Ansassa

Kirjoittaessani tätä odotan innolla kuukauden päästä koittavaa ulkomaanmatkaa parhaan ystäväni kanssa. Odotus saa mut miettimään viimeisintä kertaa kun kun lensin pois suomesta, viimeisintä aurinkolomaa. Lomakuvia joita oli kiva esitellä kavereille. Kukaan ei koskaan huomannut kysyä miksi musta oli kuvia vain alkulomasta ja loppulomasta piilouduin kameran taakse.

Meidän piti lähteä pitämään hauskaa, rentoutua. Paratiisiin jossa päivisin makoiltaisiin auringossa ilman huolen häivää ja iltaisin viina virtaisi, pidettäisiin hauskaa, tanssittaisiin ja naurettaisiin.

Tästä lomasta tuli kaikkea muuta. Tästä lomasta tuli testi: Kuinka pitkään sä pystyt elämään hengittämättä?

Tarinan henkilöiden nimet on muutettu.

Hassua miten aina lentokentälle lähdettäessä 2-3h yöunet ei tunnu missään. Ei yhtään vituta herätä aamuyöstä, päinvastoin. Tätä on odotettu!
”Toi taxi on ihan kohta tossa!”, pojat hoputtaa mua kun tarkistan vielä viidettäsadannetta kertaa mun laukkua et kaikki on kanssa varmasti mukana.

Otetaan lentokoneessa söpöilypusukuvia jo heti alkuunsa.
”Nonii onkoha noita jo tarpeeksi..”, mun miehen veli vinoilee meille.
Onneksi lento ei ole pitkä, koska mulla on kamala lentopelko. Mun mies tietää sen ja pitää mua kädestä nousun ja laskun ajan, silittää mun kättä kun mä yritän keskittyä pitämään itseni rauhallisena.

Meidän oli aluksi tarkoitus lähteä ihan kahdestaan reissuun, mutta sitten mun miehen velikin sai samaan aikaan lomaa. Ihan kivaa lähteä välillä ”isommallakin” porukalla, kun ollaan aina kaksin. Sitäpaitsi mä tykkään Janistakin tosi paljon ja tullaan hyvin juttuun.

Saavutaan hotellille.
Ihan mahtavaa, kuin joku asunto, just hyvä meille kolmelle! Iso parveke josta näkee altaalle, keittiö, olohuone, kylppäri jossa on iso amme ja makkari parisängyllä!
Me vallataan Danielin kanssa makkari ja Jani asettuu taloksi olohuoneeseen.
Sitten lähdetään syömään ja tutkimaan paikkoja. Käydään drinksuilla. Kaikki on älyttömän halpaa ja aurinko paistaa. Mä oon niiiiin lomalla!!

IMG_0409.JPG

Danielin veli Jani on semmonen huumorintajunen ja rauhallinen tyyppi. Ei ikinä haasta riitaa vaan yrittää vältellä kaikkea draamaa. Välillä kuitenkin uskaltaa veljellensä kertoa mielipiteitänsä, usein vähän sarkastiseen vitsinheittotyyliin mutta kuitenkin, tyyliin: ”Aaa sä et sitten mennyt sun lapses synttäreille, no sehän on hienoa..”. Pidän sitä jotenkin fiksuna, semmosena hyvänä ihmisenä jolla on aivot päässä ja sydäntä. Monesti kun Daniel on pitänyt mulle mykkäkoulua ja kadonnut enkä ole saanut siihen mitään yhteyttä ja olen ollut huolissani niin Jani on vastaillut mun viesteihin että ”Joo se on täällä muttei suostu puhumaan” ja ”Yritän puhuu sille järkeä”. Jotenkin semmonen symppis tyyppi.

Mulla alkaa aika nopeasti jo parin ekan päivän jälkeen mennä hermot Danielin kanssa. Sillä on joku pakkomielle järkätä sen veljelle seuraa. Vittu mikä sua vaivaa, eiköhän Jani ihan itsekkin osaa sitä seuraa hakea jos semmosta haluaa?! Tulee semmonen tunne että Daniel kiinnittää niihin ohikulkeviin naisiin paljon enemmän huomiota kuin veljensä, huomauttelee jatkuvasti että ”kato nyt totaki mikä perse!”
Mä oon aina vain hiljaa ja Jani katsoo välillä mun ilmeitä ja sanoo ”Joo Daniel rauhotu nyt oikeesti”. Musta tuntuu et sen käy vähän sääliksi mua.

IMG_0410.JPG

Ollaan löydetty meidän suosikkibaari. Istutaan siellä terassilla iltaa. Musiikki pauhaa täysiä ja bileet on katossa. Me juodaan long island icetea-drinkkejä ja kaupan päälle saadaan viinapullo pöytään, niin kuin aina tänne tullessa.
Daniel alkaa taas katselemaan naisia veljelleen. Kommentoi jatkuvasti ”kato totaki wauuu”. Mulla alkaa leikkaa kiinni. Osittain siitä että olen tätä jo tarpeeksi monta päivää kuunnellut ja katsellut, osittain siitä että olen tästä jo aikaisemmin mun miehelle huomauttanut ja osittain siitä että olen ihan helvetin humalassa.
Jos sä käyttäydyt jo tolla tavalla kun mä istun tässä vieressä, niin haluanko mä edes tietää millä tavalla sä käyttäydyt kun mä en ole läsnä?!
Pitkään pureskelen poskiani ja yritän hillitä itseni. Lopulta en enää kestä. Räjähdän.
”ÄLÄ IHMEESSÄ ANNA MUN HÄIRITÄ!!”, mä huudan sille ja lähden kävelemään.
Ja tähän loppuu mun muistikuvat. Hämäriä välähdyksiä siitä kun kävellään hotellille ja pojat kantaa mua, oon itse niin humalassa että tuskin nään metriä edemmäs. Mun jalat ei kanna.
Mun suu sentään toimii, kai. Ainakin yritän koko ajan selittää Danielille jotain, kertoa kuinka perseestä se mun mielestä on.
Jani yrittää rauhoitella meitä, turhaan.

Päästään takaisin hotellille. Mä marssin makuuhuoneeseen ja heitän mun laukun seinään. Olen niin raivoissani että tekis mieli huutaa.

Daniel marssii mun perässä.
Lämäisee makkarin oven kiinni perässään.
Se tönäisee mut sängylle, mä suutun ja ehdin kääntyä: ”Älä vittu töni mua!”.
Se lyö mua kasvoihin.
”Jani!!”, mä huudan.
Se ottaa mua kiinni kasvoista. Puristaa niitä. Mua sattuu.
Yritän huutaa. Mun ääni ei pääse sen käden läpi.
”Vitun huora!”, se yrittää kuiskata mutta sen ääni on kova. ”Mä tiesin että sua ei pitäis ottaa mukaan! Mä tiesin et sä aina pilaat kaiken!”, se sylkee mun kasvoille.
Mä itken, yritän huutaa mutta en saa kuin vaimeata ulinaa ulos.
Se irroittaa otteensa hetkeksi, ikään kuin saadakseen vastauksen, jonkun syyn miksi jatkaa. Ja mä hyödynnän sen tilanteen.
”APUA JANI AUTA!!!!”, mä huudan niin kovaa kuin pystyn.
Pahin virhe ikinä.

Se lyö mua. Peittää mun suun. Ja keksii tyynyn vieressään. Se painaa tyynyn mun kasvoille. Painaa sitä mun kasvoja vasten. En saa henkeä sen läpi. En voi huutaa sen läpi. Kukaan ei kuule mua nyt.

Saan käteni vapaaksi. Tartun sitä käsistä. En näe mitään. En kuule mitään. Tartun sen käsivarsiin mun kynsilläni. Jos mä kuolen nyt niin ehkä ne osaa epäillä sua sitten, oon nähny telkkarissa että kannattaa kynsiä, kynsien alle jää sun dna:ta.. Ne saa sut kiinni!
Se suuttuu siitä että raavin sitä, se lyö mua.
Tajuan että mä en pääse pois tästä. Apua ei ole tulossa. Mun happi loppuu. Mun keho tekee omituisia liikkeitä, semmosia kuin sätkivällä kalalla kun ne onkii merestä. Mä päätän luovuttaa.

IMG_0333.JPG

Avaan mun silmäni. Makuuhuoneessa on pimeää. Verhojen välistä tulviva valo kertoo mulle että nyt on aamu. Tai päivä. Tai iltapäivä.
Ei sen väliä. Mä olen elossa.

Ensimmäinen ajatus on että mun pitää päästä pois täältä. Lähden hotellista, istun hetkeksi tien varteen. Huomaan läheisen kaupan olevan auki. Menen sinne ja ostan muutaman breezerin. ”Sä oot aikasessa, vai etkö sä koskaan lopettanut?”, naureskelee myyjä oikeasti englanniksi, jonka kanssa olin asioinut juuri edellisenä iltana.
En vastaa mitään. Työnnän vain rahat kouraan. ”Ootko sä okei?”, se kysyy vielä ja katselee mua. ”Jooojoo oon vaan kännissä”, mä sanon ja lähden.

Palaan hotellille, koska musta tuntuu että mulla ei ole muutakaan paikkaa. Oon täysin vieraassa paikassa, mihin mä voin paeta?
Meen nukkumaan. Nukun tän pahan olon pois. Nukun tän painajaisen pois. Ehkä tää on vaan unta..

Herään kun Daniel tulee koskettamaan mun olkapäätä. ”Me lähetään rannalle, tuutsäki?”, se kysyy kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. ”En todellakaan”, mä vastaan ja käännän kylkeä.
Kuulen oven kolahtavan kun pojat lähtevät hotellihuoneesta.
Mä juoksen samantien etsimään mun puhelimen jota en ole laittanut päälle koko reissun aikana.

Istun parvekkeelle mun puhelimen kanssa. Haluaisin soittaa äidille mutta en uskalla. Haen jääkaapista breezerin ja istun parvekkeelle miettimään mitä tekisin. Mä tiedän että aika on vähissä, ne voi tulla takaisin koska vain, mun pitää äkkiä keksiä jotain.
Yritän soittaa ystävälleni Helille. Ollaan oltu lapsesta asti ystäviä. Sille mä uskallan sanoa, vai uskallanko?
Heli ei vastaa.
Mietin hetken. Ja toisen.
Mun on päästävä täältä. Nyt! Tai en enää koskaan näe mun kotimaata, mun perhettä, mun ystäviä…!
Laitan Helille viestin. Kerron mitä on tapahtunut. Heli ei vastaa. Kaikki tuntuu ikuisuudelta.

Alan miettiä kuinka helppoa olisi vain hypätä tästä parvekkeelta alas. Sitten muhun ei enää sattuis. Sitten mun enää ei tarttis pelätä.

Heli vastaa. Se käskee mua ottamaan seuraavan koneen suomeen. Se sanoo että se alkaa järjestelemään asioita heti siellä päässä. Millä rahalla mä tosta vaan meen ja otan lennon? Millä mä edes pääsen lentokentälle? Miten mä uskallan yksin mennä lentokoneeseen? Mä olen ihan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä ja mua pelottaa!

Kerron Helille että mä olen juonut enkä nyt pysty tekemään tai ajattelemaan mitään. Heli käskee mua lopettamaan juomisen ja menemään nukkumaan. Ja mä teen niin. Koska mulla ei ole vaihtoehtoja.
Nukun tän pois, ja kun mä herään pystyn ajattelemaan. Ehkä mä vaan taas dramatisoin kaikkea.

IMG_0412.JPG

Havahdun kun hotellihuoneen ovi käy.
Daniel tulee makuuhuoneeseen jossa mä makaan. Se laittaa oven kiinni perässään. Mä mietin että se on menoa nyt, anna tulla, mä en jaksa enää tapella. Mä oon sun armoillasi, täältä mä en pääse pois

Se tulee mun viereen ja ottaa mut syliin. Silittelee. ”Anteeks”, se kuiskaa mun korvaan.
Mä voin joko olla hiljaa ja hymyillä, tai sit mä voin sanoa mitä mä ajattelen ja palata ruumissäkissä suomeen. Mun on pakko sopeutua. Pakko näytellä. Mä en halua tapella. Mä haluan elää.
”Ei se mitään”, mä kuiskaan ja halaan sitä.

IMG_0403.JPG

Ollaan lähdössä taas illanviettoon kolmistaan, kuin viime yötä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Mä meikkaan olohuoneen peilin edessä mun kasvojen haavoja piiloon. Jani katsoo mua ja mä kysyn siltä: ”Näkyyks nää?”.
Jani on hetken hiljaa. Sen katse on vaivaantunut.
”Ei, ihan hyvältä näyttää”, se kuittaa.

Sä ihan varmasti kuulit mun huudot, sä kuulit, mä tiedän! Mä tiedän että se on sun veli mut miks sä et auttanut mua? Miks sä et auta mua?

Mä oon ansassa. Ja jos mä haluan selvitä, mun pitää vain sopeutua.

IMG_0399.PNG

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s