Olin rakastunut (osa 2/3)

Ensimmäinen lyönti.
Avokämmenellä kasvoille.
Siinä oli voimaa, muttei niin paljoa että olisin lyhistynyt lattialle.
Siedin sen ihan hyvin.
Ei se isku oikeastaan tehnyt niin kipeää.

Se sanoi että suojelee mua kaikelta pahalta. Se sanoi ettei ikinä anna minkään satuttaa mua. Sen piti suojella mua. Mut nyt se onkin itse mua vastassa.

No tämmöstä nyt sattuu.

Joiltain oon kuullut että kun lyö kerran niin sitten lyö toisenkin. Ja että se pahenee ajan myötä.

Mutta ei meillä, meillä se on eri juttu. Me ollaan niiden kaikkien yläpuolella. Se hairahti. Ihmiset tekee virheitä, niille pitää antaa toinen mahdollisuus.

Annan toisen mahdollisuuden.
Kolmannen.
Kymmenennen.
Ei meidän elämässä tapahdu tämmösiä.

Apua!

Alan tajuta että meillä on ongelma.
En uskalla puhua siitä sille, ettei se hermostuisi, paitsi silloin kun oon ottanut jotain rohkaisevaa.
Silloin haluan kertoa sille miltä musta tuntuu, kuinka paljon muhun sattuu.
Saan älyttömiä raivareita, itkukohtauksia, huudan!
Se ei reagoi mitenkään.
Se tuijottaa sen videopeliä.
Mä oon näkymätön.

Otan taulun seinältä.
Siinä on mun ja sen kuva.
Yhdessä onnellisina.
Rikon sen.

Tiedän että kohta sattuu ja teen sen silti.
Ja sitten mua sattuu.
Ainakaan en oo enää näkymätön.
Huomiotahan mä kerjäsin vai mitä? No nyt sain sitä oikein niin että tuntuu!

Aina mun ei tarvitse riehua. Joskus pelkkä ”haista vittu” riittää saamaan sen käden nousemaan.

Joskus mun pelkkä olemassaolo riittää.
Osaan olla tosi ärsyttävä. Etenkin silloin kun kerron mun mielipiteeni suoraan.

Jotenkin alan turtua kaikkeen fyysiseen kipuun. Mustelmien meikkaamisesta tulee arkipäivää samalla tavalla kuin ennen laitoin ripsiväriä.
Nyt en enää laita ripsiväriä.
En kaunistaudu. Mä peitän.
Mut mun sisällä sattuu.

Se lyö mun kasvot lattiaan.
Mun nenästä tulee verta.
Lähden sairaalaan.
Se ei tule mun mukaan, sitä kuulemma hävettää.
Kun tuun kotiin se itkee.
Ensimmäistä kertaa ikinä näen sen itkevän, osoittavan että se on ihminen eikä robootti.
Se lupaa ettei mua enää satu.
Se on pahoillaan.
Mä katson sitä ja mietin että en enää ikinä halua saada sitä itkemään.

Nyt se on pahoillaan, oikeasti! Nyt se haluaa itsekkin että kaikki muuttuu! Nyt kaikki muuttuu!

Hetken on rauhallista. Hetken ollaan onnellisia. Tehdään kaikkea kivaa yhdessä.
Leikitään meidän ”moi-oon-läähättävä-koiranpentu-ikävöissään”-leikkiä kun toinen tulee töistä kotiin. Ja sit toinen juoksee leikillään karkuun ja toinen jahtaa. Ja sit se ”koiranpentu” saa omistajansa kiinni ja sitten halitaan ja pussaillaan.
Katsotaan leffaa.
Tai tehdään omia juttuja.
Pääasia että se toinen on siinä.
Tai sitten vaan maataan tekemättä mitään.
Kunhan se vain on siinä.

Jos mä näytän sille että mä en ole menossa minnekkään. Jos mä näytän sille että mä olen aina sen vierellä vaikka mitä tulis… Jos mä vaan rakastan sitä tarpeeksi… Ehkä se huomaa että mä oon tässä, enkä halua sille mitään pahaa. Ehkä se tajuaa että mä oon sen tukena, ehkä se tajuaa että mä en satuta sitä. Ehkä se tajuaa että mä rakastan sitä, hyvässä ja pahassa.

IMG_4973.JPG

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s