Olin rakastunut (osa 2/3)

Ensimmäinen lyönti.
Avokämmenellä kasvoille.
Siinä oli voimaa, muttei niin paljoa että olisin lyhistynyt lattialle.
Siedin sen ihan hyvin.
Ei se isku oikeastaan tehnyt niin kipeää.

Se sanoi että suojelee mua kaikelta pahalta. Se sanoi ettei ikinä anna minkään satuttaa mua. Sen piti suojella mua. Mut nyt se onkin itse mua vastassa.

No tämmöstä nyt sattuu.

Joiltain oon kuullut että kun lyö kerran niin sitten lyö toisenkin. Ja että se pahenee ajan myötä.

Mutta ei meillä, meillä se on eri juttu. Me ollaan niiden kaikkien yläpuolella. Se hairahti. Ihmiset tekee virheitä, niille pitää antaa toinen mahdollisuus.

Annan toisen mahdollisuuden.
Kolmannen.
Kymmenennen.
Ei meidän elämässä tapahdu tämmösiä.

Apua!

Alan tajuta että meillä on ongelma.
En uskalla puhua siitä sille, ettei se hermostuisi, paitsi silloin kun oon ottanut jotain rohkaisevaa.
Silloin haluan kertoa sille miltä musta tuntuu, kuinka paljon muhun sattuu.
Saan älyttömiä raivareita, itkukohtauksia, huudan!
Se ei reagoi mitenkään.
Se tuijottaa sen videopeliä.
Mä oon näkymätön.

Otan taulun seinältä.
Siinä on mun ja sen kuva.
Yhdessä onnellisina.
Rikon sen.

Tiedän että kohta sattuu ja teen sen silti.
Ja sitten mua sattuu.
Ainakaan en oo enää näkymätön.
Huomiotahan mä kerjäsin vai mitä? No nyt sain sitä oikein niin että tuntuu!

Aina mun ei tarvitse riehua. Joskus pelkkä ”haista vittu” riittää saamaan sen käden nousemaan.

Joskus mun pelkkä olemassaolo riittää.
Osaan olla tosi ärsyttävä. Etenkin silloin kun kerron mun mielipiteeni suoraan.

Jotenkin alan turtua kaikkeen fyysiseen kipuun. Mustelmien meikkaamisesta tulee arkipäivää samalla tavalla kuin ennen laitoin ripsiväriä.
Nyt en enää laita ripsiväriä.
En kaunistaudu. Mä peitän.
Mut mun sisällä sattuu.

Se lyö mun kasvot lattiaan.
Mun nenästä tulee verta.
Lähden sairaalaan.
Se ei tule mun mukaan, sitä kuulemma hävettää.
Kun tuun kotiin se itkee.
Ensimmäistä kertaa ikinä näen sen itkevän, osoittavan että se on ihminen eikä robootti.
Se lupaa ettei mua enää satu.
Se on pahoillaan.
Mä katson sitä ja mietin että en enää ikinä halua saada sitä itkemään.

Nyt se on pahoillaan, oikeasti! Nyt se haluaa itsekkin että kaikki muuttuu! Nyt kaikki muuttuu!

Hetken on rauhallista. Hetken ollaan onnellisia. Tehdään kaikkea kivaa yhdessä.
Leikitään meidän ”moi-oon-läähättävä-koiranpentu-ikävöissään”-leikkiä kun toinen tulee töistä kotiin. Ja sit toinen juoksee leikillään karkuun ja toinen jahtaa. Ja sit se ”koiranpentu” saa omistajansa kiinni ja sitten halitaan ja pussaillaan.
Katsotaan leffaa.
Tai tehdään omia juttuja.
Pääasia että se toinen on siinä.
Tai sitten vaan maataan tekemättä mitään.
Kunhan se vain on siinä.

Jos mä näytän sille että mä en ole menossa minnekkään. Jos mä näytän sille että mä olen aina sen vierellä vaikka mitä tulis… Jos mä vaan rakastan sitä tarpeeksi… Ehkä se huomaa että mä oon tässä, enkä halua sille mitään pahaa. Ehkä se tajuaa että mä oon sen tukena, ehkä se tajuaa että mä en satuta sitä. Ehkä se tajuaa että mä rakastan sitä, hyvässä ja pahassa.

IMG_4973.JPG

Mainokset

Olin rakastunut (osa 1/3)

Kysymys johon törmään jatkuvasti kun ihmiset saavat tietää historiastani: Miten ihmeessä sä siedit sellaista niin kauan? Ja mä vastaan aina: Mä olin rakastunut. ”Uhkailiko se sua et jos lähdet niin se tekee jotain sulle tai sun perheellesi?”. Ei, se ei uhkaillut. Minä päätin jäädä. Mä rakastin ja mä halusin saada sen toimimaan. Mä uskoin että kaikki muuttuisi. Se lupasi niin ja mä uskoin sitä. Se sanoi mulle että se ongelma on mussa ja mä uskoin sen.

Kysymyksiä joihin ei vain voi antaa minkäänlaista järkeenkäyvää vastausta, niin että ihmiset ymmärtäisi. Nämä on asioita joita ei vain voi mitenkään käsittää jos ei ole itse käynyt läpi samaa. Ja ei, en sano että mä haluaisin että kukaan kokisi tällaista. Mä sanon että ei kannata lähteä ainakaan tuomitsemaan vain siksi että ei itse ymmärrä.

Mä olin ennen omia kokemuksiani juuri se tyyppi, joka aina kuullessaan tai lukiessaan iltapäivälehdestä tämmösistä, oli eturivissä tuomitsemassa: ”Miksei se nyt vaan jätä sitä? Miksei se vaan lähde menemään? Onko se ihan sekaisin? Miten voi sietää tommosta?”.
Jep. Helppoahan se on huudella.
Jälkeenpäin on oma asenne hävettänyt. Karma vissiin löysi mun osoitteeni viimein.. Löysi ja päätti että nonniin tyttöseni on aika lähteä pieneen elämän kouluun!

Olen puhunut terapeutilleni paljon siitä kuinka paljon mua pelottaa rakastuminen. Musta olisi ihanaa rakastua, mutta en uskalla antaa itselleni lupaa siihen koska pelkään että sokeudun taas täysin ja löydän itseni samanlaisesta suhteesta. Mä pelkään että historia toistaa itseään.

Kenenkään otsassa kun ei lue ”vaimonhakkaaja”. Miten mä voisin välttyä tämmöisiltä jatkossa, rakastuneenakin?
Mun terapeuttini on ohjannut mua ja auttanut muistelemaan sellaisia piirteitä ja hetkiä jotka sai mut ajattelemaan että ok nyt ei ole kaikki ihan kunnossa. Jotta osaisin tulevaisuudessa vetää jarrut päälle, ennen kuin on liian myöhäistä.

Me tavataan laivaterminaalissa. Ollaan lähdössä kavereiden kanssa juhlistamaan mun syntymäpäivää.
Se on ihan älyttömän komea. Pitkä, harteikas, viimesen päälle treenattu. Isot kauniit silmät ja ahh ne ripset!! Ikinä nähnyt miehellä niin pitkiä ripsiä! Ja se hymy, ihan kuin jostain pepsodent-mainoksista. Katson myös sen huulia ja mietin että noita ois kiva pussailla. ”Toi on sit mun”, mä kuiskaan mun kaverille. ”Tuon miehen minä haluan”.

Se juttelee laivan baarissa mun kaverille. No voi höh! Se onkin varmaan kiinnostunut siitä. No ei munlaisella naisella nyt oliskaan ollut mitään mahdollisuuksia tommosen kanssa. Yritän pokaa ton sen veljen sitten.. Mä oon jo luovuttamassa.

Loppuillasta saan kuitenkin huijattua sen mukaani. ”Pidä mun laukkua”, mä käsken yhtä kaveria. Menen sen luokse surkeena yhyy mun laukku on kadonnut, voitko sä lähteä ettimään sitä mun kanssa-taktiikalla. ”Tarkistetaan nyt varmuudeksi oisko se vaikka sun hytissä..”.
Jooh, en tiedä mitä mä mietin (tosi hieno suunnitelma) mutta toimi ainakin.

Herään aamulla sen vierestä. Se näyttää edelleen todella hyvältä. Nukkuu niin söpösti siinä käsi mun ympärillä. Mä nousen hiljaa ja katson peiliin. EI VITTU MILTÄ MÄ NÄYTÄN, NYT ÄKKIÄ HANEEN ENNENKU SE HERÄÄ!! En löydä mun vaatteita mistään. Heitän päälle nopeasti sen t-paidan ja shortsit. Varastan vielä kaljan mukaani ja sniikkaan ulos etsimään omaa hyttiäni.

Samana iltana laitan sille facebookissa kaveripyynnön jonka se hyväksyy. Se alkaa juttelemaan mulle messengerissä ja vaihdetaan puhelinnumeroita. Eikä aikaakaan niin meillä on treffit sovittu.

Se tulee mun luokse katsomaan elokuvaa. Jutellaan ja leffa pyörii taustalla, ei meistä kumpikaan jaksa keskittyä siihen. Sitten se yhtäkkiä tulee ihan lähelle ja laittaa käden mun olalle. Koskettaa toisella kädellä mun hiuksia ja suutelee. Hitaasti ja hellästi.
Mulla on perhosia vatsassa.
”Mennääks tonne makkariin?”, se kysyy ja hymyilee. TODELLAKIN MENNÄÄN!!!! ”Okei”, mä kuiskaan.

Se sanoo että sitä jännittää. Että siitä on aikaa kun on ollut jonkun kanssa, tai varsinkaan ”noin hyvännäköisen”. Se on musta ihan älyttömän söpöä. ”Ei meil oo mitään kiirettä… Ja baitovei katsoisit vaan peiliin kuka se hyvännäköinen on”, mä sanon ja hymyilen sille.
Ja siinä me sitten ollaan seuraavat kolme tuntia, täysin toisistamme lumoutuneina.

Mä nousen ekana pukemaan. Se katselee mua sängystä, kehuu mua, mulla on kuulemma ihan älytön vartalo, sellainen kuin urheilijoilla. Ja ”sänkysilmät”. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.
Se kehuu mut pyörryksiin, mä en oo tottunut sellaiseen kohteliaisuusmäärään. Ja mä vaan mietin että miten ihmeessä se näkee mut noin, mun mielestä se on kuumin mies ikinä ja mä koen että me painitaan ihan eri sarjassa.
Se saa mut tuntemaan mun oloni todella seksikkääksi. Kauniiksi. Halutuksi.

Se ei voi jäädä yöksi vaikka sanookin että haluaisi, sillä on aamulla töitä. Mä saatan sen bussipysäkille. En ehdi edes takaisin kotiin kun mun puhelin piippaa jo tekstiviestiä: ”Ikävä jo nyt”.
Se on menoa nyt sitten. Mä oon myyty.

Me aletaan tapaamaan koko ajan vain useammin. Aina vaan kun on pienikin rako molemmilla nähdä niin me nähdään. Yksin nukuttuja öitä alkaa olemaan todella harvassa. Haluan olla sen kanssa, sen lähellä, koko ajan. Kaikki mitä se tekee ja sanoo on mun mielestä ihanaa ja ihmeellistä. Seksikin on ihan parasta ikinä. Se vaan jaksaa ja jaksaa! Me hoetaan toisillemme kuinka paljon tykätään. Kaikki on jotenkin helppoa. Uskomattoman helppoa. Liian hyvää ollakseen totta.

Me maataan pimeässä, sen sängyllä. Ollaan käymässä nukkumaan.
”Mä en halua jakaa sua enää muun maailman kanssa”, mä sanon.
Se on hetken hiljaa ja miettii.
”Ai tarkotatko sä että…. Haluisitsä niinku seurustella mun kanssa?”, se kysyy varovasti.
”Noh… Niin..”, mä vastaan.
”No niin mäkin sun kanssa..”, se sanoo.
Me suudellaan.
”Jee ootsä nyt mun tyttöystävä..?!”, se innostuu.
”Joo ootsä nyt mun poikaystävä?!”, mä lähden mukaan.
Ja me nauretaan.
Oon onnellisin ikinä.

IMG_3277.JPG

Meillä on ollut riitaa ja se on pitänyt mykkäkoulua jo kaksi päivää. Enkä oikein edes ymmärrä mistä se on suuttunut mulle noin paljon. Ei vastaa mun puheluihin, ei mun viesteihin. On yö, en saa nukuttua. En vaan voi nukkua jos en voi sopia tätä sen kanssa. Huomenna viimeistään meen sen kotiovelle. En kestä tätä enää. Kokeilen vielä kerran soittaa sille. Se vastaa, se on leppynyt, haluaa sopia.
Mä otan taxin sen luo.

Syöksyn sen kaulaan. Halaan ja rutistan ja se rutistaa takaisin. Ja sit se sanoo sen: ”Mä rakastan sua”. Ensimmäistä kertaa.
Mä irrottaudun ja katson sitä silmiin. Mulla tulee kyyneleet silmiin. ”Niin mäkin sua!”, mä itken ja halaan sitä taas. ”Mulla oli ihan hirveä ikävä!”.

Kuukaudet kuluu ja tulee kesä. Ei mee päivääkään ettäkö se ei muistais kertoa mulle kuinka kaunis mä olen ja kuinka paljon se mua rakastaa.

Mä oon onnellinen. Kaikki kaveritkin kehuu kuinka mä oikein säteilen. Ja kun esittelen mun miehen niille niin kaikki ihastuu siihen. Mä oon niin ylpeä siitä. Ajatella…. Toi vois poimia ihan kenet naisen tahansa mutta muhun se rakastui…

Me hengaillaan ulkona auringonpaisteessa. ”Tiiätsä mä oon varmaan ihan hullu….”, se sanoo ja ottaa mua kädestä. ”…mä ajattelin et mä en enää haluis enempää lapsia mut sun kanssa mä haluaisin semmosen, ois kiva nähdä mimmonen se olis.”
Mä liikutun. Meen ihan sanattomaksi.
Kauneinta mitä kukaan on mulle koskaan sanonut.

IMG_4877.JPG

Musta on outoa ettei sillä ole kauheasti kavereita. Oon tavannut vain pari. Kun me törmätään johonkin sen tuttuun se ei esittele mua. Se lähinnä käyttäytyy kuin en olisikaan siinä, kuin ei tuntisikaan mua. Mä sanon sille siitä: ”Häpeätkö sä mua?”.
”No höh, en.. Mä en vaa oo semmonen, ei vaan tuu aina mieleen esitellä”, se kuittaa.

”Mennääks tonne mäkkiin mulla on kauhee nälkä”, mä ehdotan.
”Äh mennää mielummin vaikka heseen, tuol on kaikki mun ja mun exän tutut töissä, emmä viitti sua sinne viedä..”, se vaivaantuu.

”Koska mä nään sun äidin?”, mä kysyn.
”No emmä tiedä, ei siinä oo mitään nähtävää”, se vastaa.

Miksi se piilottelee mua? Vai mitä se piilottelee..?

Mä haluaisin kuulla sen elämästä. Lapsuudesta, nuoruudesta, menneisyydestä. Kaikesta missä mä en ole ollut mukana. Mä haluan oppia tuntemaan sen.
Se ei halua puhua näistä, se vaihtaa aina puheenaihetta.
Mä höpöttelen sille omaa elämänkertaani ja se kuuntelee, nauraa ja kyselee. Mut mä en saa siitä mitään irti.

Saan kuulla muuta kautta sen lastenkotitaustasta ja sen äidin perinnöllisestä sairaudesta. Meen kotiin ja istun sen kanssa alas.
”Miksi sä et oo kertonut mulle? Miksi mun pitää kuulla tämmöset muualta, sun exältäsi?”, mä kysyn. ”Mun mielestä meidän pitäis pystyä puhumaan kaikesta.. Ja eikö mun kuuluis tietää tämmöset asiat?”, mä jatkan kun se vaan istuu hiljaa ja vaikeana.
”No sori, emmä jaksa puhua siitä, kyllä mä ajattelin joskus tässä sulle sanoa mut ei vaan oo tullut puheeksi”.

Se lipsauttaa saaneensa jonkun tuomion, ehdollisena. Mun mielenkiinto herää ja kyselen siitä.
”No nuorempana vähän tyhmänä uhkailtiin jotain tyyppejä puukolla et anna sun puhelin”, se selittää.
Mua alkaa vähän pelottaa.

Mä asun ton kanssa. Mut kuka toi oikein on? Mitä kaikkea se oikein salaa multa?

Mä alan löytää outoja asioita meidän kodista.

”Mitä nää ketjut on sun takin taskussa?” -”Tappeluketjuja”.

Revitty valokuva joka on teipattu takaisin yhteen. Siinä on joku tyttö bikineissä. ”Kuka tää on?”. Se on kuulemma sen eka tyttöystävä. ”Mun exä löys sen ja repi sen. Sit ku suutuin sille siitä niin se teippas sen takas yhteen”.
Ja sä säilytit sen edelleen. Wau..

Pippurisumutetta ja joku pyssy. Se ei suostu hankkiutumaan eroon niistä vaikka pyydän.

Joku vanha muistikortti. Asennan tietokoneeseen katsoakseni onko se joku tärkeä.
Se on täynnä alastomien naisten kuvia. Osa niistä nukkuu. Tunnistan niistä yhden, sen exän.
MITÄ VITTUA NÄÄ ON?
Piilotan muistikortin ja kerron että löysin sellaisen. ”Emmä ees muistanu tollasta, emmä tiedä mitä ne kuvat on”. Se kyselee mihin laitoin sen. Annan sen sille kun se lupaa hävittävänsä sen. Katson kun se laittaa sen roskikseen.
Mä toivon että se myös kantoi sen roskiksessa ulos asti.

Ja kyllä, alan penkoa sen facebookkia ja tekstiviestejä. Olen syyllinen.

En saa mitään järkevää selitystä sille miksi se lähettelee viestejä kymmenille naisille, kehuu heitä kauniiksi ja kysyy koska voisivat nähdä. Ne tytöt on kuulemma sen kavereita. Mulle se ei ole niistä koskaan puhunut. Mitään.

Kuka sä oikein olet?

Vapaus käteen jää

Olen viimein saanut asunnon.
Mulla on ihan omat kotiavaimet. Kotiin johon kukaan muu ei pääse.
Minun kotiini.
Minun suojaani.
Täällä minä päätän kuka tulee sisään ovesta.
Olen taas oman elämäni herra.
Olen taas aikuinen.

Istun tyhjässä pienessä kaksiossa tukholmankadulla. Asunnossa on hämärää, en ole vielä tehnyt sähkösopimusta. Ei ole huonekaluja, ei mitään. Asunto on tyhjä ja hiljainen.

Mä istun yksin keskellä mun hämärää makuuhuonetta.
Vaikka mulla ei ole mitään, näen kaiken jotenkin todella kauniina.
Ihailen sitä kaikkea tyhjyyttä, mulla on jotenkin vapaa olo.
Tämä on nyt minun valtakuntani, jossa vallitsevat minun sääntöni.
Täällä mun ei tarvitse hävetä ei pelätä.
Täällä olen vain minä ja se elämäni joka alkaa nyt tästä päivästä.
Pohjalta voi vain nousta.
Ja tyhjään tilaan mä voin rakentaa ihan mitä tahdon.
En tiedä vielä mitä se on, mutta keksin sen kyllä aikanaan.

Ja hetken, mä olen onnellinen.

IMG_5026.JPG

Omistatko minut nyt?

Seinät kaatuvat päälle. Olen ansassa. Se lupasi ettei muhun satu enää. Se on rikkonut lupauksensa.

Tänään lähdetään tytöt juomaan! Oikein kunnon kännit, niin paljon ettei aivot enää toimi! Taju kankaalle, nollataan oikein olan takaa!

Ja nää on mun lähtöfiilikset kun vedän korkkareita jalkaan kotona. Kiharran mun hiukset ja laitan jo kolmannen kerroksen ripsiväriä. En malta odottaa että saan tilattua ensimmäisen shottini. Tänään en halua ajatella mitään. Tänään mä haluan olla joku muu, täysin ulkopuolinen mun omassa elämässäni. Mies mököttää. Se ei haluaisi että mä lähden. ”Kyllä sä voit tulla hei kulta mukaankin..”, mun omatuntoa kolkuttaa. ”En mä jaksa”, se sanoo ja mä oon helpottunut. Mä tarvitsen tätä. Omaa aikaa, ilman sitä nyt.

”Bisse ja fisu kiitos, tai no laita nyt samantien kaks niitä fisuja niin tartte heti ravata takaisin..”. Ilta voi alkaa.

Me jutellaan ja nauretaan. Ihanaa olla ystävien kanssa. Mulla on ollut niitä ikävä. Välillä nauretaan niin että vatsalihaksiin sattuu. Ja kun ne kysyy multa mitä mulle kuuluu niin mä vastaan että ihan pelkkää hyvää vaan mut mennäänkö jo röökille. Haluan vaihtaa puheenaihetta.

Mun puhelin on soinut. En oo kuullut sitä. Tekstiviesti saapunut. Se on mun mieheltä. Se kysyy onko hauskaa.
Mulla iskee hirveä morkkis. Että jätin sen yksin kotiin. ”On, mut ikävä sua”, mä vastaan. ”Epäilen….”, tulee takaisin.
Mä tarviin uuden shotin.

Parin tunnin jälkeen ollaan jo juotu itsemme tanssikuningattariksi ja siirrytään tanssilattialle. Jaksan jorata puolikkaan biisin. Mun miehen tekstiviestit kummittelee mun mielessä. Mä siirryn tiskille tilaamaan tuplaviskin ja soitan sille. Se ei vastaa puhelimeen. Lähetän viestin että tulen ihan ajoissa kotiin. Se kuittaa viestiin ok.

Mua ahdistaa. Tunnen jotenkin hirveen huonoa omatuntoa tästä. Sanon tytöille että aion lähteä ihan kohta. ”No et varmana lähde, me ei olla nähty ikuisuuteen!”, kaverit vastustaa. Mä tiedän kyllä että ei olla, ja musta olisi kiva nauttiakkin tästä mutta nyt en vain pysty. ”Okei no mutta ihan viimestään tunnin päästä on pakko sit lähteä”, mä teen kompromissin. Ja alan tintata viinaa oikein urakalla.

Musta aukko. Hämärästi havahdun kun kaverit työntää mua taxiin. ”Laita viestiä sit heti kun oot kotona!”, ne vaatii. Mun omat jalat ei kanna.

Tuun ryminällä himaan. Kompuroin eteisessä. Mun mies ottaa multa kengät pois jalasta ja riisuu mun takin ja auttaa mut sänkyyn. Mä rakastan sitä.

Maataan sängyllä. Mä lepertelen sille miten ikävöin sitä koko illan. En jaksa pitää mun silmiä auki enää. Me suudellaan ja halitaan. Mua nukuttaa. Se riisuu mun farkut ja alkaa kosketella mua. ”Kulta mun on pakko nukkua nyt, oon tosi humalassa”, mä sanon sille ja halaan sitä. Haluan nukahtaa sen syliin. ”Sä et enää rakasta mua…”, se alottaa. ”…montako miestä sä iskit siellä baarissa?”, se suuttuu ja kääntää selkänsä mulle. ”Hei lopeta tollanen oikeesti…! Mä oon vaan niin kännissä haluun nukkua nyt, katotaan aamulla vaikka sitten…”, mä rutistan sitä takaapäin. Se heittää mun käden pois sen päältä ja nousee ja lähtee pois.

Mä oon maailman huonoin tyttöystävä. Hirveä pihtarikin vielä..
Mä en jaksa nyt tätä. Mun on…. Mun on pakko nukkua… Mun on pak…..
Nukahdan.

Aamulla havahdun johonkin kolinaan. En ihan heti uskalla avata silmiä, taidan olla vieläkin humalassa. Hyi helvetti mikä olo.
Muutenkin jotenkin outo olo. Kaikki ei ole nyt kohdallaan.

Nousen ylös.
Mitä helv… Missä mun housut on? Mä vannon että mulla oli stringit jalassa kun mä nukahdin.

Huudan mun miestä ja se tulee makkariin. ”Onks darra?”, se kysyy. ”Voisitsä tuoda mulle mehua…”, mä pyydän ja se tuo. Mulla on todella epämukava olo, sillä tavalla henkisesti. Ahdistaa. On vähän vaikea hengittää.

”Tota… Miks mul ei ole mitään housuja jalassa..?”, mä kysyn. ”Harrastettiinko me seksiä yöllä, kun mä en muista oikein…?”. Mua nolottaa.
”No siis joo, tai no sä et kyllä tainnut oikein herätä siihen.. Tai niinku sillai.”

MITÄ?!!!!
MÄ EN TAJUA NYT YHTÄÄN!!
”Siis… Mä nukuin kun sä….?!”, mä hermostun. ”Ihan vitun kiva et kysyit sitten multakin..”.
”Haha joo no sori, mä vaan halusin sua niin paljon”, se naurahtaa ja katsoo mua sen koiranpentuilmeellään.

Mä katson sitä suu auki.
En saa sanottua mitään. En mä voi sanoa sille mitään. Mitä mä voin sanoa?
En sano mitään.

Se tulee mun viereeni makaamaan, ottaa syliin ja silittelee.
Mä en haluaisi että se koskisi muhun just nyt. Just nyt haluaisin vain olla yksin.
Se pussailee mua ja mä pussailen sitä takaisin. Mua oksettaa jotenkin. Se riisuu sen boxerit ja tulee mun päälle.
”Hei mul on tosi huono olo…”, mä kuiskaan. ”Mut mä vaan vähän…”, se taivuttelee ja työntyy mun sisään. Mua alkaa itkettää mut en anna kyyneleiden tulla. ”Hei oikeesti..älä viitti nyt”, mä pyydän ja työnnän sitä hartioista pois. Se on painava eikä hievahdakkaan. ”Mut mä vaan vähän..”, se inttää ja jatkaa.

Mitä mä teen? En mä oo pääsemässä pois tästä. Voinko mä huutaa? Auttaisko se mitään?
Mä oon paska tyttöystävä. Miks mä edes ajattelen näin? Tottakai mun pitäis haluta sitä nyt! Mikä helvetti mua vaivaa?

Mä suljen mun silmät. Yritän ajatella jotain muuta ja toivon et se tulisi mahdollisimman nopeasti. Sit tää on ohi.

Se tulee viimein.
Se on saanut haluamansa.
Kierähtää mun viereen selälleen ja huokaisee tyytyväisenä.
Hetken antaa pulssinsa tasaantua ja menee tekemään itselleen voileivän.
Mä jään sänkyyn makaamaan.
Tuijotan kattoa.
Taistelen kyyneleitäni vastaan.
Yritän olla hengittämättä.

Mun kehoni on nyt sen omaisuutta, tästä lähtien mä en siitä saa enää päättää.
Se ottaa mut kun haluaa.

Se omistaa mut nyt.

IMG_5007.PNG

Missä sun sydän on?

Kirjoittaessani heittäydyn usein todella tunteelliseksi. Tätä tekstiä kirjoittaessani oli kuitenkin varmasti tähän asti rankinta saada asioita ”paperille”, oli vaikea nähdä kyynelten läpi mitä kirjoitan kun palasin ajassa taaksepäin kokemaan uudestaan tunteeni noina päivinä. Jokatapauksessa tää oli ensimmäinen kerta kun heräsin ajattelemaan että nyt asioille on tehtävä jotakin, että nyt on päästävä täältä. Kun ensimmäisen kerran heräsin siihen että tässä ei satu enää vaan mua. Tää satuttaa jo kaikkia mulle rakkaitakin. Ja että tästä oli tehtävä loppu.

Mä makaan sängyssä jo ties monettako päivää. Ei niitä varmaan ole edes ollut montaa, mut aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Kaikki tuntuu ikuisuudelta. Epätodelliselta.

Oon mun äitini luona. Äiti tekee ruokaa mulle, mun ei tee mieli syödä. Äiti herättää aamulla ja kertoo et kahvi on valmista. Mä nousen juomaan kahvini ja poltan muutaman tupakan. Sen jälkeen meen takaisin sänkyyn. Peiton alle. Mietin että kohta mä herään, tää on nyt vaan pahaa unta. Nipistelen välillä itseäni. Mä taidankin olla hereillä. EI NÄIN KÄY MUN ELÄMÄSSÄ. NÄIN KÄY VAIN MUILLE, NÄISTÄ MÄ SAAN LUKEA VAIN LEHDISTÄ. HERÄÄ!

Oon yrittänyt sata kertaa soittaa mun miehelle. Se ei vastaa. Tiedän että se on jo päästetty pois putkasta. Sen puhelin on päällä, viesteihin sen puhelin kuittaa ”nähty”. Siinä kaikki.

Sen on täytynyt kotiin mennä. Sen on täytynyt sen eteisen läpi kulkea. Sen on täytynyt katsoa niitä veriroiskeita seinillä. Sen on täytynyt loikkia mun verilammikkoni yli. Miksi se ei ole huolissaan musta? Eikö sitä oikeasti kiinnosta miten mä voin? Miksi se ei vastaa? Miksi se ei soita mulle? Toivooko se että mä olisin kuollut?

Olen laittanut varmaan kymmeniä viestejä että miten se jakselee ja voidaanko me puhua. Ja että mä en ole vihainen, vain surullinen. Ja en halua yksin pyöritellä tätä päässäni. Haluan keskustella tästä hänen kanssaan.
Ei vastausta.

Se oikeasti varmaan toivoo että mä vain katoaisin.

Lähetän viestin että mun on pakko jokatapauksessa hakea jotain vaatteita ja tavaroitani sieltä. Kerron koska olen tulossa.

Se vastaa! Viimein!

Mut se ei halua puhua mun kanssa, haluaa kuulemma olla yksin. Se kertoo et menee töihin ja voin sillä aikaa käydä kotona. MUN KOTONA. VITTU TARVIINKO MÄ IHAN OIKEASTI JONKUN LUVAN OIKEIN SULTA TÄHÄN?! VITTU SE ON MUN KOTINI MYÖS!!!
Se myös vastaa myöntävästi kun kysyn että onko sen lapset nyt edelleen tulossa ens viikonloppuna sinne.
Mua huolestuttaa niiden lasten puolesta.

Puhun mun äitini kanssa tästä. Että aion mennä käymään kotona ja että lapset on edelleen tulossa sinne muutaman päivän päästä.
”Toivottavasti se on siivonnut siellä sitten”, äiti sanoo ja katsoo mua tosi huolestuneen ja epävarman näköisenä.
”No on se varmaan, ei kai se nyt….. Ei kai se nyt sellasessa kämpässä itse viittisi olla….”, mä puolustelen. Mut en itsekkään ole ihan varma.
”Mä tulen sun mukaan”, äiti ilmoittaa. Ja mä tiedän että tästä ei kannata edes lähteä väittelemään. ”Kato vaan sitten että se yks ei ole siellä silloin, mä en halua vahingossakaan törmätä siihen!”, se lisää vielä. Sen äänessä on käsittämätöntä vihaa. En oo koskaan nähnyt mun äitiä tommoisena.

Me kiivetään äidin kanssa rappusia ylös mun asunnolle. Mua hermostuttaa ihan hirveästi. Etoo koko ajatus siitä et tonne on nyt vaan mentävä. Mä käännän avaimia lukossa ja mun kädet hikoo. OO KILTTI JA SANO ET SÄ OOT SIIVONNUT SIELLÄ. OLE PLIIS KILTTI NYT NIIN FIKSU. Avaan oven. Mun sydän pysähtyy. TÄÄ EI OO VITTU TODELLISTA. TÄNKÖ SE HALUSI MUN JA MUN ÄITINI NÄKEVÄN. MISSÄ VITUSSA SEN IHMISEN SYDÄN ON?! MITEN SE ON VOINUT NUKKUA YÖNSÄ TÄÄLLÄ?!

Äiti on hiljaa. Äiti on rohkea. Se kaivaa siivousvälineet esiin sanomatta mitään. Se alkaa suihkuttamaan mun vertani valkoisilta seiniltä. Se ei meinaa lähteä millään ja sitä pitää hinkata ihan tosissaan.
Mun päässä pyörii. Yritän auttaa äitiä mut mua oksettaa. Välillä silmissä pimenee. Mä ihmettelen miten äiti pystyy tähän. Kunnes mä näen sen ilmeen. Ei se pystykkään. Yhtään sen enempää kuin mäkään. Mut sen on pakko, niin se varmaan ajattelee. Sen on pakko nyt olla mun äiti, se varmaan miettii. ”Tää olis ollut vähintä mitä se kusipää olis voinut tehdä!!”, äiti avaa suunsa viimein.
Tuolta siis näyttää ihminen joka itkee sisäisesti. Ja varmaan huutakin.

Mun sisällä syttyy tulenlieskat. NYT MÄ OLEN VIHAINEN! NYT SE JÄTKÄ TEKI VIIMEISEN TEMPPUNSA! NYT SE SATUTTAA JO MUN ÄITIÄNIKIN! NYT TÄÄ LOPPUU JUMALAUTA! AI VITTU KUN SE OLIS TÄSSÄ NYT NIIN REPISIN SILTÄ PÄÄN JA PALLIT IRTI!!!
Meen vessaan ja lukitsen oven. Purskahdan itkuun.
Mä oon maailman paskin ihminen.
Mun äiti ei ansaitse tällaista tytärtä.

Äiti, mä olen pahoillani.
Äiti, rakastan sinua.

Askel kerrallaan

Pelosta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kun pienistä asioista tulee isoja. Mun arjesta.

Joka päivä pyrin tekemään yhden asian joka pelottaa. Jotain mihin kuvittelen että mä en pysty. Ne nauraa mulle. Mä epäonnistun. Naurettavaa.

Mut hei mä yritin.

Mun mieleni on taistelukenttä, ja tappelen siellä 24/7. Mä yritän. Mut lyödään maahan. Nousen. Antakaa tulla, olen valmis.

Kuollutta ei voi tappaa.
Mulla ei ole mitään hävittävää.

Mulla on huonoja ja hyviä päiviä. Joskus hyviä ja huonoja hetkiä.
Mut mä yritän. Koko ajan.

Hyvinä päivinä mä mä tapaan vieraan ihmisen. Käyn treffeillä. Tutustuakseni vieraaseen ihmiseen… Noup. Tutustuakseni itseeni. Löytääkseni jotain hyvää ja kaunista tässä maailmassa. MIKSI MÄ EN TUNNE MITÄÄN?

Hyvinä päivinä mä meen töihin ja oon loistava työssäni. Oon tykki-pietilä. Oon salama-sebu. Noi nimet mä oon saanut töissä. Oon ihastuttava, nopea ja ahkera. Oon ammattilainen. Mut kuka mä olen?
Mä olen tarjoilija joka tulee työpaikalle mieluiten kaksi tuntia ennen työvuoron alkua. Siksi koska mua pelottaa. Haluan nähdä ketä siellä on, kuka tulee sisään, kuka lähtee pois. Millä tuulella kukin on. Miten mä otan vastaan tän päivän. Mua pelottaa että tapahtuu jotain mihin mä en ole ehtinyt varautua. Mitä mä en ole suunnitellut. MÄ EN PYSTY TÄHÄN. MÄ EN TIEDÄ KUKA TOI ON MÄ HALUAN KOTIIN JOHONKIN PAIKKAAN MISSÄ MUN EI TARVITSE KOHDATA KETÄÄN. HALUAN OLLA YKSIN.

Hyvinä päivinä mä meen ulos. Baariin kavereiden kanssa. Siellä on kaikkia muitakin. Ne tulee puhumaan mulle. JÄTTÄKÄÄ MUT RAUHAAN. Mä juttelen niille. VIHAAN IHMISIÄ.

Huonoina päivinä pelkojen kohtaaminen on ”pienempää”.
Meen kauppaan. Mulla kestää kaivaa mun lompakkoa laukusta. Ne tuijottaa mua. Ne vihaa mua. MÄ PILAAN NIIDEN PÄIVÄN.

Sammutan kaikki valot.
Päätän nukkua pimeässä.
EN NÄE MITÄÄN. EN VOI PUOLUSTAA ITSEÄNI!
Joskus koitan nukahtaa jonkun toisen viereen. Miehen. Ihmisen. MIKSI EN VAIN MENNYT KOTIIN NUKKUMAAN? MITÄ JOS TOI TEKEE MULLE JOTAIN? KUN MÄ NUKUN?

En aina onnistu. Perun treffit. Oon huono työssäni. En mene kauppaan.
En nuku.

Teen yhden asian päivässä joka pelottaa. Edes jonkun ”pienen”.
Opettelen kävelemään.
Askel kerrallaan.

IMG_4697.JPG

IMG_4961.PNG

Suhun tarvii tekstityksen

Häpeästä ja epätoivosta.

Kesä alkaa olla pikkuhiljaa lopuillaan. Aurinko paistaa mut on jo vähän viileämpi. Helsingin hakaniemessä käy jo täysi vilske ja kello on vähän yli puolenpäivän.

Me istutaan mun ex-miehen kanssa semmosessa kodikkaassa pikku ravintolassa. Mä tilaan kahvin ja kokiksen. Sillä on nälkä ja se tilaa pizzan.

Käräjäoikeuden käsittely on ihan pian. Viikon tai parin sisään.

Meidän suhde on ollut ohi jo puolisentoista vuotta. Noin niinkun virallisesti. Vaikka ollaanhan me tässä pidetty yhteyttä eron jälkeenkin. Mut sitä ei muut tiedä. Tää on meidän yhteinen pikku salaisuus.

En oo sanonut tästäkään tapaamisesta kenellekkään mitään. Eikä sekään kuulemma ole.

Mitä nyt kaikki ajattelis jos kertoisin. Kaikkien niiden ”Sä oot niin vahva”, ”Hyvä että oot päässyt irti siitä”, ”Oon niin ylpeä susta että oot vihdoin päässyt yli tästä jatkanut sun elämääsi” ylistysten jälkeen. Mitä ne ajattelis kun mä kertoisin niille et mä en ole vahva. Mä olen heikko. Mä olen säälittävä ja epätoivoinen. Mä janoan vastauksia mun kysymykseen miksi näin tapahtui ja mitä sen toisen päässä liikkuu. Onko se pahoillaan? Tietääkö se yhtään itsekkään että se on tehnyt väärin? Mitä se ajattelee kun se kuulee mun nimeni jossain?
Mä olen kaikkea muuta kuin päässyt irti. Mä olen kaikkea muuta kuin päässyt yli tästä.

Mut niiden silmissä mä oon supernainen. Sopii mulle. Antaa niiden sitten nähdä se niin. Ei tää kuulu niille.

”Onko hyvää?”, mä kysyn.
”Joo on kyllä, tääl on ihan hyvät pizzat”, se vastaa.
Mä katselen sitä hiljaa. Tuijotan kun se syö hyvällä ruokahalulla. Tarkkailen sitä. Yritän kuulla sen ajatukset. Yritän pukea omiani sanoiksi. En saa sanoja mitenkään järkevään järjestykseen mun päässä.

En tahdo löytää niitä oikeita sanoja.

”Mitä sä katot?”, se käräyttää mut tuijottamisesta.
”En mitään…..”, mä nolostun.

Hiljaista.

SANO JOTAIN. PUHU MULLE. KERRO MULLE MITÄ SÄ MIETIT. SANO IHAN MITÄ TAHANSA. MUN ON PAKKO SANOA JOTAIN. MUN ON PAKKO KYSYÄ SILTÄ. EI SE VARMAAN SUUTU. ME OLLAAN YLEISELLÄ PAIKALLA. KYLLÄ MÄ NYT VOIN KYSYÄ. KYSY NYT MARIELLA, KYSY!!

”Pelottaako sua se oikeudenkäynti?”, mä rohkaistun viimein kysymään.
JESS! SÄ TEIT SEN!!!! HYVÄ MARIELLA!!!! KESKUSTELU ON NYT VIHDOIN AVATTU! NYT ME VOIDAAN PUHUA TÄSTÄ! VIHDOINKIN!!
”No ei, emmä jaksa oikeen stressata tommosia..”, se vastaa oksettavan välinpitämättömällä äänensävyllään. Kuin jokin paremman luokan kansalainen. Kuin kuningas hovinarrilleen. Ja jatkaa mutusteluaan. Näyttää nauttivan pizzastaan ihan toden teolla. Mun tekee mieli ottaa haarukka sen kädestä ja tökätä sitä sillä otsaan tyyliin HUHUU OOTKO SÄ ELOSSA, ONKO KETÄÄN KOTONA KOP KOP?!!! ONKO SIELLÄ PÄÄN SISÄLLÄ MITÄÄN?

Mä tuijotan ulos ikkunasta. Yritän hörpätä mun kahvista mut muki ei pysy kädessä. Mun kädet tärisee. Mä tärisen. Raivosta, vihasta, epätoivosta, surusta, pettymyksestä.
MIKSI MÄ EDES KUVITTELIN ETTÄ TON KANSSA VOIS MISTÄÄN PUHUA. MITEN MÄ EN OLE VIELÄ TÄ-HÄN-KÄÄN PÄIVÄÄN MENNESSÄ OPPINUT ETTÄ SE ON MAHDOTONTA?! MIKÄ HELVETTI MUA VAIVAA? MITÄ MÄ VIELÄ ISTUN TÄSSÄ?

Mun silmät kostuu. Kyyneleet alkaa pudota poskille. Mä en pysty enää pitämään itseäni kasassa. Purskahdan itkuun. Siinä niin, keskellä kirkasta päivää, julkisella paikalla. Vittu mä oon nolo.

Se laskee haarukkansa ja veitsensä ja katsoo mua.
”Mikä sulle tuli?”

Mä en pysty katsomaan sitä. Tuijotan ulos ikkunasta ja yritän peittää käsillä mun kasvojani. Mä en pysty lopettamaan itkemistä. Ja mä tunnen kuinka ihmiset tuijottaa mua. Ne miettii että mitähän toikin muija sekoilee tossa. Semmosiahan ihmiset on.

”Mua vituttaa se että kaks aikuista ihmistä ei pysty puhumaan toisilleen..”, mä saan sanottua ääni väristen itkun seasta. ”.. ja että lopputulos on sit tämä!”.

Se ottaa mua kädestä. ”Heiii…”, se rauhottelee. ”Emmä haluu saada sua itkemään. Älä itke jooko”.

Mä rauhotun. Kuivaan mun kyyneleet mun neuleen hihoihin ja hengitän.

”Mä oon varmaan vaan väsynyt, oon nukkunut vähän huonosti”, mä selittelen. Sille ja samalla itselleni.
”Okei lähetään niin pääset lepäämään, munkin pitäs mennä salille vielä”, se ehdottaa ja me lähdetään.

Se ottaa mut syleilyynsä bussipysäkillä kun mulla on kylmä. Ja ennen kuin meidän tiet erkanee se suutelee mua.

Mä en tiedä enää yhtään mitä ajatella yhtään mistään. Mä oon turta.

IMG_4882.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 5/5)

Meen tapaamaan moniammatillista ryhmää johon se poliisi mut ohjasi. Mennään semmoseen pieneen huoneeseen kolmen naisen kanssa. Yks niistä on poliisi, yks on joku sossutäti ja yks on psykiatrinen sairaanhoitaja. Poliisi vastailee mun kysymyksiin oikeudenkäyntiin liittyen ja sossutäti kyselee et liittyykö mun tarinaan lapsia ja missä mä asun nyt.
Kun varmistuu että mulla on turvallinen paikka minne mennä niin ne kaksi lähtee ja jättävät mut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemaan kahden kesken. Sanotaan että sen nimi ois nyt vaikka Sanna.

Sanna on jotenkin tosi symppis ja helposti lähestyttävä. Sille on helppo puhua ja kertoa mitkä asiat ahdistaa mua. Mä kerron sille että mulla on tosi syyllinen olo ja vihaan itseäni. Kerron että mua ahdistaa välillä niin paljon etten ole käytännössä nukkunut varmaan yli puoleen vuoteen. Sanna tuntuu ymmärtävän mua vaikka musta tuntuu että kaikki mitä sanon on tosi sekavaa. Sanna lohduttaa mua. Mä kerron sannalle etten voi antaa itselleni anteeksi sitä että annoin kahden pienen lapsen katsoa ja kuunnella tätä sivusta. Olen ollut itsekäs, laittanut kaikki mun läheiset kärsimään kun ne on pelänneet mun puolesta ja mä en ole tehnyt mitään asioille. En mun mielestä ansaitse elää sen takia. Sovitaan Sannan kanssa että nähdään kerran viikossa nyt ainakin toistaiseksi kunnes löydän jonkun oikean terapeutin ja sovitaan uusi aika seuraavalle viikolle.
Ennen kun mä lähden, Sanna kysyy vielä multa että voiko hän nyt nukkua yönsä miettimättä mua ja että voiko hän luottaa siihen että myös näkee mut ensi viikolla. ”Joo ei tässä ole semmosta akuuttia hätää”, mä lupaan.

Oon käynyt hirveetä vauhtia läpi kaikkea tätä ja palauttanut mieleeni todella kipeitä muistoja. Kaikki tuntuu kasaantuvan isoksi suureksi pommiksi joka tikittää mun sisällä. Aluksi tuntui niin hyvältä puhua, se oli puhdistavaa. Mut nyt musta tuntuu et se on vain pahentanut mun oloani. Mun on vaikea saada happea. Musta tuntuu että kohta mun sisällä räjähtää.

Meen töihin. Hymyilen. Nauran. Heitän läpyskää työkavereiden kanssa. Näytän että mulla on kaikki hyvin. Ei paremmin vois mennä. Elämä on ihanaa! VITTU MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ.

Meen kotiin. En saa unta. Ahdistaa. Henki ei kulje. Juon lasin viiniä, se varmaan auttaa vähän rentoutumaan. Ei auta. Lisää viiniä. Mua väsyttää mut en saa itseäni uneen. Oon ihan lopussa. Lisää viiniä. Mun päätä särkee. Otetaas tosta vähän buranaa. Tai no otetaan kolme nyt samantien. Lisää viiniä. Vielä vähän niin että ei tarvitse enää ajatella mitään. No vittu ei tää toimi. Pari buranaa vielä. Ja viiniä. Sammun.

Nään painajaista. Herään omaan huutooni. Mut mitä helvettiä. Oon valveilla mut painajainen jatkuu. Mä pystyn tuntemaan jokaisen potkun ja lyönnin. Mä tunnen kädet mun kurkulla. En pysty hengittämään. Mua sattuu ihan helvetisti. Mä tiedän et mä oon hereillä mut oonko sittenkään. Oonko mä tässä?! Missä mä olen?! Mitä tapahtuu?! Se on ohi, Mariella se on ohi!! Hengitä!! AUTTAKAA MUA!!!!!

Mä ryntään ulos pihalle. Kävelen vaan eteenpäin tietämättä yhtään minne. Pakoon jonnekkin, ihan mihin vain!
Mun puhelin soi, ne soittaa töistä. Mun pitäis olla töissä. Mut mä en tiedä itsekkään missä mä olen just nyt. Tiedän vain että en halua olla tässä enää. En vastaa puhelimeen.

Tämä loppuu nyt. Tästä on tehtävä loppu. Mä oon loppu tähän.
Tänään minä kuolen.

Lähistöllä on kiva pikku pubi. Meen sinne, vedän kännit ja sitten meen kotiin suihkuun ja vedän ranteet auki. Vai hyppäiskö junan alle. Ei ei, siinä vois loukkaantuu sivullisia, kyllä mun pitää se kotona tehdä ihan omassa rauhassa. Vai vetäiskö jotain lääkkeitä. Noh, meen nyt tonne baariin niin mietitään sitä sitten.

Alan olla todella humalassa. Laitan kaverille viestiä että kiitos ja anteeks et oli mukava tutustua. Haluan jättää hyvästit.

Puhelin soi taukoomatta.
Jättäkää mut nyt vittu rauhaan.

Ilmeisesti viesti on alkanut levitä, kohta tulee kiire jumalauta ennenku ne löytää mut.

Sanna soittaa. Sille mä vastaan. Se pyytää että tulisin heti nyt tapaamaan sitä. ”Okei mä lähen tulee”, mä valehtelen että saan puhelun lopetettua. Laitan puhelimen äänettömälle ja tilaan tuplaviskin. Tää vielä ja sit pitää mennä. Nyt on jo kiire. Hitto ei olis pitänyt laittaa sitä perkeleen viestiä!

Baarin eteen kaahaa taksi. Mun sijaintini on paljastunut. Äiti on tullut hakemaan mut.

Seuraavaks havahdun todellisuuteen laakson sairaalan pihassa. Äiti istuu mun vieressä. Odotetaan taksia kotiin. Kädessä sillä on lappu. Traumaperäinen stressihäiriö siinä lukee. Mulle on tehty nyt diagnoosi.

Mun pomo lähettää mulle kauniin viestin. Se ei ole vihainen. En ole saanut potkuja. Huhh. Se on huolissaan ja haluaa jutella mun kanssa. Se haluaa tarjota mulle apua.

Keskustelen mun pomoni kanssa. Jään pitkälle sairaslomalle. Mun pomo tarjoaa mulle mahdollisuuden: 20 käyntiä psykoterapiassa. Olo on kuin lottovoittajalla. Mulla ei olis ikinä ollut itselläni varaa tähän.

Terapeutin etsiminen ei oo helppoa. Sanna auttaa mua ja lopulta löydän sopivan.

Ensimmäinen vastaanotto psykiatrin kanssa on käsillä.
Istun tuoliin kasvot vastakkain sen kanssa. Siinä se möllöttää hiljaa ja tuijottaa, odottaa et mä sanon jotain. Täysin vieras ihminen.

Mulla on täysi harhaluulo siitä miten tämä nyt toimii. Mä odotin että mä vaan meen sinne ja sit se kertoo mulle mitä mun pitää tehdä ja miten mun pitää ajatella asioista ja sit se lohduttaa mua ja mä paranen. Musta tulee taas onnellinen simsalabim!
Mulle valkenee aika nopeasti että ei tää nyt tyttökulta ihan näin toimi.

Tää on sellainen matka mitä kukaan ei voi mun puolestani kulkea. Nää on sellaisia asioita joita kukaan ei voi mun puolesta ajatella ja käydä läpi.
Mun psykiatrini on vain matkaoppaana. Kulkee mun vierelläni hiljaa ja ohjaa kysymyksillään mut takaisin oikealle tielle jos mä meinaan lähteä väärään suuntaan tai oikopoluille. Mut määränpäätä se ei mulle kerro, sen mä saan itse päättää.

Mulle valkenee että tästä matkasta tulee pitkä.
”Tulee päivä kun sä mietit että ugh olen puhunut. Mut älä pidätä hengitystä, me istutaan tässä ehkä vielä kymmenen vuoden päästä.”

IMG_4913.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 4/5)

Istun jälleen kuulustelussa. Tällä kertaa tää on jo tutumpi juttu. Tiedän miten tää menee, ensin kerron kaiken ja sitten kysellään. Toisaalta, mulla ei ole hajuakaan siitä mistä aloittaa. Tai mitä jos unohdan jotain. Tai mitä jos sanon jotain mikä ei ole edes olennaista, pidetäänkö mua ihan tyhmänä sitten? Mitä jos en muista jotain? Jos mä muistan vaan jotain jostain mut en kaikkea????
PANIIKKI.

Aloitetaan. Mä kerron, mä vastaan, mä yritän kaikkeni muistaa. Välillä mun asianajaja kysyy multa että haluunko hetken hengähtää. En halua. Haluan tän pois alta nyt heti.

Mun suusta vaan tulee tekstiä nopeemmin kun ehin ees ajatella. Kuulen mun omat sanat, ihan kuin puhuisin jotenkin hidastetusti mut mun pään sisällä niitä tulee hirveetä syöttöä. Mieleen palautuu asioita joita en ollut edes ajatellut, joita en halua muistaa. ENÄÄ IKINÄ. Ja välillä… Totaali musta aukko. Niinkuin kattois telkkarista nauhotettua elokuvaa ja loppuratkasun hetkellä nauhotus loppuu. VITTU!!

Ollaan valmiita. Mulla ei oo enää mitään mitä voisin kertoa. Mun pää on tyhjä. Ja kellään ei oo enää mitään kysyttävää.

Poliisi ei silti toivota mulle hyvää päivänjatkoa ja saata ulos. Vaikka nimet on jo vedetty papereihin ja se oli siinä. Joko mä voin mennä?
Poliisilla on asiaa mulle.
Se on huolissaan musta. Se haluaa auttaa mua. Se ohjaa mut semmoseen ryhmään, missä mua voidaan kuunnella. Sana ”ryhmä” pelottaa mua. Mut ei hätää, siinä ryhmässä on vaan minä, poliisi, sosiaaliviranomainen ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Se ajatus helpottaa mua. Ei ole muita.

Avaan oven ulos poliisilaitokselta. Ilma on raikkaampi kuin koskaan ennen. Mun olo on kevyt. Mä pystyn vetämään henkeä, syvään.

Tää oli se hetki kun tajusin miten vapauttavaa on puhua, rehellisesti ja avoimesti. Antaa vaan sanojen tulla ulos suusta. Tuntui kuin joku ois pitänyt käsiä mun kurkulla jo vuosia ja viimein päästänyt irti. ENÄÄ IKINÄ EN VAIKENE.

IMG_4695.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 3/5)

Mun äitini painostaa mua hankkimaan asianajajan. Mä en halua. Mä en ymmärrä miksi mä tarvitsen sellaisen. Mitä joku lakimies voi mua auttaa? Mä oon kertonut miten asiat meni. Ja voin mä ilman mitään lakimiestäkin ne sanat uudestaankin sanoa. En mä ole tehnyt mitään väärää. ”Ihan vaan siksi että sulla olisi joku sun tukena siellä”, äiti taivuttelee. En jaksa enää taistella äitini kanssa tästä, tunnen mun äidin ja tiedän että se ei luovuta ennen kuin saa tahtonsa läpi. Fine, hankitaan sitten semmonen.

Tapaan mun asianajajan. Se sanoo että on lukenut paperit läpi ja keskustellaan niistä. Se kyselee mun vointia. Se kysyy että oliko tää eka kerta vai onko tämmöstä tapahtunut joskus ennenkin. ”Ei ollut eka kerta”, mä vastaan. KOHTA TULEE TAAS JOKU DIIBADAABA SAARNA SIITÄ MITEN EI KANNATA TOMMOSISSA SUHTEISSA OLLA JA EROTA PITÄS HETI VÄLITTÖMÄSTI JA VITTU MÄ EN JAKSA ENÄÄ YHTÄKÄÄN SAARNAA OIS VAAN PITÄNYT OSAA VALEHDELLA ETTÄ JOO OLI IHAN EKA KERTA NII PÄÄSTÄÄN TÄSTÄKI ETEENPÄIN JA KOHTA SE ALOTTAA TON SAARNAAMISEN.

Ei kuulu saarnausta. Se katsoo mua. Silmiin. Mun silmät kostuu. Mä romahdan. Itken.

Se sanoo mulle että hän on sitä mieltä että nyt tämä ei jää tähän. Tämä on nyt iso juttu. Se on sitä mieltä että mulle ei tehdä noin.

Se kertoo mulle että hän on valmis taistelemaan mun puolesta, mutta on huolissaan olenko mä valmis. Se kertoo että tästä voi tulla tosi raskasta.
SE KUUNTELI MUA. SITÄ KIINNOSTI. MÄ OON VALMIS IHAN MIHIN VAIN.
”Mä oon valmis”, mä vastaan. Tietämättä yhtään mihin.

IMG_4883.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 2/5)

On kulunut pari päivää siitä kun katselin poliisien taluttavan pihan poikki raudoissa olevaa miestäni maijan kyytiin. Mut on kutsuttu kuulusteluun. ”Oikeusjuttu tämmösistä aina tulee, halusit sä sitä tai et”, mä muistan, niin ne sano siellä sairaalassakin.

Odotan aulassa. Oon verhoutunut isoihin verkkareihin ja laittanut pipon päähän. En voi käyttää mun vammojen takia kireitä vaatteita. Enkä oo voinut käydä tikkien takia edes suihkussa, hiuksetkin ihan rasvaset. Äiti on ehtinyt vain kerran tässä välissä pestä mun hiukset. Se leikillään uhkasi että leikkaa ne kun veri ei meinannut lähteä niistä. Mua hävettää että oon niin nuhruisen näkösenä siinä. Mua hermostuttaa. Kädet tärisee. Kylmä hiki alkaa valua otsalle. Mulla on kuuma mut en voi riisua mun vaatteita. En halua et kukaan näkee mua. Olisimpa näkymätön.
”Pietilä?”, poliisi tulee kysyen mun luo. Ja sitten mennään.

Kerron poliisille mitä tapahtui, alusta loppuun. Sen jälkeen se esittää muutaman tarkentavan lisäkysymyksen joihin mä vastaan. Lopuksi vedän nimeni papereiden alle kuittaukseksi että näin olen sanonut.

Tän jälkeen poliisi kysyy multa vielä: ”Onko tämmöstä tapahtunut aikaisemmin?”.
Ja mä vastaan jo kolmannen kerran muutaman päivän sisään että on.
”Ei varmaan kannata jäädä tommoseen suhteeseen sitten jos toinen on niin väkivaltainen. Mutta juu, haastemies ottaa sitten yhteyttä kun tulee sen aika, tämmösissä jutuissa voi mennä vuosikin ellei enemmän, mut hyvät päivänjatkot”, poliisi kertoo.

Mitä vittua just tapahtu. Siinäkö kaikki? Mites mä nyt tästä eteenpäin sitten. Miks ketään ei kiinnosta?
…………..
No ihan sama sitten.
Ei tää varmaan sitten niin paha juttu ollut.
Kun ketään ei kiinnosta.
Ehkä mä ylireagoin vaan ite kaikkeen.
Nää tämmöset on arkipäivää.
Mun pitää nyt vähän ryhdistäytyä itteni kanssa.

IMG_4876.JPG

Ketään ei kiinnosta. (Osa 1/5)

”Kaikki sanoo sävyyn säälivään, oma vika kun tällaiseen jään. Mutten tiedä enää itsekkään ketä pelkään.”

Ajattelin tänään kirjoittaa siitä miten vaikealta avun saaminen musta tuntui siinä kohtaa kun olin itse viimein valmis sellaista ottamaan vastaan ja minkä asioiden takia ja siitä miten lopulta kuitenkin sain ääneni kuuluviin ja pääsin lopulta myös terapiaan.

Naapurini taluttaa mut rapun ovelle avaamaan poliiseille oven. Hän ei suostu päästämään minua yksin rappukäytävään vaikka sanon että mä pärjään kyllä. Olen iloinen siitä että hän ei jättänyt mua yksin, sillä mä en todellakaan pärjännyt yhtään mitenkään. Mua pelotti.

Poliisit tulee sisään rappuun ja kyselee että missä se mies nyt on ja alkaa ottaa musta valokuvia. Ei ole oikein kuvauksellinen fiilis siinä kohtaa, yltäpäältä veren peitossa pelkkiin sukkahousuihin pukeutuneena. ”Kato nyt siihen kameraan hetki!”. No minähän katson kun herra poliisi käskee. ”Onko tämmöstä tapahtunut aikaisemmin?”.
”On.”, mä vastaan.

Ojennan poliiseille asunnomme avaimet. ”Noh.. Onkos se sun mies ihan rauhallinen?”. Voi vittu mitä kysymyksiä. KATTOKAA JUMALAUTA MUA, NÄYTTÄÄKÖ SILTÄ ETTÄ SE ON IHAN HENNOSTI JA HELLÄSTI MUA SILITELLYT?!!!. ”En mä tiedä”, mä vastaan.
Poliisit lähtee kiipeemään rappusia yläkertaan ja mä juoksen rappujen alle piiloon. Naapuri seuraa perässä ja tulee viereeni odottamaan ambulanssia. Toinen poliiseista tulee takaisin alas. ”Sä voit nyt tulla hakemaan sun vaatteita ja semmosta mitä tarviit.” MITÄ?!!!!! SINNE VAI KUN SE YKS ON VIELÄ SIELLÄ?!! VAIN KUOLLEEN RUUMINI YLI!! EN TULE!!!
”En mä halua tulla sinne….”, mä itken.
”Tuu vaan, se on jo raudoissa on ihan turvallista”, sanoo poliisi ja sitten mennään. Vastustan mielessäni jokaista askelta. En mä halua, en mä halua, älkää pliis pakottako mua tähän, ei enää sinne…..

Kuljen poliisin perässä eteisen läpi joka ei näytä enää meidän honey i’m home-eteiseltä vaan pikemminkin teurastamolta. Mua pyörryttää.
Kuljen poliisin perässä makuu-huoneeseen raudoissa olevan mieheni ohi, ihan vierestä, varmaan alle puolen metrin päästä. Mä kerään rohkeuteni katsoa sitä silmiin. Se katsoo maahan. VITTU KATSOISIT MUA EDES NYT. VITTU KATO MUA! OOTKO NYT TYYTYVÄINEN?! Ei se katso mua.

Mä vaihdan makuuhuoneessa päälle farkut, ekat mitkä tulee käteen. Ja takin. Ja sitten lähdetään alas, ambulanssi odottaa mua jo siellä.

Istun ambulanssissa meidän kotipihassa. Ambulanssimiehet vääntelee ja kääntelee mua, haroo mun tukkaa, putsailee sieltä sun täältä, yrittää ettiä että mistä sitä verta nyt tulee. Kyselee kaikenlaista hirveetä syöttöä että tuntuuko tämä ja mihin sattuu. Vaikea vastata kun en tunne enää mitään. En yhtikäs mitään.

Katselen kun partio taluttaa mieheni maijan kyytiin ja ajaa pois.
”Saanko mä polttaa tässä?”, mä kysyn. Enkä vieläkään tunne mitään. Alan epäillä että mä ehkä kuolin.

Sairaalassa alkaa selkeästi jo jotain tuntumaan kun lääkäri alkaa suihkuttelemaan mun haavoja. Mä kiljun kun pieni eläin. Ikinä ei oo sattunut niin paljon. Ihan kuin nahkaa revittäis irti tosta päältä. Huudan täysiä ja itken kunnes ne laittaa mut tutkimuspöydälle makaamaan ja alkaa tökkimään puudutuspiikkejä sinne sun tänne. Yks pitää musta kiinni, yks työntää piikkejä ihoon ja yks alkaa räpsimään taas valokuvia. Ne kyselee taas kaikenlaista ja mä meen mun mielessäni jonnekkin muualle. Johonkin omaan maailmaani, missä mitään pahaa ei koskaan tapahdu.

Ne on päästämässä mua jo pois, mut ne haluaa tietää minne mä menen. Kerron että menen äitini luokse.
”Onko tämmöstä tapahtunut aikaisemmin?”, nekin kysyy niinkuin ne poliisitkin. ”On”, mä vastaan.
Ja sitten tulee diipadaapat että eihän tommoseen sitten kannata jäädä ja erota kyllä pitäisi. Siinä se. Aikani saarnaa kuuntelen ja tilaan taksin sairaalaan pihalle. Mulla on ikävä äitiä.

IMG_4893.JPG

Elämääkin kauniimpi vaasi

Hänellä oli sellainen vaasi, pieni ja nätti kiva sisustuselementti. Oli ostanut jostain egyptistä matkamuistoksi.

Mä rikoin sen vaasin. Suutuspäissäni kun heitin koristetyynyllä hyllyä jossa vaasi niin ylväänä seisoi ja vaasi putosi. Se meni palasiksi.

Tajusin sillä sekunnilla että voi paska, kohta sattuu ja lujaa. Ja niinhän siinä sitten sattuikin.

Seuraavana aamuna oli hiljaista. Kuin tyyntä myrskyn jälkeen. Mä katselin itseäni peilistä samalla kun odottelin aamukahvin valmistuvan. Mä katselin mustelmia mun käsivarsissa. Turvonneita silmiäni ja katsettani josta oli tullut harmaa. Mä näytin jotenkin todella vanhalta. Ja väsyneeltä. Mustelmia särki ja ranteita arasti. Tunnustelin kielellä haavaa huulessani. ”Tänään ei kannata syödä tomaattia tai mitään tulista”, mä mietin.

Meen sohvalle mun mieheni viereen.
”Pitäiskö meidän vähän puhua tosta eilisestä?”, mä kysyn hiljaa ja varovasti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mies on hiljaa ja keskittyy videopeliinsä.

Oon jo nousemassa ylös ja lähdössä pois kun mies vastaa mulle: ”Mua vituttaa et sä rikoit ton vaasin!”.

Olen sanaton.

Mies lähtee töihin.
Mä jään kotiin. Kaivan esiin vaasin palaset ja liimaan sen takaisin yhteen.
”Kuin uusi!”, mä mietin.

Mies tulee myöhään illalla töistä.
Mä vien vaasin sen eteen. Oon suunnitellut koko päivän mitä sanoisin. Se menis jotenkin näin: ”Siinä on sun vaasisi. Mä korjasin sen. Ilmottele kun oot korjannut mut.”
Jäädyn. Ja mun suusta ei pääse muuta kuin ”Anteeksi”.

Eikä me puhuta tästä enää tämän jälkeen. Ei muille, ei toisillemme.
Käperryn mieheni syliin nukkumaan. Palataan taas normaaliin elämään. Mun pään sisällä joku huutaa että VITTU MÄ VIHAAN SUA JA SUN VITUN HIENOA VAASIASI. Kunnes nukahdan.

IMG_4862.PNG

Vaikeneminen ei muuta maailmaa

”Näitä päiviä on jo liikaa, jokainen solu mussa huutaa..”

”En ole nainen, en yhtään mitään.”

Olipa kerran pieni kaunis prinsessa. Suloinen ja määrätietoinen. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä elämältään tahtoi ja mitä unelmien saavuttaminen vaatisi. Hän oli valmis mihin vain. Ja ei mörköjä ole olemassa, hän tiesi. Ne ovat vain omaa mielikuvitusta. Ei siellä sängyn alla ketään asu.

Prinsessa kasvoi isoksi. Hänestä tuli aikuinen. Hän tapasi prinssinsä. Komea kuin mikä, lihaksikas ja valloittava hymy, suuret kauniit silmät ja pilkettä silmäkulmassa. Prinsessa kätteli prinssiänsä esitellen itsensä: ”Moi mä olen Mariella” ja mietti että siinä se nyt on ja tuon miehen minä haluan. Ei prinsessa arvannut että se kättely tulisi lopulta koitumaan hänen kohtalokseen.

Makasin öitä valveilla miettien että miten tässä näin kävi. En mä suunnitellut mun elämääni näin. Kun mä oon 25 vuotias mä olen naimisissa, meillä on ihana koti ja perhe ja ollaan onnellisia. Matkustellaan yhdessä ja rakastetaan. En mä suunnitellut että nyt kun olen 25 vuotias käyn kerran viikossa terapiassa, nukun ainoastaan lääkityksen voimin, kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä, käyn läpi ikuisuudelta tuntuvaa oikeusprosessia ja jokainen aamu alkaa taistelulla omia itsetuhoisia ajatuksia, vihan ja ahdistuksen tunteita vastaan. On päiviä kun hymyily sattuu ja meinaan unohtaa miten hengitetään. Teen 24/7 töitä oman mieleni kanssa, jotta saisin kaiken peitettyä ja sopeutuisin tuonne ihmisten sekaan. Toistelen päässäni päivittäin kysymystä ”Miksi?”. Miksi mulle kävi näin? Miksi minä? Miten mä voin peruuttaa tän? Mitä ja missä kohtaa meni vikaan?

Ja on totta että siellä sängyn alla ei mitään mörköjä asu. Mutta hirviöitä on olemassa, sen mä tiedän nyt kun olen sellaisen nähnyt. Löytänyt oman sänkyni päältä, rakastanut sellaista. Niin paljon että unohdin lopulta rakastaa itseäni.

Olen yrittänyt kaikenlaisia tapoja lievittääkseni omaa henkistä pahaa oloani. Alkoholi ei toiminut. Mielialalääkkeet sai mut vain kyseenalaistamaan omia tunteitani (”Olenkohan nyt oikeasti iloinen vai onko tää sen ilopillerin ansiota..?”), terapiasta koen olevan hyötyä, mutta se ei riitä. Puhuminen ylipäätään on ollut mulle paras tapa päästä purkautumaan ja jäsentelemään päässä liikkuvia miljoonia sekavia ajatuksia ja kysymyksiä. Mulla on ollut tässä kohtaa myös paljon onnea että mulla on niin paljon läheisiä ihmisiä mun elämässä jotka on aina valmiita myös kuuntelemaan. Juokseminen ja pitkät kävelylenkit yksin ulkoilmassa on myös jeesanneet ja antaneet mulle loistavan pakokeinon. Tunti päivässä aikaa itselleni, on mun tavoite mistä yritän poikkeuksetta pitää kiinni.
Ja nyt tässä jokin aika sitten juolahti mieleeni semmoinen mitä joskus nuorempana harrastelin kun jokin asia tuntui pahalta: mä kirjoitin. Runoja, novelleja tai päiväkirjaa. Mitä ikinä, kunhan sain ne asiat paperille. Ajattelin että miksen kokeilisi sitäkin tapaa uudelleen nyt. Ja näin alkoi ajatus oman blogin kirjoittamisesta muodostua.

Pitkään mietin että lähtisinkö julkaisemaan mun tekstejäni anonyymina vaiko ihan omilla kasvoillani. Valitsin lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon. Anonyymina sanani olisi vapaampi ja nyt joudun rajoittamaan jonkin verran sitä mitä kirjoitan ihan jo pelkästään juridisista syistä sekä siksi, että on henkilöitä, joita mun pitää suojella ja kunnioittaa heidän yksityisyyttään. Halusin kuitenkin että mun blogini pointti säilyisi. Parisuhdeväkivallasta puhutaan liian vähän ja vertaistukea on todella hankala löytää. Liian moni uhri vaikenee, vaikka henkensä uhalla. Liian moni ei koskaan pääse irti. Liian moni pelkää ja tuntee häpeää. Minkä mä ymmärrän. Oli varmaan yksi mun elämäni vaikeimmista ja häpeällisimmistä asioista koskaan sanoa ääneen että ”Mä oon nainen, joka ottaa turpaansa kotona. Mä oon nainen joka silti palaa aina miehensä luo. Mä oon nainen joka pyytää anteeksi sitä että sai toisen tekemään asioita mitä se teki mulle.” Mut vaikeneminen ei muuta maailmaa. Ja kaiken tän pahan olon ja jokapäiväisen selviytymiskamppailun keskellä mun sisimmässä palaa pieni toivon kipinä. Toivo siitä että vaikka mä en voi muuttaa mennyttä, niin ehkä mä voin muuttaa tulevaa. Ja jos on pienikin mahdollisuus että jakamalla omaa tarinaani mä voisin auttaa jotakuta toista samojen asioiden kanssa painivaa ihmistä, edes helpottaa jonkun oloa, niin ehkä tällä kaikella olisi joku merkitys. Että ehkä mun tuskani ei ole turhaa, ehkä mun piti kokea tämä jotta voisin auttaa jotakuta toista. Toivo sellaisesta antaa mulle itselleni voimaa jokaiseen uuteen päivään. Ja musta olisi tuntunut typerältä lähteä kirjoittamaan asenteella ”tästä puhutaan nyt!” ja sitten itse hypätä piiloon jonkun nimimerkin taakse.

Mä en suostu enää häpeämään. Mä en suostu enää pelkäämään. Mä en halua että kukaan enää käyttää musta sanaa ”uhri”. Mä olin uhri, mut tänään, mä olen selviytyjä. Ja tää on alku mun tarinalle siitä miten mä pääsin pois, siitä miten mä selvisin. Elämästäni väkivaltaisessa suhteessa ja sen jälkeen.

IMG_4829.JPG