Viimeinen isku

Huudetaan toisillemme.

Mä heitän kahvikupin seinään. Huudetaan lisää. Mä mietin että ”vittu mä en jaksa sua” ja juoksen eteiseen. Ajattelen että vedän tosta rotsin niskaan ja moikka! Mun täytyy päästä pihalle rauhottumaan.

Ja sitten yhtäkkiä pimenee.

Pelkkää mustaa.
Oon hereillä mutta oonko sittenkään?

En näe mitään.

Saan mun silmät auki juuri ja juuri.
Mä makaan eteisessä, jotain märkää mun alla.
Ympärillä valkoiset seinät on muuttuneet punaisiksi ja peili seinältä on kadonnut jonnekkin.
Voi paska…. se on verta. Mä makaan mun omassa verilammikossani.
Mitä mulle on tapahtunut?!

Daniel on mun päällä ja pitää mua tiukasti otteessaan. Sen silmät kiiluu inhosta ja raivosta.
Mä pelästyn ja huudan ”APUA!”.
Se tarttuu mua kasvoista. Painaa mun päätä lattiaan. En saa henkeä ja tunnen mun takaraivossa jotain terävää.

Mä kuolen.

Mä en edes tajua mitä tapahtuu. Mä vaan makaan siinä sen otteessa vaimeasti ulisten ja odotan.

Tapatko sä mut nyt?

Se nousee ylös.
Mäkin koitan. Mut en pääse. Mua sattuu kaikkialle. Jokaiseen lihakseen ja luuhun. Silti mä yritän. Se katsoo kun mä yritän liikkua. Sitä vituttaa että mä liikun, ne liekit sen silmissä paljastaa sen. Ja sit se tulee: potku. Se potkaisee mua keskelle vatsaa ja mun happi loppuu. Haukon mun henkeä ja kun vihdoin saan happea ees vähän mä itken että ”Mä rakastan sua, miksi sä teet näin, mä rakastan sua, Daniel!!!”.
Mä en ole koskaan ollut niin epätoivoinen. Niin muserrettu.
Ja kaikki mun sanat tuntuu vain provosoivan sitä enemmän. Potkuja toisen perään. Kylkiin, selkään, vatsaan, käsiin, jalkoihin. Joka kerta kun mä huudan että pliis lopeta ja että mua sattuu, se vain innostuu enemmän.

Tästä mä en enää selviä. Se haluaa mut hengiltä nyt. Mä alan tajuta että oon todella huonossa tilanteessa. Että mikä tahansa seuraavista iskuista voi olla se mitä mä en enää kestä.

Mun sormet haparoi mitä tahansa mihin voisin tarttua, millä satuttaa sitä.

Mä alan olla todella heikko. Ja mun silmissä sumenee taas. Iskut ei lopu.
Ja pian mun silmissä alkaa taas pimetä.

Mä luovutan.

Ja mä makaan ihan hiljaa siinä mun omassa verilammikossa liikkumatta, koska jos liikahdan niin siitä on sitten seuraamuksensa. Samalla mä pelkään että jos en liiku, niin avaanko enää koskaan mun silmiä?
Mä en tiedä miten pahasti nyt kävi, mutta mä veikkaan että pahasti. En uskalla katsoa.

Makaan hiljaa, voimattomana, elottomana. Mietin mun perhettä, ystäviä, elämääni syntymästä tähän päivään saakka. Mietin että tähänkö tää nyt päättyy, mun tarinani. Olipa hieno päätös sille.

En näe mitään. En uskalla edes yrittää avata mun silmiä etten provosoi sitä enää yhtään enempää.

Mut mä kuuntelen. Kuulen kun Daniel hengittää raskaasti. Se on hengästynyt. 
Kuulen sen askeleet jotka vaimenee kun se kävelee kauemmaksi.
Kuulen kuinka se menee vessaan ja lukitsee oven perässään.

Mä mietin että se on nyt tai ei koskaan. Nyt jos mä en pääse tästä ylös niin en ehkä pääse enää ikinä. Nyt jos mä en pääse pakoon niin mä olen huomenna vaan surullinen uutinen iltapäivälehdessä.
Tää on nyt mun viimeinen mahdollisuus.
Ja mulla on nyt ehkä pari sekuntia aikaa.

Ja mä löydän mun sisältä jonkun aivan käsittämättömän voiman tempaista itseni ylös ja rappukäytävään.

Peilin palaset viiltää mua ja helisee putoillessaan mun iholta lattialle kun mä nousen. Mun jalat ja kädet ei toimi kunnolla, mut mä pakotan ne liikkumaan. Mua sattuu mutta en välitä, itken sitten myöhemmin, nyt mun pitää vaan selvitä.

Ihan kuin joku suojelusenkeli olisi ottanut kiinni mun käsistä ja vain riuhtaissut ylös.

Kompuroin alas rappuset ja soitan ensimmäistä ovikelloa.
Rukoilen mielessäni että pliis avaa avaa avaa nyt heti, se ei saa saada mua kiinni, avaa jo..

Naapuri avaa ja mitään sanomatta ottaa mua kädestä, vetää sisään ja paiskaa oven kiinni perässään.
Mä lysähdän sen eteisen lattialle. ”Soita 112”, mä pyydän haukkoen mun henkeä.
Mä tein sen.
Mä pääsin pakenemaan.
Mä oon perillä.

Miten mun nyt käy?
  
Mainokset

5 thoughts on “Viimeinen isku

  1. Hurjaa. Mä tulin niin sanattomaks. Mitä ihmettä sulle tapahtui? Onks nykyään kaikki okei ja kuinka sä voit! Huhhuh. Ihan sydämmessä asti tuntui. Tsemppiä sulle ❤

    Tykkää

    1. Nykyisin kahden vuoden jälkeen noista tapahtumista voin jo hyvin. Vielä koitan jaksaa puristaa läpi yhdestä hovioikeudenkäynnistä ja toipua henkisesti täydellisesti tuosta ajasta ja sitten se on siinä! 🙂 kiitos empatiasta camppu ❤

      Tykkää

      1. Kuulostaa niin tutulta. Itsellä tilanne ei ollut noin paha, ex-mies lopetti kun sain paniikkikohtauksen enkä saanut henkeä. Se oli eka ja vika kerta kun hän kävi käsiksi.

        Minulla kesti 6 vuotta toipua. Pahoinpitelun ”vuosipäivänä” itku tulee edelleen ja ahdistaa. Nyt siitä on kulunut jo 11,5 vuotta ja olo on todella hyvä.

        Tsemppiä sinulle jatkoon ja pidä itsestäsi huolta. Enkeleitä tiellesi ❤

        Tykkää

  2. Moi!

    Satuin facebookista kaverin tykkäyksen kautta lukemaan blogiasi, useamman tunnin ajaksi. Todella pysäyttävää tekstiä, ja todella rohkeaa puhua näin avoimesti tärkeästä asiasta! Sanat ei riitä kuvamaan miten vaikuttunut olen.

    Toivottavasti joku samassa tilanteessa oleva eksyy lukemaan blogiasia ja saisi tästä voimia ja rohkaisua!

    Kaikkea hyvää sulle jatkoon, oot ansainnu paljon hyvää kaiken tämän jälkeen ja toivottavasti saat sitä☀️☀️

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s