Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Mun lakimies soittaa mulle. Se kertoo että ne kuvat on sillä, pyytää tapaamaan. Ja mä lähden sen luokse.
Istun sen toimistossa naamat vastatusten. Mua jännittää. Se kyselee mitä mulle kuuluu. Kerron että ihan hyvää siitä huolimatta että oon ihan romuna. Se kuuntelee. Jutellaan hetki.
Se sanoo että ne kuvat mitä löysi on tosi hyviä. Että ne kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta se varmistaa multa, oonko mä valmis katsomaan niitä.

Tottakai mä oon valmis. Mä en tiedä mitä odottaa. Mä muistan vaan että jotain kuvia ne poliisit otti. Ja epätietoisuus on pahinta. Mä haluan tietää mitä mulle tapahtui sinä iltana. Anna tulla!

Ensiksi se lämää mun eteen kuvat meidän asunnosta. Kuvia veriroiskeista seinillä. Punainen laahautuva kädenjälki eteisen ovessa. Verilammikko lattialla.

Nää kuvat ei järkytä mua millään tapaa. Koska mä nään ne mun mielessä koko ajan. Oon tavallaan tottunut niihin. Inhoan niitä, mutta oon oppinut jo hyväksymään ne. Enkä mä vaan nää niitä, mä voin myös tuntea ja haistaa ne. Ihan kuin eilisen päivän. Ne on aina mun mielessä, niistä on tullut jo osa mua.

  
Seuraavaksi saan eteeni kuvan tytöstä. Sen tytön kasvot, vaatteet ja hiukset on verellä maalatut. Se tyttö katsoo kameraan ja sen silmät on täynnä kyyneleitä ja avunhuutoja. Mun tekis mieli halata sitä. Kertoa sille, että sä oot turvassa nyt ja kaikki järjestyy.

Mua järkyttää nähdä se kuva, koska mä niin haluaisin vain pelastaa sen tytön, mutta mä tiedän että mä en voi tehdä mitään.
Jos voisin edes halata…
Ja sit mä tajuan että se tyttö siinä kuvassa on mä.
Minä.
Ei oo todellista. Onko toi minä?
Saan eteeni seuraavan kuvan. 

Se on Danielista. Se on raudoissa, kädet selän takana. Se katsoo kameraan. Se hymyilee. Se näyttää ylpeältä.  Se HYMYILEE.

Mua alkaa ahdistaa. Kylmä hiki puskee päälle. Mä sanon mun lakimiehelle että mun pitää mennä.

Pidättelen mun itkua ja raivoa koko bussimatkan ajan. Meen äitini luokse. Tarviin tukea just nyt.

Äiti avaa oven. ”No?”, se kysyy,

Mä juoksen vessaan oksentamaan.

Oksennan ulos sen kaiken kauheuden mitä mä just näin. Koska mun elämässä ei tapahdu näitä. Näistä mä vaan luen, joistain lööpeistä, eiks niin?

”Ai semmonen tapaaminen..”, äiti kyselee kun tuun ulos vessasta.

”Äiti… Se hymyili.”, mä kerron.

Vieläkö sua hymyillyttää? Vieläkö sä oot ylpeä?

Mainokset

2 thoughts on “Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

  1. Voi sinua. Haluaisin osata sanoa jotakin kannustavaa ja lohduttavaa, mutta sanoja ei vaan kertakaikkiaan ole. *hali*
    Onneksi sillä kuvan tytöllä on nyt vähän paremmin asiat, vai mitä?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s