Silmät kiinni ja klikkaa

Julkistaessani ensimmäisen artikkelini ”Vaikeneminen ei muuta maailmaa” (https://theblindleap.wordpress.com/2014/10/14/vaikeneminen-ei-muuta-maailmaa/) mä en koskaan olisi osannut odottaa millaisen vastaanoton ja suosion tarinani saisi sen kasvaessa postaus postaukselta.

Mä pystyin vain toivomaan parasta ja varautua pahimpaan.

Ja mä kirjoitin:

”Kaiken tän pahan olon ja jokapäiväisen selviytymiskamppailun keskellä mun sisimmässä palaa pieni toivon kipinä. Toivo siitä että vaikka mä en voi muuttaa mennyttä, niin ehkä mä voin muuttaa tulevaa. Ja jos on pienikin mahdollisuus että jakamalla omaa tarinaani mä voisin auttaa jotakuta toista samojen asioiden kanssa painivaa ihmistä, edes helpottaa jonkun oloa, niin ehkä tällä kaikella olisi joku merkitys. Että ehkä mun tuskani ei ole turhaa, ehkä mun piti kokea tämä jotta voisin auttaa jotakuta toista. Toivo sellaisesta antaa mulle itselleni voimaa jokaiseen uuteen päivään.”

Muistan kuinka tuijotin ”julkaise”-nappulaa pitkään. ”Ne nauraa mulle”, mä mietin.
Sitten mä kokosin itseni. Vetäsin keuhkot täyteen happea kuin olisin seuraavaksi sukeltamassa, enkä tietäisi koska taas pääsisin pintaan ja  saisin seuraavan kerran taas vedettyä henkeä.

Mä suljin mun silmät ja klikkasin.

Ja siellä se sitten oli. Minä, täysin riisuttuna kaikista suojamuureistani koko kansan edessä.

  
Ensimmäinen postaus sai niin lämpimän vastaanoton, että päätin jatkaa. Ihmiset ylistivät rohkeuttani, kannustivat, nostivat hattua, jotkut tulivat sanomaan että janoavat lisää. En voi koskaan sanoin tarpeeksi kiittää niitä, jotka on jaksaneet tsempata mua tässä. Jotkut ovat kulkeneet mukana matkallani ihan alkumetreiltä tähän päivään saakka. Tukenne on ollut korvaamatonta!

Sitä mukaa mitä enemmän mä avasin mun tarinaani, sitä enemmän mun tarinani levisi, ja sitä lähemmäksi mä koin pääseväni mun tavoitettani.

Muhun alettiin ottaa yhteyttä. Tutut ja täysin tuntemattomat lähestyivät mua viesteillään. Osa kommentoi suoraan blogiin, suurin osa halusi kuitenkin lähestyä mua näyttämällä myös omat kasvonsa, esimerkiksi facebookin messengerin kautta. He halusivat kiittää, kertoa kuinka hienoa ”työtä” mä teen. 

Hienoimpia hetkiä ovat olleet ne, kun täysin tuntematon henkilö on ottanut muhun yhteyttä esimerkiksi messengerissä ja halunnut jakaa mun kanssa oman tarinansa ja omia tuntemuksiaan. En voi sanoin kuvailla kuinka hyvältä se tuntuu, kun ihmiset yksinkertaisesti vain luottavat niin paljon, että kokevat voivansa puhua mun kanssa itselleen kipeistä jutuista. ”Meinasin ekaksi kommentoida suoraan blogiisi, mutta näin se tuntui henkilökohtaisemmalta, joten mä etsin sut täältä”, alkoi yksi viesti.

”Mä tiedän kuka sä olet”, on pari kertaa kanssani avattu keskustelu aiheesta ihan kasvotusten tosielämässä, kun joku lukijani on tunnistanut naamatauluni satuttuaan samaan paikkaan kanssani.

  
Eräs nainen kirjoitti sydäntäsärkevän viestin omista kokemuksistaan, jotka olivat jo onneksi takana päin. Hän kertoi, että oli lukenut blogini ja itkenyt tuntikausia sen jälkeen, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli voinut jollain tapaa edes käsitellä omia kokemuksiaan ja että mä olin ensimmäinen henkilö, joka sai nyt kuulla hänen tarinansa.

Itkin tätä viestiä lukiessani. Luin sen myöhemmin uudelleen ja itkin taas. Oli jotenkin niin surullista että tämä nainen oli joutunut patoamaan kaikkea sisälleen niin kauan, koska oli kokenut ettei kehtaisi puhua asioistaan kenellekkään. Samalla mulla kuitenkin oli aivan älyttömän imarreltu olo. Mä olin oikeasti saanut vihdoin jotain hyvää aikaan. Mä pystyin olemaan tukena jollekkin, jota en edes tunne. Voiko olla hienompaa tai onnistuneempaa fiilistä..?

The Blind Leapista tuli mulle kasvaessaan win-win terapiamuoto. Kun mä kirjoitin, mä pystyin käsittelemään asioita mun päässä, samaan ne järjestykseen paperille. Mä pystyin kohtaamaan tilanteita ja tunteita ja käymään niitä läpi. Aivan eri tavalla kuin puhuessani (En tykkää hirveesti puhua, koska mun ääni alkaa helposti väristä ja mä romahtelen). Ja samalla mä tiesin että joku tuolla lukee ja itkee helpotuksen kyyneliä, sillä ei olekkaan yksin ajatustensa kanssa. Joku tuolla etsii mut käsiinsä ja avautuu mulle ja me voidaan jutella. Ja meillä on molemmilla sen jälkeen vähän helpompi olla.

Mun tavoitteeni ”auttaa edes jotain”, on siis saavutettu The Blind Leapin myötä jo useampaan kertaan kuin olisin uskaltanut koskaan unelmoida. Ja koska tavoite on saavutettu, niin sitä tavoitetta pitää nostaa vähän ylemmäksi. Tämä ei ollut tässä. Tämä on vasta alkua.

  
Tää maailma on lopulta hyvin yksinkertainen. Kun yksi uskaltaa, niin uskaltaa jo pian toinenkin.

Ja silloin kun uskoo vakaasti omaan asiaansa hyvän puolesta, mutta tuntuu ettei kukaan uskalla, on vain painettava silmät kiinni ja vedettävä keuhkot täyteen happea ja klikattava sitä ”julkaise”-painiketta.

”Se joka ei usko, et yks ihminen voi muuttaa maailmaa ei ainakaan oo se jäbä joka muuttaa maailmaa”. – Arman Alizad

Advertisements

4 thoughts on “Silmät kiinni ja klikkaa

  1. Sä oot auttanut mua. Sain turpiini vain kerran. Tosin siinä valehtelen, menin takaisin, kun luulin… mitä luulin. Olen tyytyväinen siitä, että menin takaisin. Että hän kävi päälleni uudelleen, heti seuraavana päivänä. Kun aika ei ollut hajoittanut ensimmäistä kertaa muististani. Eihän se niin kipeää edes käynyt, jos hän olisi oikeasti halunnut satuttaa, en olisi päässyt pois ollenkaan… Olen tyytyväinen siitä, että minulla on mustelmia, yhä. Koska muuten mä menisin takaisin, vastaisin puheluihin, sanoisin, että rakastan.

    Missä on postauksesi mä oon rakastunut osa 3/3?

    Tykkää

    1. Ihanaa jos oon pystynyt auttamaan. En voinut koskaan julkaista osaa 3/3 juridisista syistä. Saatan julkaista sen vielä myöhemmin, sitten kun olen lopullisesti päässyt eroon ”Danielista”. Nythän mun on vielä kerran hänet hovioikeudessa.

      Mä toivon sulle voimia todella vaikeana aikana. Ja mä toivon että kun sun mustelmat haalenee pois muistuttamasta, että sä silti muistat miksi ei kannata palata takaisin.
      Paremmat ajat on edessä päin. Niin mulle sanottiin myös joskus, enkä uskonut. Nyt vasta parin vuoden päästä näiden tapahtumien jälkeen mä oon alkanut uskoa.

      Hali ❤

      Tykkää

  2. Tähän tarinaan jää myös kiinni. Kuin lukisi jotain käsikirjoitusta ja seuraavaa jaksoa. On jotenkin pelottavan huoletonta lukea tälläistä ja mielessään miettiä kaikkea SITÄ mitä sä olet kokenut. Aluksi itse tuomitsee ja vähättelee, sitten katuu omia ajatuksiaan ja käy läpi vihan tunteita joita teksti herättää. Siltikin se tuntuu niin kaukaiselta ja edelleen turvalliselta lukea..koska se ei kosketa minua.
    Ennenkuin eräänä päivänä. ..

    Tykkää

    1. Niin kauan kun se ei tapahdu sinulle, mä olen tyytyväinen 😉 ❤️ upeeta kuitenkin että mun tarinani herättelee ajatuksia, vaikka tapahtumat olisivatkin omassa elämässäsi hyvinkin kaukaisia. Kaikkea ihanaa sulle ja toivonkin, että näitä lukukokemuksia lähemmäksi et koskaan aihetta joudu. Puss!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s