Mä melkein soitin

Tarinan henkilöiden nimet on muutettu..

Joo mä lupasin että tää blogi jää nyt radiohiljaisuuteen oikeusprosessin takia, mutta koska oon aina ollut sellainen omien rajojeni rikkoja ja poikkeus sääntöön – tyyppiä, niin kirjoitan nyt.

Ja koska mä tänään melkein soitin.

Tilanne on nyt tämä. Käräjäoikeus määräsi Danielille vankeustuomion. Mutta me mennään hovioikeuteen vielä keskustelemaan tästä ja Daniel on vapaa mies ainakin siihen asti.

Mun asianajaja sanoi mulle ”sun pitää jatkaa sun elämää, se käsittely on sitten kun se on, sä et voi laittaa sun elämää tauolle”.
Ja mä jatkoin mun elämää, joka päivä takaraivossa että tää ei oo ohi nyt. Pahin on vielä edessä.
Yritä siinä sitten jatkaa.

Okei mä osaan tän nyt, kun oon istunut kolme päivää käräjäoikeudessa. Miks mua silti pelottaa ihan yhtä paljon kun ekalla kerralla?
Enkä mä edes tiedä mikä mua pelottaa.

Enkä mä edes osaa vihata Danielia enää.
Haluisin vaan et tää olis ohi ja mun ei tarttis nähä sitä tai puhuu siitä tai miettii sitä enää ikinä.

Musta tuntuu et alan unohtaa asioita. Mikä on hyvä! Mutta kun on toi hovioikeus… Ja mun pitää siellä taas muistaa kaikki. Olla täydellinen.
Mulla ei oo lupaa unohtaa vielä.

Välillä toivoisin etten olisi ikinä puhunut kenellekkään tästä, varsinkaan poliisille. Ois niin paljon helpompaa vaan antaa olla ja juosta karkuun. Joudun päivittäin muistuttamaan itseäni niistä syistä miksi mä lähdin tähän.

Ja samalla, mä välillä mietin Danielia.
Että mitäköhän sille kuuluu.
Kuulin että se sai potkut töistä.
Mitäköhän se tekee tänä päivänä..
Asuukohan se vielä siinä meidän kämpässä..
Onkohan se onnellinen..

Tänään mä mietin sitä.
Ja mä melkein soitin sille.
Kertoakseni et mä en toivo sille mitään pahaa.
Ja kysyäkseni miten sillä menee.

Kaiken jälkeen, en vaan osaa vihata sitä.
Ehkä siksi, että se sai mut kerran hymyilemään.

IMG_1973

Mainokset