Olin rakastunut (osa 1/3)

Kysymys johon törmään jatkuvasti kun ihmiset saavat tietää historiastani: Miten ihmeessä sä siedit sellaista niin kauan? Ja mä vastaan aina: Mä olin rakastunut. ”Uhkailiko se sua et jos lähdet niin se tekee jotain sulle tai sun perheellesi?”. Ei, se ei uhkaillut. Minä päätin jäädä. Mä rakastin ja mä halusin saada sen toimimaan. Mä uskoin että kaikki muuttuisi. Se lupasi niin ja mä uskoin sitä. Se sanoi mulle että se ongelma on mussa ja mä uskoin sen.

Kysymyksiä joihin ei vain voi antaa minkäänlaista järkeenkäyvää vastausta, niin että ihmiset ymmärtäisi. Nämä on asioita joita ei vain voi mitenkään käsittää jos ei ole itse käynyt läpi samaa. Ja ei, en sano että mä haluaisin että kukaan kokisi tällaista. Mä sanon että ei kannata lähteä ainakaan tuomitsemaan vain siksi että ei itse ymmärrä.

Mä olin ennen omia kokemuksiani juuri se tyyppi, joka aina kuullessaan tai lukiessaan iltapäivälehdestä tämmösistä, oli eturivissä tuomitsemassa: ”Miksei se nyt vaan jätä sitä? Miksei se vaan lähde menemään? Onko se ihan sekaisin? Miten voi sietää tommosta?”.
Jep. Helppoahan se on huudella.
Jälkeenpäin on oma asenne hävettänyt. Karma vissiin löysi mun osoitteeni viimein.. Löysi ja päätti että nonniin tyttöseni on aika lähteä pieneen elämän kouluun!

Olen puhunut terapeutilleni paljon siitä kuinka paljon mua pelottaa rakastuminen. Musta olisi ihanaa rakastua, mutta en uskalla antaa itselleni lupaa siihen koska pelkään että sokeudun taas täysin ja löydän itseni samanlaisesta suhteesta. Mä pelkään että historia toistaa itseään.

Kenenkään otsassa kun ei lue ”vaimonhakkaaja”. Miten mä voisin välttyä tämmöisiltä jatkossa, rakastuneenakin?
Mun terapeuttini on ohjannut mua ja auttanut muistelemaan sellaisia piirteitä ja hetkiä jotka sai mut ajattelemaan että ok nyt ei ole kaikki ihan kunnossa. Jotta osaisin tulevaisuudessa vetää jarrut päälle, ennen kuin on liian myöhäistä.

Me tavataan laivaterminaalissa. Ollaan lähdössä kavereiden kanssa juhlistamaan mun syntymäpäivää.
Se on ihan älyttömän komea. Pitkä, harteikas, viimesen päälle treenattu. Isot kauniit silmät ja ahh ne ripset!! Ikinä nähnyt miehellä niin pitkiä ripsiä! Ja se hymy, ihan kuin jostain pepsodent-mainoksista. Katson myös sen huulia ja mietin että noita ois kiva pussailla. ”Toi on sit mun”, mä kuiskaan mun kaverille. ”Tuon miehen minä haluan”.

Se juttelee laivan baarissa mun kaverille. No voi höh! Se onkin varmaan kiinnostunut siitä. No ei munlaisella naisella nyt oliskaan ollut mitään mahdollisuuksia tommosen kanssa. Yritän pokaa ton sen veljen sitten.. Mä oon jo luovuttamassa.

Loppuillasta saan kuitenkin huijattua sen mukaani. ”Pidä mun laukkua”, mä käsken yhtä kaveria. Menen sen luokse surkeena yhyy mun laukku on kadonnut, voitko sä lähteä ettimään sitä mun kanssa-taktiikalla. ”Tarkistetaan nyt varmuudeksi oisko se vaikka sun hytissä..”.
Jooh, en tiedä mitä mä mietin (tosi hieno suunnitelma) mutta toimi ainakin.

Herään aamulla sen vierestä. Se näyttää edelleen todella hyvältä. Nukkuu niin söpösti siinä käsi mun ympärillä. Mä nousen hiljaa ja katson peiliin. EI VITTU MILTÄ MÄ NÄYTÄN, NYT ÄKKIÄ HANEEN ENNENKU SE HERÄÄ!! En löydä mun vaatteita mistään. Heitän päälle nopeasti sen t-paidan ja shortsit. Varastan vielä kaljan mukaani ja sniikkaan ulos etsimään omaa hyttiäni.

Samana iltana laitan sille facebookissa kaveripyynnön jonka se hyväksyy. Se alkaa juttelemaan mulle messengerissä ja vaihdetaan puhelinnumeroita. Eikä aikaakaan niin meillä on treffit sovittu.

Se tulee mun luokse katsomaan elokuvaa. Jutellaan ja leffa pyörii taustalla, ei meistä kumpikaan jaksa keskittyä siihen. Sitten se yhtäkkiä tulee ihan lähelle ja laittaa käden mun olalle. Koskettaa toisella kädellä mun hiuksia ja suutelee. Hitaasti ja hellästi.
Mulla on perhosia vatsassa.
”Mennääks tonne makkariin?”, se kysyy ja hymyilee. TODELLAKIN MENNÄÄN!!!! ”Okei”, mä kuiskaan.

Se sanoo että sitä jännittää. Että siitä on aikaa kun on ollut jonkun kanssa, tai varsinkaan ”noin hyvännäköisen”. Se on musta ihan älyttömän söpöä. ”Ei meil oo mitään kiirettä… Ja baitovei katsoisit vaan peiliin kuka se hyvännäköinen on”, mä sanon ja hymyilen sille.
Ja siinä me sitten ollaan seuraavat kolme tuntia, täysin toisistamme lumoutuneina.

Mä nousen ekana pukemaan. Se katselee mua sängystä, kehuu mua, mulla on kuulemma ihan älytön vartalo, sellainen kuin urheilijoilla. Ja ”sänkysilmät”. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.
Se kehuu mut pyörryksiin, mä en oo tottunut sellaiseen kohteliaisuusmäärään. Ja mä vaan mietin että miten ihmeessä se näkee mut noin, mun mielestä se on kuumin mies ikinä ja mä koen että me painitaan ihan eri sarjassa.
Se saa mut tuntemaan mun oloni todella seksikkääksi. Kauniiksi. Halutuksi.

Se ei voi jäädä yöksi vaikka sanookin että haluaisi, sillä on aamulla töitä. Mä saatan sen bussipysäkille. En ehdi edes takaisin kotiin kun mun puhelin piippaa jo tekstiviestiä: ”Ikävä jo nyt”.
Se on menoa nyt sitten. Mä oon myyty.

Me aletaan tapaamaan koko ajan vain useammin. Aina vaan kun on pienikin rako molemmilla nähdä niin me nähdään. Yksin nukuttuja öitä alkaa olemaan todella harvassa. Haluan olla sen kanssa, sen lähellä, koko ajan. Kaikki mitä se tekee ja sanoo on mun mielestä ihanaa ja ihmeellistä. Seksikin on ihan parasta ikinä. Se vaan jaksaa ja jaksaa! Me hoetaan toisillemme kuinka paljon tykätään. Kaikki on jotenkin helppoa. Uskomattoman helppoa. Liian hyvää ollakseen totta.

Me maataan pimeässä, sen sängyllä. Ollaan käymässä nukkumaan.
”Mä en halua jakaa sua enää muun maailman kanssa”, mä sanon.
Se on hetken hiljaa ja miettii.
”Ai tarkotatko sä että…. Haluisitsä niinku seurustella mun kanssa?”, se kysyy varovasti.
”Noh… Niin..”, mä vastaan.
”No niin mäkin sun kanssa..”, se sanoo.
Me suudellaan.
”Jee ootsä nyt mun tyttöystävä..?!”, se innostuu.
”Joo ootsä nyt mun poikaystävä?!”, mä lähden mukaan.
Ja me nauretaan.
Oon onnellisin ikinä.

IMG_3277.JPG

Meillä on ollut riitaa ja se on pitänyt mykkäkoulua jo kaksi päivää. Enkä oikein edes ymmärrä mistä se on suuttunut mulle noin paljon. Ei vastaa mun puheluihin, ei mun viesteihin. On yö, en saa nukuttua. En vaan voi nukkua jos en voi sopia tätä sen kanssa. Huomenna viimeistään meen sen kotiovelle. En kestä tätä enää. Kokeilen vielä kerran soittaa sille. Se vastaa, se on leppynyt, haluaa sopia.
Mä otan taxin sen luo.

Syöksyn sen kaulaan. Halaan ja rutistan ja se rutistaa takaisin. Ja sit se sanoo sen: ”Mä rakastan sua”. Ensimmäistä kertaa.
Mä irrottaudun ja katson sitä silmiin. Mulla tulee kyyneleet silmiin. ”Niin mäkin sua!”, mä itken ja halaan sitä taas. ”Mulla oli ihan hirveä ikävä!”.

Kuukaudet kuluu ja tulee kesä. Ei mee päivääkään ettäkö se ei muistais kertoa mulle kuinka kaunis mä olen ja kuinka paljon se mua rakastaa.

Mä oon onnellinen. Kaikki kaveritkin kehuu kuinka mä oikein säteilen. Ja kun esittelen mun miehen niille niin kaikki ihastuu siihen. Mä oon niin ylpeä siitä. Ajatella…. Toi vois poimia ihan kenet naisen tahansa mutta muhun se rakastui…

Me hengaillaan ulkona auringonpaisteessa. ”Tiiätsä mä oon varmaan ihan hullu….”, se sanoo ja ottaa mua kädestä. ”…mä ajattelin et mä en enää haluis enempää lapsia mut sun kanssa mä haluaisin semmosen, ois kiva nähdä mimmonen se olis.”
Mä liikutun. Meen ihan sanattomaksi.
Kauneinta mitä kukaan on mulle koskaan sanonut.

IMG_4877.JPG

Musta on outoa ettei sillä ole kauheasti kavereita. Oon tavannut vain pari. Kun me törmätään johonkin sen tuttuun se ei esittele mua. Se lähinnä käyttäytyy kuin en olisikaan siinä, kuin ei tuntisikaan mua. Mä sanon sille siitä: ”Häpeätkö sä mua?”.
”No höh, en.. Mä en vaa oo semmonen, ei vaan tuu aina mieleen esitellä”, se kuittaa.

”Mennääks tonne mäkkiin mulla on kauhee nälkä”, mä ehdotan.
”Äh mennää mielummin vaikka heseen, tuol on kaikki mun ja mun exän tutut töissä, emmä viitti sua sinne viedä..”, se vaivaantuu.

”Koska mä nään sun äidin?”, mä kysyn.
”No emmä tiedä, ei siinä oo mitään nähtävää”, se vastaa.

Miksi se piilottelee mua? Vai mitä se piilottelee..?

Mä haluaisin kuulla sen elämästä. Lapsuudesta, nuoruudesta, menneisyydestä. Kaikesta missä mä en ole ollut mukana. Mä haluan oppia tuntemaan sen.
Se ei halua puhua näistä, se vaihtaa aina puheenaihetta.
Mä höpöttelen sille omaa elämänkertaani ja se kuuntelee, nauraa ja kyselee. Mut mä en saa siitä mitään irti.

Saan kuulla muuta kautta sen lastenkotitaustasta ja sen äidin perinnöllisestä sairaudesta. Meen kotiin ja istun sen kanssa alas.
”Miksi sä et oo kertonut mulle? Miksi mun pitää kuulla tämmöset muualta, sun exältäsi?”, mä kysyn. ”Mun mielestä meidän pitäis pystyä puhumaan kaikesta.. Ja eikö mun kuuluis tietää tämmöset asiat?”, mä jatkan kun se vaan istuu hiljaa ja vaikeana.
”No sori, emmä jaksa puhua siitä, kyllä mä ajattelin joskus tässä sulle sanoa mut ei vaan oo tullut puheeksi”.

Se lipsauttaa saaneensa jonkun tuomion, ehdollisena. Mun mielenkiinto herää ja kyselen siitä.
”No nuorempana vähän tyhmänä uhkailtiin jotain tyyppejä puukolla et anna sun puhelin”, se selittää.
Mua alkaa vähän pelottaa.

Mä asun ton kanssa. Mut kuka toi oikein on? Mitä kaikkea se oikein salaa multa?

Mä alan löytää outoja asioita meidän kodista.

”Mitä nää ketjut on sun takin taskussa?” -”Tappeluketjuja”.

Revitty valokuva joka on teipattu takaisin yhteen. Siinä on joku tyttö bikineissä. ”Kuka tää on?”. Se on kuulemma sen eka tyttöystävä. ”Mun exä löys sen ja repi sen. Sit ku suutuin sille siitä niin se teippas sen takas yhteen”.
Ja sä säilytit sen edelleen. Wau..

Pippurisumutetta ja joku pyssy. Se ei suostu hankkiutumaan eroon niistä vaikka pyydän.

Joku vanha muistikortti. Asennan tietokoneeseen katsoakseni onko se joku tärkeä.
Se on täynnä alastomien naisten kuvia. Osa niistä nukkuu. Tunnistan niistä yhden, sen exän.
MITÄ VITTUA NÄÄ ON?
Piilotan muistikortin ja kerron että löysin sellaisen. ”Emmä ees muistanu tollasta, emmä tiedä mitä ne kuvat on”. Se kyselee mihin laitoin sen. Annan sen sille kun se lupaa hävittävänsä sen. Katson kun se laittaa sen roskikseen.
Mä toivon että se myös kantoi sen roskiksessa ulos asti.

Ja kyllä, alan penkoa sen facebookkia ja tekstiviestejä. Olen syyllinen.

En saa mitään järkevää selitystä sille miksi se lähettelee viestejä kymmenille naisille, kehuu heitä kauniiksi ja kysyy koska voisivat nähdä. Ne tytöt on kuulemma sen kavereita. Mulle se ei ole niistä koskaan puhunut. Mitään.

Kuka sä oikein olet?

Mainokset

2 thoughts on “Olin rakastunut (osa 1/3)

  1. Kiitos kun jaat näitä asioita. Koin saman nuorena, 16-19 vuotiaana. Minulla on niin paljon samoja fiiliksiä mistä kirjoitat. En koskaan mennyt terapeutille vaikka olisi pitänyt, olen selvinnyt kyllä ja olen vahva. Kuitenkin joskus tekisi mieli vuodattaa kaikki. Tekstiesi lukeminen auttaa todella, kiitos.
    Terveisin Emmi, nyt maailmaa hieman erikulmasta katsova

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s