Suhun tarvii tekstityksen

Häpeästä ja epätoivosta.

Kesä alkaa olla pikkuhiljaa lopuillaan. Aurinko paistaa mut on jo vähän viileämpi. Helsingin hakaniemessä käy jo täysi vilske ja kello on vähän yli puolenpäivän.

Me istutaan mun ex-miehen kanssa semmosessa kodikkaassa pikku ravintolassa. Mä tilaan kahvin ja kokiksen. Sillä on nälkä ja se tilaa pizzan.

Käräjäoikeuden käsittely on ihan pian. Viikon tai parin sisään.

Meidän suhde on ollut ohi jo puolisentoista vuotta. Noin niinkun virallisesti. Vaikka ollaanhan me tässä pidetty yhteyttä eron jälkeenkin. Mut sitä ei muut tiedä. Tää on meidän yhteinen pikku salaisuus.

En oo sanonut tästäkään tapaamisesta kenellekkään mitään. Eikä sekään kuulemma ole.

Mitä nyt kaikki ajattelis jos kertoisin. Kaikkien niiden ”Sä oot niin vahva”, ”Hyvä että oot päässyt irti siitä”, ”Oon niin ylpeä susta että oot vihdoin päässyt yli tästä jatkanut sun elämääsi” ylistysten jälkeen. Mitä ne ajattelis kun mä kertoisin niille et mä en ole vahva. Mä olen heikko. Mä olen säälittävä ja epätoivoinen. Mä janoan vastauksia mun kysymykseen miksi näin tapahtui ja mitä sen toisen päässä liikkuu. Onko se pahoillaan? Tietääkö se yhtään itsekkään että se on tehnyt väärin? Mitä se ajattelee kun se kuulee mun nimeni jossain?
Mä olen kaikkea muuta kuin päässyt irti. Mä olen kaikkea muuta kuin päässyt yli tästä.

Mut niiden silmissä mä oon supernainen. Sopii mulle. Antaa niiden sitten nähdä se niin. Ei tää kuulu niille.

”Onko hyvää?”, mä kysyn.
”Joo on kyllä, tääl on ihan hyvät pizzat”, se vastaa.
Mä katselen sitä hiljaa. Tuijotan kun se syö hyvällä ruokahalulla. Tarkkailen sitä. Yritän kuulla sen ajatukset. Yritän pukea omiani sanoiksi. En saa sanoja mitenkään järkevään järjestykseen mun päässä.

En tahdo löytää niitä oikeita sanoja.

”Mitä sä katot?”, se käräyttää mut tuijottamisesta.
”En mitään…..”, mä nolostun.

Hiljaista.

SANO JOTAIN. PUHU MULLE. KERRO MULLE MITÄ SÄ MIETIT. SANO IHAN MITÄ TAHANSA. MUN ON PAKKO SANOA JOTAIN. MUN ON PAKKO KYSYÄ SILTÄ. EI SE VARMAAN SUUTU. ME OLLAAN YLEISELLÄ PAIKALLA. KYLLÄ MÄ NYT VOIN KYSYÄ. KYSY NYT MARIELLA, KYSY!!

”Pelottaako sua se oikeudenkäynti?”, mä rohkaistun viimein kysymään.
JESS! SÄ TEIT SEN!!!! HYVÄ MARIELLA!!!! KESKUSTELU ON NYT VIHDOIN AVATTU! NYT ME VOIDAAN PUHUA TÄSTÄ! VIHDOINKIN!!
”No ei, emmä jaksa oikeen stressata tommosia..”, se vastaa oksettavan välinpitämättömällä äänensävyllään. Kuin jokin paremman luokan kansalainen. Kuin kuningas hovinarrilleen. Ja jatkaa mutusteluaan. Näyttää nauttivan pizzastaan ihan toden teolla. Mun tekee mieli ottaa haarukka sen kädestä ja tökätä sitä sillä otsaan tyyliin HUHUU OOTKO SÄ ELOSSA, ONKO KETÄÄN KOTONA KOP KOP?!!! ONKO SIELLÄ PÄÄN SISÄLLÄ MITÄÄN?

Mä tuijotan ulos ikkunasta. Yritän hörpätä mun kahvista mut muki ei pysy kädessä. Mun kädet tärisee. Mä tärisen. Raivosta, vihasta, epätoivosta, surusta, pettymyksestä.
MIKSI MÄ EDES KUVITTELIN ETTÄ TON KANSSA VOIS MISTÄÄN PUHUA. MITEN MÄ EN OLE VIELÄ TÄ-HÄN-KÄÄN PÄIVÄÄN MENNESSÄ OPPINUT ETTÄ SE ON MAHDOTONTA?! MIKÄ HELVETTI MUA VAIVAA? MITÄ MÄ VIELÄ ISTUN TÄSSÄ?

Mun silmät kostuu. Kyyneleet alkaa pudota poskille. Mä en pysty enää pitämään itseäni kasassa. Purskahdan itkuun. Siinä niin, keskellä kirkasta päivää, julkisella paikalla. Vittu mä oon nolo.

Se laskee haarukkansa ja veitsensä ja katsoo mua.
”Mikä sulle tuli?”

Mä en pysty katsomaan sitä. Tuijotan ulos ikkunasta ja yritän peittää käsillä mun kasvojani. Mä en pysty lopettamaan itkemistä. Ja mä tunnen kuinka ihmiset tuijottaa mua. Ne miettii että mitähän toikin muija sekoilee tossa. Semmosiahan ihmiset on.

”Mua vituttaa se että kaks aikuista ihmistä ei pysty puhumaan toisilleen..”, mä saan sanottua ääni väristen itkun seasta. ”.. ja että lopputulos on sit tämä!”.

Se ottaa mua kädestä. ”Heiii…”, se rauhottelee. ”Emmä haluu saada sua itkemään. Älä itke jooko”.

Mä rauhotun. Kuivaan mun kyyneleet mun neuleen hihoihin ja hengitän.

”Mä oon varmaan vaan väsynyt, oon nukkunut vähän huonosti”, mä selittelen. Sille ja samalla itselleni.
”Okei lähetään niin pääset lepäämään, munkin pitäs mennä salille vielä”, se ehdottaa ja me lähdetään.

Se ottaa mut syleilyynsä bussipysäkillä kun mulla on kylmä. Ja ennen kuin meidän tiet erkanee se suutelee mua.

Mä en tiedä enää yhtään mitä ajatella yhtään mistään. Mä oon turta.

IMG_4882.JPG

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s