Kun maailma lainasi kauneintaan

Tämä on tarina kahdesta pienestä ihmisestä jotka vain tupsahtivat elämääni, pistivät mut kovaan kouluun vanhemmuudesta, aikuisuudesta ja vastuusta. Enkeleistä, joihin rakastuin. Mun pienistä rakkaista, jotka opettivat mulle rakkautta, epäitsekkyyttä ja ennenkaikkea pienistä arkisista asioista iloitsemista. Tarina lapsista, joita ikävöin joka päivä, joiden hyvinvoinnista kannan huolta joka päivä. Tarina kasvustani äitipuolen roolissa. Haasteista, palkitsevuudesta. Ja hei, en antais pois päivääkään, jotka heidän kanssaan vietin. Lasten nimet on muutettu.

Mä seison mieheni rapun ulko-oven edessä. Tänään tapaan hänen lapsensa ensimmäistä kertaa. Poltan tupakan, tumppaan sen ja sytytän uuden. Oon todella hermostunut, oikeastaan kauhuissani. Mä en ole koskaan ollut mitään
lapsi-ihmisiä, en mä tiedä yhtään miten sellaisten kanssa oikein tulisi olla.
Mitä jos ne ei tykkää musta? Mitä jos ne huomaa et mä en nyt osaa tätä hommaa yhtään. Mitä jos ne vihaa mua? Mitä jos ne on ihan kamalia?

Mä en edes tiedä mitä mun mies on kertonut niille musta vai onko se edes puhunut musta mitään. Puhuuko se niille että oon ”isin kaveri” vai ”isin tyttöystävä”.. Mulla ei oo hajuakaan mitä ne lapset jo tietää musta jos tietää mitään. Ne vaan tietää että mä olen tulossa kylään, kai. Keräilen rohkeuttani vielä hetken ja soitan mun miehelle sitten. ”Moikka mä oon nyt tässä alhaalla, tuutko avaamaan?”.

Hermoja raastava pariminuuttinen. Vieläkö mä voin perääntyä? Vieläkö voi juosta karkuun? Ei, lopeta Mariella! Tätä sä haluat!!

Mies avaa mulle oven. Sen sylissä on käsittämättömän pieni ihminen, jolla on varmaan lautasen kokoiset silmät. Se on ihan tismalleen isänsä näköinen.
”Moi”, mä sanon sille ja hymyilen. Tyttö alkaa itkeä ja painaa kasvonsa kiinni isäänsä. ”Ujostuttaako sua vähän..?”, mun mies kysyy tytöltään ja naurahtaa.
Mieheni lahkeessa roikkuu pieni vaaleatukkainen poika. Isoilla sinisillä silmillä se tuijottaa mua ujosti ja vakavana ja piiloutuu sitten isänsä jalan taakse. Mennään hissiin ja minä ja poika tuijotetaan vain toisiamme hiljaa. Mä hymyilen sille. ”Voi kun te ootte pieniä…”, mä sanon ääneen.
”Niinhän ne vähän on..”, mun mies hymyilee ja katsoo rakastavasti lapsiaan.

Mennään sisään ja mä ojennan pojalle karkkipussin jonka oon ostanut niille. Tän mä osaan, lahjomisen! Tällä mä ostan noi mun kavereiksi..
”Miten sanotaan?”, mun mies muistuttaa poikaansa.

Tyttö on tosi arka, haluaa olla koko ajan vain isänsä sylissä. Välillä salaa kurkkii mun suuntaan. ”Äitiiiii….”, se itkee. Voi helvetti, oon ollut tässä kaksi minuuttia ja se jo itkee äitinsä luo…
”Iida ei muuten osaa sanoa muuta kuin äiti… Mäkin oon aina äiti vaikka koitan opettaa sille sanoo isi”, mun mies nauraa.

Poika pelleilee jotain sohvalla ja samalla katsoo mua koko ajan. Se tunkee ämpärin päähänsä ja mä koputan siihen: ”Huhuu onko ketään kotona?”. Poika innostuu tästä leikistä ja pyytää toistamaan koputukset ja huhuilut uudelleen. Se on siitä ihan superhauskaa, nauraa kikattaa ja hokee ”uudestaan!” Jess!! Se haluaa leikkiä mun kanssa!

Jossain vaiheessa mun miehen puhelin soi. Se on sen exä, lasten äiti. Se haluaa puhua poikansa kanssa.
”Moi Timo, miten teillä menee siellä?”, kysyy ääni kaiuttimessa.
”Ihan hyvin..”, poika vastaa.
”Onks siel joku isin kaveri, onko se kiva?”.
Ahaa okei, ainakin lasten äidin kanssa on ollut puhetta että mä tulen käymään. Ok, hyvä.
”Äiti mä en haluu jäädä tänne yöksi, mä haluun jo kotiin”, poika sanoo surkeana puhelimeen.
Arghhh noloa, nyt se noiden mutsi kelaa että mä oon joku ihan hirvee tyyppi!
Ääni puhelimessa puhuu nätisti pojalleen ja taivuttelee poikaansa.
Poika antaa puhelimen isälleen.
”Joo ihan hyvin meillä menee, lapset vähän ujostelee mutta kyl ne siitä..”, mun mies kertoo exälleen.

Puhelun päätyttyä poika kysyy multa: ”Voitko sä jo lähtee?”.
Mulle tulee tosi huono fiilis mutta en näytä sitä sille. Mä ymmärrän että sitä pelottaa, niin muakin. Mä pelkään että se vihaa mua.
”En mä ihan vielä, mutta kyllä mä kohta lähen et te pääsette sitten nukkumaan”, mä kerron pojalle.
Ollaan mun miehen kanssa sovittu että mennään lasten ehdoilla nyt tässä, että tutustutaan pikkuhiljaa ja annetaan lasten päättää koska ne on valmiita siihen että myös mä jään yöksi. Tänään ei ole se ilta.

Pieni tyttö rohkaistuu tulemaan lähemmäksi. Kiipeää mun edessäni olohuoneen pöydälle. Mä vaistomaisesti ojennan mun kädet ottaakseni sen kiinni jos se putoaa, herranjumala tommoinen vaahtosammuttimen kokoinen pieni ihminen, miten se edes osaa kiivetä tolleen!
”Kyl Iida pärjää, se aina kiipeilee”, mun mies naurahtaa.
Mä en laske mun käsiä. Ihan hirveetä jos nyt tolle sattuisikin jotain. Se vielä tästä puuttuiskin. Äsköinen puhelu antoi jo ihan tarpeeksi huonon kuvan musta lasten äidille.

Mun mies pussaa mua, lasten edessä. Ne katsoo hiljaa vierestä ja poika hymyilee vähän. Ujosti mutta vähän.
”Tiiättekö isi tykkää ihan hirveesti Mariellasta. Se on maailman kivoin tyttö”, mun mies selittää lapsilleen.

Mä lähden kotiin ja päästän mieheni nukuttamaan lapsensa.
Olis voinut mennä huonomminkin. Ihan jees näin ekaksi kerraksi. Apua, mihin mä oikein oon sekaantunut?!

Seuraavan kerran kun tapaan lapset ilmapiiri on jo paljon leppoisampi. Musta tuntuu että poika jotenkin aistii mun epävarmuuteni ja yrittää itse tulla vähän vastaan. Kyselee kaikkea hassua että missä mun lapset on ja siitä on tosi outoa kun mulla ei ole lapsia. Se saa myös pikkusiskonsa rohkaistumaan mun suhteeni. Puhuahan se pikkutyttö ei vielä osaa mutta nyt se uskaltaa jo tulla koskemaan mua välillä. Käy läppäsemässä jalasta. Kiipeilee mun yli. Musta se on tosi huvittavaa.
Nukkumaanmenoajan koittaessa mä alan kerätä kamppeitani.
”Mua väsyttää, mä meen nyt nukkumaan ja Iida menee nukkumaan. Tulkaa te sitten kun ootte hölmöilly!”, poika höpöttelee ja kömpii isänsä sänkyyn. ”Mä nukun sitten isin vieressä!”, se ilmoittaa vielä päättäväisenä.
Mä taisin just saada luvan jäädä yöksi.
Oon maailman onnellisin.

IMG_0175.JPG

Aika kului ja isi-viikonloppuihin kuuluin nyt myös minä. Mulla oli koko ajan hirveät paineet tulla hyväksytyksi. Mä olin nyt perheessä uusi ihminen ja mä koin että mun oli ikään kuin todistettava jatkuvasti olevani tämän perheen arvoinen.
Halusin olla mahdollisimman kiva ja mukava, semmoinen hassu täti. En halunnut komentaa vaikka välillä mieli teki, koska pelkäsin että lapset alkaisivat inhoamaan mua. Mä olin se tyyppi jonka piti antaa kaikessa periksi että kaikilla muilla olisi mahdollisimman kivaa ja saisivat tahtonsa läpi ja mä olisin siksi pidetty.
Luovuin paljon omista menoistani ja peruin suunnitelmiani jotta voisin viettää tämän perheen kanssa aikaa ja kehittää suhdettani mun ja lasten välillä. Mutta sitähän se perhe-elämä on, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista.
Välillä teki mieli itkeä ja huutaa, mun nuoruus ja vapaus oli mennyttä nyt.
Mut silti, tätä mä halusin. Miksen vaan voi saada molempia?
Epäonnistuessani jossain mä olin maailman huonoin ja ilkein ihminen, tai näin mä pelkäsin että lapset ajattelisi. Virheisiin mulla ei todellakaan ollut varaa tässä nyt, ei yhtään!

Ensimmäinen vaipanvaihto edessä.
Fuuuuuck! Miten tää niinku menee?! Mä oon ihan pihalla!
Mun mies tekee ruokaa, se ei nyt ehdi. Mun pitää näyttää sille että mä pystyn tähän myös.
Osaan riisua tytöltä likaisen vaipan. Sitten meneekin jo sormi suuhun. Kääntelen ja vääntelen uutta vaippaa ja tyttö ja poika kikattavat yhteenääneen. Ne tajuaa että mä oon ihan pihalla. Mä alan laittaa vaippaa tytön päälle. ”Se menee väärinpäin!”, huutaa 3-vuotias poika vieressä ja nauraa räkättää. Kiva että kolmevee osaa tän paremmin kuin mä... Ja me kolme nauretaan mulle yhdessä.

Lapset supattaa keskenään jotain ennen nukkumaanmenoaikaa. Meen lähemmäs kuuntelemaan mitä siellä oikein kuiskitaan. Pieni poika ja tyttö tulee virnuillen mun eteen kirja kädessä. ”Tänään sä saat lukea meille iltasadun”, ne sanoo.
Mua ei ole koskaan imarreltu näin. Tunnen itseni taas maailman parhaimmaksi ihmiseksi. Tää on kunnia jos mikä! Ikinä koskaan varmasti ollut näin hienosti palkittu olo. Tää iltasatuhetki on niille iso juttu, ja ne haluaa että MINÄ hoidan sen?! Wau!

Timo haluaa nukkua jo mun ja isänsä välissä. Pian Iidakaan ei enää suostu nukkumaan omassa sängyssään. Ne ei enää vierasta mua.

Välillä ne testaa mua. Käsken niitä lopettamaan sohvalla hyppimisen. ”Kotonakin me aina..!”, tulee vastalause. Tai ”Mä kysyn isiltä”.

Riitelen mun miehen kanssa. Se on salaa tekstaillut jonkun tytön kanssa ja valehtelee mulle siitä. Raivostun ja vedän rotsin niskaan ja päätän häipyä.
Timo juoksee mun perääni ulko-ovelle. ”Minne sä meet?! Etkö sä enää tykkää isistä ja meistä?”, se kysyy surkeana. Mun mies seisoo poikansa takana hiljaa ja nostaa poikansa syliinsä ikään kuin suojakseen. Kuinka epäreilua!!
Se ja poika katsovat mua molemmat odottavasti, pojan suu on mutrulla kuin se olisi alkamassa itkemään.
”Tottakai tykkään teistä, mä rakastan teitä, oon vaan vihanen isille ja mun pitää rauhottua..”, mä silitän pojan poskea ja pussaan sitä.
”Älä oo vihanen isille”, se pyytää.
No just joo, yritä tässä ilmaista mitenkään tunteita nyt sitten, en kai mä nyt voi olla vihainen…

Me ollaan päätetty lyödä hynttyyt yhteen mieheni kanssa. Saadan asuntokin suht nopeasti. Ihanaa, yhteinen koti, perhe! Mä olen onnellinen. Rakastan sitä. Rakastan sen lapsia. Rakastan meitä.

Eräänä aamuna makaan vielä puoliunessa sängyssä kun lasten äiti tuo lapset meille. Mun mies avaa oven.
Ovi sulkeutuu. Eteisestä kuuluu pienen tytön ääni: ”Mariella!”. Se on oppinut sanomaan mun nimen!
En voi sanoin kuvailla sitä fiilistä kun kuulen sen ensimmäistä kertaa. Juoksen eteiseen ”Iidaaaa!” ja nappaan tytön mun syliin ja rutistan sitä.

Viedään lapset hoploppiin. Mä linkkaan niiden perässä kiipeilytelineissä. Mun jalka on paketissa. Mun mies on murtanut mun varpaan jokunen viikko sitten. Lapsille sanon että kolautin sen johonkin kun ne kysyy miksi mulla on pipi jalassa. Ne leikkii mun keppien kanssa ja odottaa kiltisti kun kävelen hitaasti niiden perässä. Lasken liukumäkeä tytön kanssa. Näen kun poika tönäisee jotain toista lasta ja menen väliin. ”Timo lopeta! Nyt pyydät anteeks! Toisia ei saa töniä!”, mä vihastun.
”Se oli tiellä…”, poika selittää. Mun mies tulee sättimään mua: ”Älä huuda sille, sen pitää oppia pitämään puoliaan! Hyvä Timo!”
Noinko sä haluat oikeasti sun lapset kasvattaa?! Mä niiiiin pesen käteni tästä!
Mä tunnen selässäni muiden lasten ja vanhempien katseet. Tuijotan vain miestäni epäuskoisena. Mua nolottaa ihan hirveästi. Haluan vajota maan alle.

Meillä on riitaa mun miehen kanssa. Ei huvita keskustella sen kanssa, ei tahdota päästä yhteisymmärrykseen.
Menen sänkyyn mennäkseni nukkumaan, lapset on jo unessa. Otan tytön syliini.
”Älä koske mun lapsiin!”, mies huutaa mulle ja tempaisee raivoissaan tytön sylistäni. Mä alan itkemään, säikähdän jotenkin. Tyttö herää unisena itkemään. Poikakin nousee sängystään. ”Timo laita vaan pää tyynyyn”, mies komentaa poikaansa.

Me leikkipainitaan kaikki neljä yhdessä sängyssä, nauretaan ja lapset hyppii. Meno yltyy aika rajuksi ja ehdin just ajatella että kohta muuten jotain sattuu kun Timon jalka osuu mua naamaan ja mun huuli aukeaa. ”Ai vittu!”, mä huudan ja alan itkeä. Mun huulesta tulee verta. ”TIMO!!”, mun mies huuta raivoissaan, ”TOSI TUHMASTI TEHTY!”, se huutaa. Timo säikähtää ja juoksee makuuhuoneen oven taakse piiloon. Mä säikähdän mun miestäni, sen silmissä on samanlaiset liekit kun aina silloin kun se käy mun päälle. Mä juoksen Timon perään oven taakse ja otan sen syliin suojaani. ”Se oli Timo vahinko, ei haittaa”, mä itken ja rauhoittelen poikaa rutistaen sitä kovaa sylissäni. Mun mies vain jatkaa raivoamistaan pojalleen. Vittu sinäkin paras puhuja!! Itse hakkaat kyllä mua mutta kun joku satuttaa mua VAHINGOSSA niin se ei sitten ookkaan ok?
”Lopeta, se oli vahinko!”, mä huudan itkien mun miehelle ja piilotan pojan tiukasti syliini. Ja mun mies kävelee pois huoneesta.
Mä silitän pojan vaaleita hiuksia.
”Kaikki on hyvin, ei haittaa, mä tiedän että se oli vahinko, isi vaan säikähti”.
Soitan töihin että tulen vähän myöhässä. En halua lähteä kun kotona on tämmöinen tunnelma.
Pyydän mun miestä juttelemaan vielä poikansa kanssa että kaikki on hyvin.
Mun sydämmeen sattuu kun suljen kotioven takanani.

Lapset kinastelee keskenään ja Iida läpsäisee veljeään. Mä kuuntelen kinaa viereisestä huoneesta. Odotan että mieheni joka on samassa huoneessa lasten kanssa puuttuisi asiaan. Ja niin se puuttukin. ”Noniin Timo nyt sä saat lyödä yhen kerran Iidaa takaisin”, se neuvoo. Mä en oo uskoa korviani. Raivo mussa kiihtyy sekunnissa nollasta sataan ja juoksen paikalle: ”TÄSSÄ TALOSSA KUKAAN EI LYÖ KETÄÄN!!”.
Juttelen vielä kahden kesken mieheni kanssa. Kerron että se opettaa mun mielestä lapsiaan ihan väärään suuntaan, väkivaltaisiksi. ”No säkö tiedät paremmin?”, se nauraa mulle.
Mulle käy harvinaisen selväksi että mun ei tule puuttua asioihin joista en mitään tiedä. Eihän minulla ole omia lapsia, miksi mä mistään mitään ymmärtäisinkään?

Olen lähdössä ulos, meillä on tyttöjen ilta. Ollaan sovittu mieheni kanssa että tulen vasta kotiin kun lapset on jo nukkumassa, niin sen ei pitäisi haitata vaikka olisinkin ottanut. Lasten ei tarvitsisi nähdä mua. ”Onhan varmasti ok että mä meen?”, varmistan vielä vähän epävarmana ja omantunnon tuskissa ennen kuin avaan ulko-oven.
”Joo joo, laitetaan sit viestiä ja älä nyt ihan hirveen myöhään oo”, mun mies vakuuttaa.
Yhentoista aikaan mun mies kertoo että ei oo saanut lapsia vieläkään nukkumaan, kun soitan sille ja taustalla kuuluu lapsien höpötys. Arghhhh! Siis miten on mahollista että ne on vielä pystyssä?!Kello on joku sata! Ok no kotiin ei ole sitten asiaa vielä hetkeen.
Lopulta tuun todella myöhään kotiin. Haluan olla varma että lapset on jo sikeesti unessa kun mä tulen, hävettäisi näyttäytyä näin humalassa niiden edessä. Mun mies valvoo edelleen kun tulen sisään. Lapset sentään ovat jo nukkumassa. Mun mies on vihainen mulle, tönäisee pois kun yritän halata. En ymmärrä miksi. ”Vittu pitääkö sun juoda silloin kun lapset on mulla?!”, se raivoaa mulle. Mua harmittaa, mä luulin et tää oli sovittu juttu. Mä kysyin monta kertaa onko se ok?! Saadaan aikaiseksi kolmas maailmansota. Se menettää hermonsa ja lyö mut maahan keittiönlattialle. Se tulee mun päälle ja lyö lisää. Itken ja huudan että lopeta.
”Vittu älä huuda lapset herää!”, se huutaa ja painaa kämmenellään mun kasvoja lujaa tukkien mun hengitystiet. Painaa mun päätä lattiiaa vasten. Kova lattia sattuu jopa maton läpi mun takaraivoon. Tunnen kuinka hampaat tulee läpi huulesta. Se ei lopeta, painaa koko ajan vain kovempaa kun yritän rimpuilla vastaan. Välillä se lyö toisella kädellä kylkeen. Tunnen kuinka happi loppuu. Yritän huutaa Timoa. Mutta en saa huudettua. Rimpuilen kaikin voimin vastaan mutta en pysty liikkumaan. Mun silmissä pimenee.
Mun mies hellittää otteensa kun huomaa poikansa seisovan vieressä.
Se kantaa poikansa takaisin nukkumaan ja mä jään tajuttomana makaamaan keittiön lattialle.
Kun palaan tajuihini ja avaan silmäni kaikki valot on sammutettu. Mies ja lapset nukkuvat. Kun mä lukitsen meidän ulko-oven öisin, mä en lukitse vaaroja sen ulkopuolelle vaan lukitsen ne sisään. Toivottavasti lapset ei oo heränneet missään vaiheessa…
Mä kömmin pökerryksissä sohvalle nukkumaan. Makaan valveilla varmaan kaksi tuntia. Meidän pitää päästä pois täältä. Mua pelottaa.

Seuraavana aamuna kaikki meistä on hiljaa ja ajatuksissaan. Mä katson Timoa ja se katsoo mua. Se katse, jonka muistan varmasti lopun elämäni. Se katse, josta tiesin että se tietää nyt. Se on nähnyt. Se katse missä oli pelkoa, hämmennystä, sääliä. Se katse kuin eksyneellä lapsella. Se katse joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Se katse kuin se olisi halunnut sanoa mulle että ”pliis lopeta tää”.
Me vain tuijotetaan toisiamme siinä sanomatta mitään. Mun silmiin nousee kyyneleet. Mulla ei oo sanoja tälläiseen. Ei oo sanoja joilla voisin lohduttaa tuota pientä poikaa. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä en halua että noi viedään pois multa.

Mun ja Timon suhde syventyy yhtäkkiä. Meistä tulee paljon läheisempiä. Timo haluaa olla koko ajan sylissä, haluaa nukkua mun vieressä. Meillä on semmonen oma halihetkijuttu, kun mä makaan sohvalla niin Timo tulee mun syliin makaamaan ja me vaan ollaan hiljaa siinä lähekkäin ja silitellään toisiamme. Musta tuntuu että Timo yrittää jotenkin lohduttaa mua. Me makoillaan aina pitkiä aikoja ja joskus Timo nukahtaa siihen. Enkä mä halua liikahtaa siitä, en halua herättää.
Rakastan sitä pientä poikaa ihan hirveästi. Ihan kuin se aistisi jotenkin että olen lähdössä. Mun sydän on särjetty.

Mä käsken mun miehen makkariin. ”Sä et saa nähä tätä!”, mä hihitän.
Lapset istuu sohvalla ja katsoo kun sovitan mun hääpukua. Pieni tyttö katselee ihailevasti ja poika virnuilee. ”Prinsessa”, sanoo tyttö. ”Ei Iida etkö sä tiiä että toi on morsian!”, poika opettaa. Niiden mielestä mä näytän kauniilta.

IMG_0176.JPG

Mun ja mun mieheni suhde on ohi. Mä asun nyt äitini luona. Mun tavarat on vielä meidän yhteisessä kodissa. Olen hakenut vain vaatteeni pois sieltä.
Lapsilla on jälleen isäviikonloppu edessä. Ne ei tiedä erosta vielä. Mun mies on myöhään töissä joten mä tarjoudun hakemaan lapset aikaisemmin äidiltään. Haluan olla niiden kanssa kolmistaan. Haluan jättää hyvästit, enkä vain kadota heidän elämästään.

Lasten äiti kysyy mun kädestä. ”Vähän kännissä toilailin”, kerron mun suosikkiselityksen. Pakkaan lapset autoon ja ajetaan kauppakeskukseen jätskille. Sitten mennään puistoon. Otan niistä ja meistä valokuvia, muistoksi. Mun on vaikea pidätellä itkua. Tää on viimeinen kerta kun saan leikkiä niiden kanssa. Viimeinen kerta kun saan väitellä niiden kanssa kannattaako sinne kalliolle nyt kiivetä vai ei. Viimeinen kerta kun selvittelen niiden nahistelua keskenään. Viimeinen kerta kun mä oon niiden mielestä ihan tyhmä kun en anna laskea liukumäkeä pää edellä alas. Viimeinen kerta kun me vitsaillaan meidän yhteistä inside-läppää, semmosta ettei muka muisteta toistemme nimiä tai osata sanoa niitä. Viimeinen kerta kun me nauretaan yhdessä.
Vien lapset isänsä asunnolle, meidän entiseen yhteiseen kotiin. On mulla avaimetkin vielä sinne.
Teen lapsille ruokaa. Mietin koko ajan mitä mä sanoisin.
Mä en halua tehdä tätä! Mä en halua!!
Istun lasten kanssa sohvalle ja pyydän että ne kuuntelis hetken vaikka onkin pleikkapeli kesken.
”Mä en tänään jää yöksi kun isi tulee kotiin. Mä asun nyt mun äitin luona, oon muuttanut sinne.”
Poika kohottaa katseensa ja katsoo mua kuin puulla päähän lyöty. Tyttökin näyttää mietteliäältä.
”Miks sä et enää haluu asua isin kanssa? Etkö sä rakasta enää isiä?”, tyttö kysyy.
Voi vittu. Tähän en nyt oikein ollut valmis vastaamaan..!
”Tottakai mä rakastan isiä, mulla on vaan lyhyempi matka äitin luota mun töihin”.
Mitä vittua mä just tein. Valehtelin päin naamaa noille. Mä oon niin paska tässä!! Miks mun pitää tehä tää? Miks tää on mun tehtävä?! Eikö joku voi tehä tätä mun puolesta?!
”Mä en haluu et sä muutat pois”, poika sanoo ääni väristen ja tuijottaa pleikkaohjaintaan.
”Mä voin kans käydä aina kylässä isillä vähän niinku sinä ja Iidakin käytte, mä en vaan asu täällä enää..”
Lopeta Mariella!!! Sä vaan pahennat tätä koko ajan!

Meen tupakalle parvekkeelle. Pieni tyttö seuraa mun perässä. Se katselee mietteliäänä viereisiä taloja hiljaa ja osoittaa yhtä niistä: ”Sähän voisit muuttaa tohon taloon. Se ois lähellä sun töitä ja isiä”, se ehdottaa ja tapittaa mua isoilla silmillään.
Mä haluaisin kuolla siihen paikkaan.

Mies tulee kotiin ja laitetaan yhdessä lapset nukkumaan. Se kysyy oonko varma että lähden, että voisin jäädä yöksikin. En voi jäädä, en vaan voi. Vihaan sitä tällä hetkellä niin paljon.
Suukotan ja halaan lapsia viimeisen kerran. Toivotan hyvää yötä viimeisen kerran.

Kun mä painan ulko-oven kiinni mä purskahdan itkuun. Nyt mä tiedän miltä tuntuu kun jengi sanoo ”tuntuu kuin revittäis sydäntä ulos rinnasta”.
Mä olen menettänyt mun perheeni.

IMG_0178.JPG

Ja kyllä, mä olen huolissani lapsista. Mä voin paeta, ne ei. Tiedän sen kyllä. Pelkään että tulee päivä kun exäni menettää malttinsa niiden kanssa. Mitä jos sen itsehillintä vain pettää? Ja en ole silloin enää siellä, pitämässä lapsia silmällä.

Teen tietoisen valinnan kertoessani totuuden suhteestamme sekä lasten äidille että poliisille. Mä tiedän että puhumalla mä vien lapset siltä. Ja mä vien lapsilta niiden isän.
Ja kyllä, se sattuu ihan saatanasti.
Ja mä tiedostan myös että lapset saattavat tulevaisuudessa vihata mua sen takia.
Mä kestän sen, haluan vain olla varma siitä että ne on nyt turvassa. Että niille ei voi sattua mitään pahaa.

Ajattelen ennen päätökseni tekoa myös paljon omaa lapsuuttani. Oma isäni katosi elämästäni ja se sattui ja lujaa. Mulla oli kuitenkin rakastava äiti, jonka ansiosta sain kasvaa aikuiseksi ilman että olisin kokenut multa koskaan puuttuvan mitään. Ja niin on näilläkin lapsilla. Ne pärjää varmasti hienosti ja niistä tulee vielä ihastuttavia aikuisia.
Tänä päivänä mä olen vain tyytyväinen että isäni tajusi kadota mun elämästäni, vaikka en silloin sitä osannut ajatella niin. Olen mielummin isättä kasvanut kuin paskan, kylmän ja väkivaltaisen isän kasvattama.
Ja mä toivon että myös nää lapset osaavat jonain päivänä nähdä asioiden valoisan puolen.

Mun on sanottava hyvästit ja kadottava jotta he saisivat väkivallattoman ja turvallisen, terveen lapsuuden. Niin vaikeaa ja kivuliasta kuin heistä luopuminen onkin, se on oikein.

IMG_0179.JPG

Tunnen ikuisesti syyllisyyttä siitä että en puuttunut asioihin aikaisemmin. Mun kuului olla se aikuinen, niiden tuki ja turva. Mut mitä mä tein? Tuijotin omaa napaani ja haaveilin täydellisestä onnellisesta perhe-elämästä ja annoin heidän samalla todistaa sivusta todellisuutta johon en itse halunnut uskoa.

Joka ilta makaan valveilla miettien että en ansaitse elää, en ansaitse koskaan omia lapsia. Ei ole sanoja joilla voisi edes pyytää anteeksi kaikkea sitä mitä annoin heidän nähdä ja kuulla.
Valvon öitä lähettäen heille enkeleitä, kaikkia kivoja ajatuksia. Ja toivoen että he muistaisivat myös kaiken kivan mitä me koimme yhdessä. Iidan ja mun yhteiset tyttöjen illat kun timo oli isänsä kanssa tekemässä poikien juttuja, retket ja puistoleikit, sen kun kaikki höpsöt mummot bussissa aina sanoivat timolle ja mulle että ”kyllä on poika ihan äitinsä näköinen” ja kuinka meitä nauratti se. Kumpa ne muistaisi ne hetket kun ne kädestä pitäen opettivat mulle itse miten kaikki iltarutiinit tehdään ja mitä repusta pitää aina löytyä. Sen kun kimpassa naurettiin mulle kun mä opettelin yhtäkkiä olemaan aikuinen, vanhempi ja kun mä olin ihan pihalla ja ne huomasi sen. Mä toivoisin että ne muistaisi myös kaiken rakkauden, halit ja pusut mun ja heidän isänsä välillä.

En ollut ehkä mikään vuoden äitipuoli. Mut hei, mä yritin.

Rakastan teitä niin että sydämmeen sattuu.
<3:lla Mariella

IMG_0159.JPG

Tää on teille mun pikkumurut:

Advertisements

11 thoughts on “Kun maailma lainasi kauneintaan

  1. Aikamoinen teksti ja tarina. Huh. Kyyneleet. En edes tieda mita sanoa, muuta kuin etta oot ihan mieleton selviytyja. Ja lapset, rankka lapsuus, mutta ala syyta itseasi. Korjasit tilanteen niin nopeasti kuin pystyit, ja heilla varmasti on ainakin yksi luottovanhempi ja turva, ja toivottavasti sita myota onnellinen lapsuus. Oot super, hali.

    Tykkää

    1. Kiitos ❤ Ehkäpä sillä hetkellä kun mä lähdin ja aloitin puhumisen olin vihdoin se vastuuntuntoinen aikuinen mitä mä halusin olla jo kauan aikaa sitten. Mutta kait se on parempi edes myöhään kuin ei milloinkaan..

      Tykkää

  2. Löysin sun blogin jotenkin ja voin sanoo, että monet itkut tuli blogia lukiessa… En oikein tiedä mitä sanoisin, mutta halusin kommentoida silti. Teit ihan oikein lapsien kannalta ja oot hirveen vahva ihminen!

    Tykkää

  3. Olet ihan yhtä sairas henkisesti kuin ex-miehesi kun olet tukeutunut lapsiin. Lisäksi olet omalla toiminnallasi käytännössä tuominnut ko. Lapset isättömiksi. Todennäköisesti saat jossain vaiheessa itse maistaa sitä mitä muille aiheutit. Sitä odotellessa…

    Tykkää

    1. Taitaa tämä ”aikuinen”olla joko exäsi tai sitten joku muu yhtä aivoton naisten hakkaaja. Anteeksi vaan kielenkäyttöni mutta tuo kommentti oli kertakaikkiaan älytön!

      Tykkää

      1. Kehään on helppo huudella, nimettömänä ja kasvottomana.
        Mulle tuli lähinnä mieleen että lukikohan tämä ”aikuinen” tekstiäni ollenkaan, kommentin sisältö oli minustakin kaikenkaikkiaan niin älytön.

        Tykkää

  4. Voi, itkuhan tässä lukiessa tuli. Oletpa joutunut kokemaan todella kovia ja uskon että sydän on totaalisen särkynyt. 😦 lastensuojelun parissa itse työskentelevänä näen kaikki syyt siihen, miksi sinun pitäisi tehdä lasten isästä lastensuojeluilmoitus – vaikka poliisin kautta. Toivon tuhannesti voimia ja jaksamista sinulle sekä valoisaa tulevaisuutta pikkusille.

    Tykkää

    1. Joo lastensuojeluilmoituksenhan tein siinä samassa kun kaikista hänen rikoksistaankin. Lapset voivat tänä päivänä hyvin ja heillä on elämässään paras mahdollinen isähahmo ❤ voin itse tänä päivänä myös hyvin ja en ole menettänyt uskoani ihmisiin tai rakkauteen. Lapsia ikävöin joka päivä, mutta ymmärrän että näin on parempi ja olen onnellinen heidän puolestaan.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s