Vaikeneminen ei muuta maailmaa

”Näitä päiviä on jo liikaa, jokainen solu mussa huutaa..”

”En ole nainen, en yhtään mitään.”

Olipa kerran pieni kaunis prinsessa. Suloinen ja määrätietoinen. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä elämältään tahtoi ja mitä unelmien saavuttaminen vaatisi. Hän oli valmis mihin vain. Ja ei mörköjä ole olemassa, hän tiesi. Ne ovat vain omaa mielikuvitusta. Ei siellä sängyn alla ketään asu.

Prinsessa kasvoi isoksi. Hänestä tuli aikuinen. Hän tapasi prinssinsä. Komea kuin mikä, lihaksikas ja valloittava hymy, suuret kauniit silmät ja pilkettä silmäkulmassa. Prinsessa kätteli prinssiänsä esitellen itsensä: ”Moi mä olen Mariella” ja mietti että siinä se nyt on ja tuon miehen minä haluan. Ei prinsessa arvannut että se kättely tulisi lopulta koitumaan hänen kohtalokseen.

Makasin öitä valveilla miettien että miten tässä näin kävi. En mä suunnitellut mun elämääni näin. Kun mä oon 25 vuotias mä olen naimisissa, meillä on ihana koti ja perhe ja ollaan onnellisia. Matkustellaan yhdessä ja rakastetaan. En mä suunnitellut että nyt kun olen 25 vuotias käyn kerran viikossa terapiassa, nukun ainoastaan lääkityksen voimin, kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä, käyn läpi ikuisuudelta tuntuvaa oikeusprosessia ja jokainen aamu alkaa taistelulla omia itsetuhoisia ajatuksia, vihan ja ahdistuksen tunteita vastaan. On päiviä kun hymyily sattuu ja meinaan unohtaa miten hengitetään. Teen 24/7 töitä oman mieleni kanssa, jotta saisin kaiken peitettyä ja sopeutuisin tuonne ihmisten sekaan. Toistelen päässäni päivittäin kysymystä ”Miksi?”. Miksi mulle kävi näin? Miksi minä? Miten mä voin peruuttaa tän? Mitä ja missä kohtaa meni vikaan?

Ja on totta että siellä sängyn alla ei mitään mörköjä asu. Mutta hirviöitä on olemassa, sen mä tiedän nyt kun olen sellaisen nähnyt. Löytänyt oman sänkyni päältä, rakastanut sellaista. Niin paljon että unohdin lopulta rakastaa itseäni.

Olen yrittänyt kaikenlaisia tapoja lievittääkseni omaa henkistä pahaa oloani. Alkoholi ei toiminut. Mielialalääkkeet sai mut vain kyseenalaistamaan omia tunteitani (”Olenkohan nyt oikeasti iloinen vai onko tää sen ilopillerin ansiota..?”), terapiasta koen olevan hyötyä, mutta se ei riitä. Puhuminen ylipäätään on ollut mulle paras tapa päästä purkautumaan ja jäsentelemään päässä liikkuvia miljoonia sekavia ajatuksia ja kysymyksiä. Mulla on ollut tässä kohtaa myös paljon onnea että mulla on niin paljon läheisiä ihmisiä mun elämässä jotka on aina valmiita myös kuuntelemaan. Juokseminen ja pitkät kävelylenkit yksin ulkoilmassa on myös jeesanneet ja antaneet mulle loistavan pakokeinon. Tunti päivässä aikaa itselleni, on mun tavoite mistä yritän poikkeuksetta pitää kiinni.
Ja nyt tässä jokin aika sitten juolahti mieleeni semmoinen mitä joskus nuorempana harrastelin kun jokin asia tuntui pahalta: mä kirjoitin. Runoja, novelleja tai päiväkirjaa. Mitä ikinä, kunhan sain ne asiat paperille. Ajattelin että miksen kokeilisi sitäkin tapaa uudelleen nyt. Ja näin alkoi ajatus oman blogin kirjoittamisesta muodostua.

Pitkään mietin että lähtisinkö julkaisemaan mun tekstejäni anonyymina vaiko ihan omilla kasvoillani. Valitsin lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon. Anonyymina sanani olisi vapaampi ja nyt joudun rajoittamaan jonkin verran sitä mitä kirjoitan ihan jo pelkästään juridisista syistä sekä siksi, että on henkilöitä, joita mun pitää suojella ja kunnioittaa heidän yksityisyyttään. Halusin kuitenkin että mun blogini pointti säilyisi. Parisuhdeväkivallasta puhutaan liian vähän ja vertaistukea on todella hankala löytää. Liian moni uhri vaikenee, vaikka henkensä uhalla. Liian moni ei koskaan pääse irti. Liian moni pelkää ja tuntee häpeää. Minkä mä ymmärrän. Oli varmaan yksi mun elämäni vaikeimmista ja häpeällisimmistä asioista koskaan sanoa ääneen että ”Mä oon nainen, joka ottaa turpaansa kotona. Mä oon nainen joka silti palaa aina miehensä luo. Mä oon nainen joka pyytää anteeksi sitä että sai toisen tekemään asioita mitä se teki mulle.” Mut vaikeneminen ei muuta maailmaa. Ja kaiken tän pahan olon ja jokapäiväisen selviytymiskamppailun keskellä mun sisimmässä palaa pieni toivon kipinä. Toivo siitä että vaikka mä en voi muuttaa mennyttä, niin ehkä mä voin muuttaa tulevaa. Ja jos on pienikin mahdollisuus että jakamalla omaa tarinaani mä voisin auttaa jotakuta toista samojen asioiden kanssa painivaa ihmistä, edes helpottaa jonkun oloa, niin ehkä tällä kaikella olisi joku merkitys. Että ehkä mun tuskani ei ole turhaa, ehkä mun piti kokea tämä jotta voisin auttaa jotakuta toista. Toivo sellaisesta antaa mulle itselleni voimaa jokaiseen uuteen päivään. Ja musta olisi tuntunut typerältä lähteä kirjoittamaan asenteella ”tästä puhutaan nyt!” ja sitten itse hypätä piiloon jonkun nimimerkin taakse.

Mä en suostu enää häpeämään. Mä en suostu enää pelkäämään. Mä en halua että kukaan enää käyttää musta sanaa ”uhri”. Mä olin uhri, mut tänään, mä olen selviytyjä. Ja tää on alku mun tarinalle siitä miten mä pääsin pois, siitä miten mä selvisin. Elämästäni väkivaltaisessa suhteessa ja sen jälkeen.

IMG_4829.JPG

Mainokset

One thought on “Vaikeneminen ei muuta maailmaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s