En ole valmis.

Tunnelmia käräjäoikeuden käsittelyn ensimmäisestä päivästä. Tarinan henkilöiden nimet on muutettu.

Käräjäoikeuden käsittely on tänään.
en ole nukkunut moneen yöhön, en silmäystäkään.

Joskus nukahdan väkisin mutta tiedostan koko ajan olevani hereillä.

Mitä se miettii?
Ei varmaan mitään.
Näin sitä ihan hetki sitten.
Ihan hetki sitten se piti mua kädestä.
Ihan hetki sitten se se pyysi mua lopettamaan itkemästä.
Ihan hetki sitten se suuteli mua.

Pelottaako sitä yhtä paljon kun mua?

Miten voi samaan aikaan vihata, pelätä ja rakastaa niin paljon? Kaikkea sekaisin. Mun pää on sekaisin.

Meen äitini luokse yöksi. Haluan olla yksin mutta en sitten kuitenkaan.
Äiti antaa mulle lääkkeen kun en pysty nukkumaan.
Mua alkaa nukuttaa. Pelkään etten herää, pelkään että herään.

En ole valmis.

Aamu koittaa.
Tänään pitää muistaa kaikki.
Tänään pitää olla täydellinen.
Tänään pitää puhua, kaikesta, asioista joista en koskaan voinut puhua sen kanssa.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f63/76936141/files/2014/12/img_0787.jpg

Monet on tarjonneet mulle kyytiä, saattoa. Oon kieltäytynyt. Siksi koska mä tiedän että ne tekee sen vaan sanoakseen, että ne on tässä. Arvostan sitä, mutta kukaan niistä ei oo tässä. Tää mun pitää tehdä itse. Omillani.

Mun täti tarjoaa myös kyytiä.
Kieltäydyn viime hetkellä.

Mun mieleen palaa muistot kuinka se puolusteli mun exääni kun erottiin ja haettiin kamoja sen luota. Ei varmasti tahallaan ja hyvää se varmasti tarkoitti mutta muhun se sattui. ”Kyllä sekin näytti tosi rikkinäiseltä”, se sanoi mulle.
Hetkinä joina mä olisin tarvinnut kaiken tuen, hetkinä joina mä mietin että ”tee u-käännös, mä palaan takaisin!”. Se lause sattui. Mutta pidin itseni lujana, ja olen ylpeä siitä. Istuin hiljaa autossa ja pidättelin kyyneliä ja huutoa siihen asti kunnes olin perillä ja tavarat purettu lapsuudenkotiini takaisin.

Sanon mun tädille että pääsen helpommin yksin.

Valehtelen.
Mä tiedän että mä valehtelen mut mä haluan näyttää kaikille että mä pärjään. Että mä pystyn mihin vain. Haluan tehdä kaikki ylpeiksi musta.
Mun olo on jotenkin todella pieni.

Mä käyn suihkussa. Puen jotkut semisiistit vaatteet päälle. En pysty meikkaamaan. Turhaa, kohta ne ripsarit on kuitenkin poskilla. Mun kädet tärisee. Mun on tehtävä tää nyt. Mun on pakko.

Istun koko bussimatkan ajan miettien miksen pyytänyt ketään pitämään mua kädestä kiinni. Itken. Mulla on korvanapit korvissa ja laitan musiikin täysille. Kuvittelen itseni joksikin muuksi, jonkun elokuvan päähenkilöksi. Ja mä vain katselen sitä elokuvaa kaukaa.

Astun sisään oikeustaloon. Kaikki menee vähän niinkun lentokentällä, tavarat hihnalle ja sitten kävellään porttejen läpi ja katotaan ettei mikään piippaa.

Meen heti ekaks kahvilaan kysymään missä on vessa. Ne neuvoo mua ja juoksen oksentamaan. Oksennan ja itken ja mietin että oon ihan yksin. Huuhtelen mun suun. Katson peiliin. ”Sä selviät”, mä sanon ääneen omalle peilikuvalleni.

Kävelen aulaan odottamaan vuoroani.
En oo koskaan ollut näin yksinäinen.
Ja samalla, mun teiniaikojen ystävä Tero astelee sisään. ”Mitä helvettiä sä täällä teet?”, mä kysyn. Se kertoo tulleensa vain tuomaan jotain papereita. ”Meillä on se nyt.”, mä kerron sille. Me ei puhuta paljoakaan. Eikä sillä oo väliä. Sillä on väliä että se on siinä mun vieressä. Me halataan. Paljon parempi olo.
Teron pitää mennä ja jään taas yksin odottamaan. Mietin että mulla on kaksi vaihtoehtoa nyt. Joko mä voin yrittää muistaa miksi mä lähdin tähän, miksi mä istun tässä nyt. Minkä arvoista tää on. Tai sitten mä voin paeta.

Mä istun yksin. Näen silmissäni ajan tikittävän. Kohta on mun vuoro. Nyt vielä voi paeta, NYT tai ei koskaan. Mun ex-mieheni entinen vaimo ilmestyy mun eteeni juuri kun mietin että otan jalat alle enkä palaa enää koskaan. Sekin on täällä puhumassa. Se on helpottunut. Sen suunvuoro on tältä osin ohi. Katson sitä. Se kertoo että se helpottaa puhua siellä. Mä romahdan. En pysty enää pidätellä. Itken, tärisen, pelkään. Yritän sanoa jotain sille. En pysty hengittämään.
”Victoria on tuolla, se on just tulossa!”, se rauhottelee mua, tulee mun viereen ja halaa mua.
Seuraavaksi Victoria, mun asianaja on siinä, mun vierellä. Mä muistan sanoneeni että mä en halua tai mä en pysty. Kaikki on jotenkin sumeeta. Muistan kun käveltiin rappusia ylös Victorian kanssa. Muistan kuinka mielessäni koin jokaisen askeleen jotenkin kuvottavaksi, vastahakoiseksi, ihan kuin olisin kävellyt kohti omaa kuolemantuomiotani, kohti omaa hautaani. Kuin olisin omiin hautajaisiini menossa.

Viimeinen askel. Pyyhin kyyneleet. Nostan katseeni.
Daniel.
Suoraan mun edessäni.
Se huomaa mut ja laskee samantien katseensa maahan.

Miksi sä et voi katsoa mua?
Missä mun Daniel on ja mitä sä oot tehnyt sille?!

Missä on se mies johon mä rakastuin?!
Kuka sä olet ja mitä sä teet täällä?!

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f63/76936141/files/2014/12/img_0786.jpg

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s