. Halasi mua tiukemmin ja mä silitin sen pystyssä olevaa pehmeätä tukkaa. Ja me nukahdettiin uudelleen.
Sen tapa pyyhkiä mun kyyneleet kertoi kaiken, mitä sen ei koskaan enää tarvinnut sanoa. En oo koskaan löytänyt niin turvallista oloa kenenkään muun sylistä. Siinä sylissä mä sain olla mä, kaikista suojamuureistani riisuttuna, täydellisen rakastettuna. Kukaan muu ei koskaan halannut mua enää niin kuin Daniel. Ja mulla on ikävä sitä kosketusta.

Se oli ostanut puvun meidän häitä varten. En ollut koskaan nähnyt sitä puku päällä. Ikinä. Nyt se puki sen päälleen ja pyysi mut meidän makkariin katsomaan että kelpaako tämän näkösenä sitten sinne maistraattiin tulla.

Ja kun mä katsoin sitä niin mun sydän pysähtyi hetkeksi. Mä en ollut koskaan nähnyt mitään niin komeata miestä. Ja mä tunsin itseni niin onnekkaaksi, että mulla oli kunnia parin kuukauden päästä kutsua itseäni tuon miehen vaimoksi. Ja mä heti tönäisin Danielin meidän sänkyyn ja riisuin sen puvun sen päältä.

Enkä mä oo koskaan sen jälkeen tuntenut niin suurta intohimoa ketään kohtaan. Ja mulla on ikävä sitä tunnetta, kiintymystä ja sitä kuinka musta joka aamu herätessäni musta tuntui kuin olisin rakastunut uudelleen, ensimmäistä kertaa.

Daniel ei koskaan päästänyt musta irti.

Ei silloin, kun mä juoksin ulos sen asunnosta ja sanoin että tämä oli nyt tässä.

Se juoksi aina mun perääni.

Soitti ja lähetti viestejä niin kauan kunnes palasin takaisin.
Ja kun me oltiin jo erottu, se silti aina huolehti musta. Se avasi mulle ovensa aina kun musta tuntui ettei mulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Antoi mun yöpyä sen luona. Kielsi mua menemästä keskellä yötä kännipäissäni uimaan. Kantoi mut kotiini. Laittoi viestiä ulkomailta että mitä kuuluu ja kertoi että on todella ahdistunut koska ikävöi mua niin paljon. Avautui kerran että siitä tuntuu että sen on mun jälkeeni ollut mahdotonta tuntea mitään, koska rakasti mua niin paljon. Selitti että on vaikea edes kuvitella rakastavansa, sen jälkeen kun olin ollut sen elämässä.

  
Mutta mulla ei ole lupaa ikävöidä sitä.

Mulla ei ole lupaa rakastaa sitä enää.

Mun pitäisi olla vain iloinen ja ylpeä siitä että pääsin siitä irti. Koska pelkkää paskaahan se koko pari vuotta sisälsi vai mitä?!

Ei mun pitäisi kokea surua.
Kuka muka kaipaa kusipäätä?

Advertisements

4 thoughts on “Mulla ei oo lupaa ikävöidä.

  1. Mä olen miettinyt pitkään mitä sulle mahtaa kuulua, enkä enää muistanut mikä tän blogin nimi oli. Iso hali sulle.

    Kyllä minun mielestä saa olla ikävä, vaikka toinen oiskin ollut kusipää. Sehän siinä on vaikeeta, kun se ei ole koko aikaa ollut kusipää (kuka kusipäähän rakastuis). Ois helpompaa jos se ois ollut aina kusipää, mutta kun ei ihmiset ikinä ole aina.
    Tsemppiä 🙂

    Tykkää

    1. Moi, kiva että löysit tänne kuitenkin uudelleen. Inhottaa saada aina tuomitsevia katseita kun sanon mitään hyvää tai positiivista Danielista. Uskon sen olevan ehkä jollain tapaa myös pelkoa, läheiseni saattavat pelätä että olisin palaamassa takaisin tms. Mä vaan toivoisin että myös mulla olisi oikeus käsitellä surun, ikävän ja pettymyksen tunteita ilman tuomitsevia katseita ja kommentteja. Kiitos sulle myötätunnostasi, tuli hyvä mieli ❤

      Tykkää

  2. Mä olen käynyt viime aikoina läpi samoja asioita. Rakastan yhä, kaipaan, ikävöin. Enää erossa pysyminen, viesteihin vastaamatta jättäminen, se, ettei mene enää takaisin ei tunnu yli-inhimilliseltä voimanponnistukselta. Mutta ajattelen joka päivä, kaipaan joka päivä. Yritän päästä eteenpäin, mutta en pääse. Tai pääsen, mutta yksin. Kukaan ei halua kuunnella niistä hyvistä asioista, siitä kaikesta kauniista, minkä olen menettänyt. Uskon kuten sinäkin, että he pelkäävät, että menisin takaisin. Toivon, ehkä salaa, että hän muuttuisi. Myöntäisi tekonsa, pyytäisi anteeksi. Mutta en voisi palata, vaikka sekin tapahtuisi. Rakastan, mutta en luota. Pelkään joskus. Kaipaan usein. Haluan. Olen myös saanut paljon.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s