Missä sun sydän on?

Kirjoittaessani heittäydyn usein todella tunteelliseksi. Tätä tekstiä kirjoittaessani oli kuitenkin varmasti tähän asti rankinta saada asioita ”paperille”, oli vaikea nähdä kyynelten läpi mitä kirjoitan kun palasin ajassa taaksepäin kokemaan uudestaan tunteeni noina päivinä. Jokatapauksessa tää oli ensimmäinen kerta kun heräsin ajattelemaan että nyt asioille on tehtävä jotakin, että nyt on päästävä täältä. Kun ensimmäisen kerran heräsin siihen että tässä ei satu enää vaan mua. Tää satuttaa jo kaikkia mulle rakkaitakin. Ja että tästä oli tehtävä loppu.

Mä makaan sängyssä jo ties monettako päivää. Ei niitä varmaan ole edes ollut montaa, mut aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Kaikki tuntuu ikuisuudelta. Epätodelliselta.

Oon mun äitini luona. Äiti tekee ruokaa mulle, mun ei tee mieli syödä. Äiti herättää aamulla ja kertoo et kahvi on valmista. Mä nousen juomaan kahvini ja poltan muutaman tupakan. Sen jälkeen meen takaisin sänkyyn. Peiton alle. Mietin että kohta mä herään, tää on nyt vaan pahaa unta. Nipistelen välillä itseäni. Mä taidankin olla hereillä. EI NÄIN KÄY MUN ELÄMÄSSÄ. NÄIN KÄY VAIN MUILLE, NÄISTÄ MÄ SAAN LUKEA VAIN LEHDISTÄ. HERÄÄ!

Oon yrittänyt sata kertaa soittaa mun miehelle. Se ei vastaa. Tiedän että se on jo päästetty pois putkasta. Sen puhelin on päällä, viesteihin sen puhelin kuittaa ”nähty”. Siinä kaikki.

Sen on täytynyt kotiin mennä. Sen on täytynyt sen eteisen läpi kulkea. Sen on täytynyt katsoa niitä veriroiskeita seinillä. Sen on täytynyt loikkia mun verilammikkoni yli. Miksi se ei ole huolissaan musta? Eikö sitä oikeasti kiinnosta miten mä voin? Miksi se ei vastaa? Miksi se ei soita mulle? Toivooko se että mä olisin kuollut?

Olen laittanut varmaan kymmeniä viestejä että miten se jakselee ja voidaanko me puhua. Ja että mä en ole vihainen, vain surullinen. Ja en halua yksin pyöritellä tätä päässäni. Haluan keskustella tästä hänen kanssaan.
Ei vastausta.

Se oikeasti varmaan toivoo että mä vain katoaisin.

Lähetän viestin että mun on pakko jokatapauksessa hakea jotain vaatteita ja tavaroitani sieltä. Kerron koska olen tulossa.

Se vastaa! Viimein!

Mut se ei halua puhua mun kanssa, haluaa kuulemma olla yksin. Se kertoo et menee töihin ja voin sillä aikaa käydä kotona. MUN KOTONA. VITTU TARVIINKO MÄ IHAN OIKEASTI JONKUN LUVAN OIKEIN SULTA TÄHÄN?! VITTU SE ON MUN KOTINI MYÖS!!!
Se myös vastaa myöntävästi kun kysyn että onko sen lapset nyt edelleen tulossa ens viikonloppuna sinne.
Mua huolestuttaa niiden lasten puolesta.

Puhun mun äitini kanssa tästä. Että aion mennä käymään kotona ja että lapset on edelleen tulossa sinne muutaman päivän päästä.
”Toivottavasti se on siivonnut siellä sitten”, äiti sanoo ja katsoo mua tosi huolestuneen ja epävarman näköisenä.
”No on se varmaan, ei kai se nyt….. Ei kai se nyt sellasessa kämpässä itse viittisi olla….”, mä puolustelen. Mut en itsekkään ole ihan varma.
”Mä tulen sun mukaan”, äiti ilmoittaa. Ja mä tiedän että tästä ei kannata edes lähteä väittelemään. ”Kato vaan sitten että se yks ei ole siellä silloin, mä en halua vahingossakaan törmätä siihen!”, se lisää vielä. Sen äänessä on käsittämätöntä vihaa. En oo koskaan nähnyt mun äitiä tommoisena.

Me kiivetään äidin kanssa rappusia ylös mun asunnolle. Mua hermostuttaa ihan hirveästi. Etoo koko ajatus siitä et tonne on nyt vaan mentävä. Mä käännän avaimia lukossa ja mun kädet hikoo. OO KILTTI JA SANO ET SÄ OOT SIIVONNUT SIELLÄ. OLE PLIIS KILTTI NYT NIIN FIKSU. Avaan oven. Mun sydän pysähtyy. TÄÄ EI OO VITTU TODELLISTA. TÄNKÖ SE HALUSI MUN JA MUN ÄITINI NÄKEVÄN. MISSÄ VITUSSA SEN IHMISEN SYDÄN ON?! MITEN SE ON VOINUT NUKKUA YÖNSÄ TÄÄLLÄ?!

Äiti on hiljaa. Äiti on rohkea. Se kaivaa siivousvälineet esiin sanomatta mitään. Se alkaa suihkuttamaan mun vertani valkoisilta seiniltä. Se ei meinaa lähteä millään ja sitä pitää hinkata ihan tosissaan.
Mun päässä pyörii. Yritän auttaa äitiä mut mua oksettaa. Välillä silmissä pimenee. Mä ihmettelen miten äiti pystyy tähän. Kunnes mä näen sen ilmeen. Ei se pystykkään. Yhtään sen enempää kuin mäkään. Mut sen on pakko, niin se varmaan ajattelee. Sen on pakko nyt olla mun äiti, se varmaan miettii. ”Tää olis ollut vähintä mitä se kusipää olis voinut tehdä!!”, äiti avaa suunsa viimein.
Tuolta siis näyttää ihminen joka itkee sisäisesti. Ja varmaan huutakin.

Mun sisällä syttyy tulenlieskat. NYT MÄ OLEN VIHAINEN! NYT SE JÄTKÄ TEKI VIIMEISEN TEMPPUNSA! NYT SE SATUTTAA JO MUN ÄITIÄNIKIN! NYT TÄÄ LOPPUU JUMALAUTA! AI VITTU KUN SE OLIS TÄSSÄ NYT NIIN REPISIN SILTÄ PÄÄN JA PALLIT IRTI!!!
Meen vessaan ja lukitsen oven. Purskahdan itkuun.
Mä oon maailman paskin ihminen.
Mun äiti ei ansaitse tällaista tytärtä.

Äiti, mä olen pahoillani.
Äiti, rakastan sinua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s