Ketään ei kiinnosta (Osa 5/5)

Meen tapaamaan moniammatillista ryhmää johon se poliisi mut ohjasi. Mennään semmoseen pieneen huoneeseen kolmen naisen kanssa. Yks niistä on poliisi, yks on joku sossutäti ja yks on psykiatrinen sairaanhoitaja. Poliisi vastailee mun kysymyksiin oikeudenkäyntiin liittyen ja sossutäti kyselee et liittyykö mun tarinaan lapsia ja missä mä asun nyt.
Kun varmistuu että mulla on turvallinen paikka minne mennä niin ne kaksi lähtee ja jättävät mut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemaan kahden kesken. Sanotaan että sen nimi ois nyt vaikka Sanna.

Sanna on jotenkin tosi symppis ja helposti lähestyttävä. Sille on helppo puhua ja kertoa mitkä asiat ahdistaa mua. Mä kerron sille että mulla on tosi syyllinen olo ja vihaan itseäni. Kerron että mua ahdistaa välillä niin paljon etten ole käytännössä nukkunut varmaan yli puoleen vuoteen. Sanna tuntuu ymmärtävän mua vaikka musta tuntuu että kaikki mitä sanon on tosi sekavaa. Sanna lohduttaa mua. Mä kerron sannalle etten voi antaa itselleni anteeksi sitä että annoin kahden pienen lapsen katsoa ja kuunnella tätä sivusta. Olen ollut itsekäs, laittanut kaikki mun läheiset kärsimään kun ne on pelänneet mun puolesta ja mä en ole tehnyt mitään asioille. En mun mielestä ansaitse elää sen takia. Sovitaan Sannan kanssa että nähdään kerran viikossa nyt ainakin toistaiseksi kunnes löydän jonkun oikean terapeutin ja sovitaan uusi aika seuraavalle viikolle.
Ennen kun mä lähden, Sanna kysyy vielä multa että voiko hän nyt nukkua yönsä miettimättä mua ja että voiko hän luottaa siihen että myös näkee mut ensi viikolla. ”Joo ei tässä ole semmosta akuuttia hätää”, mä lupaan.

Oon käynyt hirveetä vauhtia läpi kaikkea tätä ja palauttanut mieleeni todella kipeitä muistoja. Kaikki tuntuu kasaantuvan isoksi suureksi pommiksi joka tikittää mun sisällä. Aluksi tuntui niin hyvältä puhua, se oli puhdistavaa. Mut nyt musta tuntuu et se on vain pahentanut mun oloani. Mun on vaikea saada happea. Musta tuntuu että kohta mun sisällä räjähtää.

Meen töihin. Hymyilen. Nauran. Heitän läpyskää työkavereiden kanssa. Näytän että mulla on kaikki hyvin. Ei paremmin vois mennä. Elämä on ihanaa! VITTU MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ.

Meen kotiin. En saa unta. Ahdistaa. Henki ei kulje. Juon lasin viiniä, se varmaan auttaa vähän rentoutumaan. Ei auta. Lisää viiniä. Mua väsyttää mut en saa itseäni uneen. Oon ihan lopussa. Lisää viiniä. Mun päätä särkee. Otetaas tosta vähän buranaa. Tai no otetaan kolme nyt samantien. Lisää viiniä. Vielä vähän niin että ei tarvitse enää ajatella mitään. No vittu ei tää toimi. Pari buranaa vielä. Ja viiniä. Sammun.

Nään painajaista. Herään omaan huutooni. Mut mitä helvettiä. Oon valveilla mut painajainen jatkuu. Mä pystyn tuntemaan jokaisen potkun ja lyönnin. Mä tunnen kädet mun kurkulla. En pysty hengittämään. Mua sattuu ihan helvetisti. Mä tiedän et mä oon hereillä mut oonko sittenkään. Oonko mä tässä?! Missä mä olen?! Mitä tapahtuu?! Se on ohi, Mariella se on ohi!! Hengitä!! AUTTAKAA MUA!!!!!

Mä ryntään ulos pihalle. Kävelen vaan eteenpäin tietämättä yhtään minne. Pakoon jonnekkin, ihan mihin vain!
Mun puhelin soi, ne soittaa töistä. Mun pitäis olla töissä. Mut mä en tiedä itsekkään missä mä olen just nyt. Tiedän vain että en halua olla tässä enää. En vastaa puhelimeen.

Tämä loppuu nyt. Tästä on tehtävä loppu. Mä oon loppu tähän.
Tänään minä kuolen.

Lähistöllä on kiva pikku pubi. Meen sinne, vedän kännit ja sitten meen kotiin suihkuun ja vedän ranteet auki. Vai hyppäiskö junan alle. Ei ei, siinä vois loukkaantuu sivullisia, kyllä mun pitää se kotona tehdä ihan omassa rauhassa. Vai vetäiskö jotain lääkkeitä. Noh, meen nyt tonne baariin niin mietitään sitä sitten.

Alan olla todella humalassa. Laitan kaverille viestiä että kiitos ja anteeks et oli mukava tutustua. Haluan jättää hyvästit.

Puhelin soi taukoomatta.
Jättäkää mut nyt vittu rauhaan.

Ilmeisesti viesti on alkanut levitä, kohta tulee kiire jumalauta ennenku ne löytää mut.

Sanna soittaa. Sille mä vastaan. Se pyytää että tulisin heti nyt tapaamaan sitä. ”Okei mä lähen tulee”, mä valehtelen että saan puhelun lopetettua. Laitan puhelimen äänettömälle ja tilaan tuplaviskin. Tää vielä ja sit pitää mennä. Nyt on jo kiire. Hitto ei olis pitänyt laittaa sitä perkeleen viestiä!

Baarin eteen kaahaa taksi. Mun sijaintini on paljastunut. Äiti on tullut hakemaan mut.

Seuraavaks havahdun todellisuuteen laakson sairaalan pihassa. Äiti istuu mun vieressä. Odotetaan taksia kotiin. Kädessä sillä on lappu. Traumaperäinen stressihäiriö siinä lukee. Mulle on tehty nyt diagnoosi.

Mun pomo lähettää mulle kauniin viestin. Se ei ole vihainen. En ole saanut potkuja. Huhh. Se on huolissaan ja haluaa jutella mun kanssa. Se haluaa tarjota mulle apua.

Keskustelen mun pomoni kanssa. Jään pitkälle sairaslomalle. Mun pomo tarjoaa mulle mahdollisuuden: 20 käyntiä psykoterapiassa. Olo on kuin lottovoittajalla. Mulla ei olis ikinä ollut itselläni varaa tähän.

Terapeutin etsiminen ei oo helppoa. Sanna auttaa mua ja lopulta löydän sopivan.

Ensimmäinen vastaanotto psykiatrin kanssa on käsillä.
Istun tuoliin kasvot vastakkain sen kanssa. Siinä se möllöttää hiljaa ja tuijottaa, odottaa et mä sanon jotain. Täysin vieras ihminen.

Mulla on täysi harhaluulo siitä miten tämä nyt toimii. Mä odotin että mä vaan meen sinne ja sit se kertoo mulle mitä mun pitää tehdä ja miten mun pitää ajatella asioista ja sit se lohduttaa mua ja mä paranen. Musta tulee taas onnellinen simsalabim!
Mulle valkenee aika nopeasti että ei tää nyt tyttökulta ihan näin toimi.

Tää on sellainen matka mitä kukaan ei voi mun puolestani kulkea. Nää on sellaisia asioita joita kukaan ei voi mun puolesta ajatella ja käydä läpi.
Mun psykiatrini on vain matkaoppaana. Kulkee mun vierelläni hiljaa ja ohjaa kysymyksillään mut takaisin oikealle tielle jos mä meinaan lähteä väärään suuntaan tai oikopoluille. Mut määränpäätä se ei mulle kerro, sen mä saan itse päättää.

Mulle valkenee että tästä matkasta tulee pitkä.
”Tulee päivä kun sä mietit että ugh olen puhunut. Mut älä pidätä hengitystä, me istutaan tässä ehkä vielä kymmenen vuoden päästä.”

IMG_4913.JPG

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s