Tunteita, tuskaa ja lunta tupaan.

”Ei kukaan tuu uskomaan sua, tajuutko sä että kaikki nauraa sulle? Tajuutko sä kuinka paljon mä ja mun kaverit ollaan jo naurettu sulle?!”, Daniel huusi mulle kun kerroin että mä en kestä enää, että mä aion viedä tän asian eteenpäin. ”Ootko sä vittu ihan tyhmä?! Tajuutko miten hulluna sua pidetään?!”.

Ja mä uskoin noita Danielin sanoja todella pitkään. Noi lauseet humisi mun päässäni aina tähän aamuun asti.

Olen juuri työterveyslääkärin vastaanotolla kun mun puhelin alkaa täristä mun laukussa. Vilkaisen näyttöä jossa vilkkuu mun asianajajani nimi. Mun sydän pysähtyy varmaan hetkeksi, niin kuin jokaisen kerran viime päivinä kun mun puhelin on soinut. Hovioikeuden tuomio olisi nyt viimein julki.

Mä kärsimättömänä odotan että lääkäri saisi ne perkeleen paperinsa ulos tulostimesta että mä voisin juosta ulos vastaamaan.

Heti kun pääsen ovesta, nappaan luurin käteeni ja valitsen vastapuhelun. En malta edes ulos asti vaan jään aulaan odottamaan uutisia.
”No moi, ihan ensiksi mä haluan sanoa että mulla on hyviä uutisia”, sanoo mun asianajaja ja mä huokaisen helpotuksesta ja istun alas.

”Tämä meni nyt paremmin kuin käräjillä, Daniel sai nyt 2 vuotta ja 8 kuukautta ehdotonta vankeutta…”, se aloittaa.

2 vuotta 8 kuukautta. Kaksi vitun vuotta ja kahdeksan kuukautta.

Mä en kykene enää keskittymään mihinkään mitä mun asianajaja puhuu puhelimen toisessa päässä.

Mitä mä oikein oon mennyt tekemään..

”Sua on nyt uskottu”, mä kuulen että se sanoo.

Mä vaan tuijotan lattiaa enkä saa oikein sanottua mitään. Oon shokissa.

Mä astun ulos lumisateeseen enkä mä tiedä mitä mun pitäisi tuntea. Iloa? Helpotusta? Riemuvoittoa? Ylpeyttä? Kaikki meni hyvin. Odotettua paremmin. Oikeus tapahtui.
Miksi mä en sitten tunne mitään näistä?

Miksi mä tunnen ainoastaan surua, sääliä, ikävää, pettymystä ja sietämätöntä syyllisyyttä. Ehkä vähän vihaakin.
Mun tekis mieli soittaa Danielille ja pyytää anteeksi. Mutta en keksi ainoatakaan asiaa mistä mun pitäisi olla pahoillani.

Helvetti pitikö sen kusta kaikki näin pahasti?! Miten se onnistuikin pilaamaan oman elämänsä tällä tavalla?! Vittu oliko sen pakko repiä kaikki niin vitun rikki!!

Ja mä itken. Koko matkan kotiin ja vielä kotonakin. Kunnes nukahdan.

Ja mä näen unta Danielista.
En siitä Danielista joka pisti palasiksi kaiken mihin koski. Vaan siitä Danielista, joka katsoi mua kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin hienoa tässä maailmassa.

Kesään mennessä Daniel lähtee suorittamaan tuomiotaan.
Ja mä, mä jatkan mun oman juttuni etsimistä, sitä jotain mikä mut tekee onnelliseksi.

 

Hyvästi Daniel.

Jos mä voisin nyt palata siihen päivään kun kättelin Danielia ensimmäisen kerran ja voisin valita päästänkö sen mun elämääni, valitsisinko nyt toisin? En.
Mun piti käydä tämä helvetti läpi tullakseni siksi ihmiseksi, joka mä olen nyt. Mun piti kokea kaikki tämä, jotta mä osaisin rakastaa elämää ja katsoa kaikkea sen kauneutta näillä silmillä, joilla mä nyt sitä katson. Mun piti taistella tieni tähän päivään, jotta mulla olisi mahdollisuus auttaa jotain toista.

Kuten jokainen tarina, niin myös tämäkin tarina päättyy. Hovioikeuden tuomio julkaistaan tammikuussa 2016 ja tulen julkaisemaan sen myös täällä. Tänään kuitenkin kirjoitan viimeistä kertaa.

Kun mä aloin kertomaan mun ja Danielin tarinaa yli vuosi sitten, mä unelmoin ja toivoin että mä voisin lopulta kirjoittaa viimeiselle sivulle jonkinlaisen onnellisen lopun. Mä toivoin sitä niin paljon. Mä toivoin kovasti, että voisin tänään kertoa, kuinka Daniel viimein heräsi ja muuttui ja kuinka se sanoi olevansa pahoillaan kaikesta.

Mä toivoin, että mä olisin voinut kertoa kuinka törmäsin siihen kadulla ja kuinka se katsoi mua silmiin ja hymyili ja jatkoi sitten omaan suuntaansa ja päästi mut jatkamaan omaani.

Tänään mä joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen teille, ja itselleni.

Kaikesta uskosta ja toivosta riippumatta mä en voi kirjoittaa tätä tarinaa niin kuin haluaisin, en edes nyt viimeisellä sivulla. Tää tarina on kirjoittanut koko ajan itseään.

Mä olen voinut vaikuttaa tämän tarinan etenemiseen vain omalta osaltani. Daniel on oikea ihminen, ei kuviteltu hahmo, ja siksi mä en voi käsikirjoittaa sille vuorosanoja tai ajatuksia sen päähän. Ja mä olen voinut tähän asti ainoastaan pettyä Danieliin, josta ei kuitenkaan, ei miljoonienkaan mahdollisuuksien jälkeen koskaan tullut sitä mun satuni prinssiä.

  

Mulla on myös jokseenkin todella haikea fiilis tätä viimeistä sivua kirjoittaessani.
Vaikka mä oon jo niin tuskallisen kauan kärsimättömänä odottanut ja tietänyt että tämäkin päivä tulisi vielä vastaan. Tämä päivä kun mä saan jättää hyvästit The Blind Leapille.

Kun mä luen mun ensimmäisiä julkaisujani vuoden takaa, musta on jotenkin ihan käsittämätöntä huomata miten ison harppauksen mä olen ihan huomaamattani ottanut eteenpäin mun elämässäni, yhdessä pikkuruisessa vuodessa!

Tästä blogista tuli mulle rakkaampi ja tärkeämpi aikaansaannos kuin mä olisin koskaan osannut kuvitella. Mä en koskaan osannut edes aavistaa, miten iso joukko ihmisiä ympäri Suomea tulisi lukemaan ja jakamaan mun tarinaani. Ja miten iso joukko mulle täysin ventovieraita ihmisiä halusivat tukea mua ja matkata mun kanssani läpi tän koko prosessin. Jokaikinen kommentti ja viesti, joita oon saanut teiltä, on olleet niin vilpitöntä empatiaa ja välittämistä täynnä että ei tässä pysty muuta kuin tuntemaan itsensä helvetin arvokkaaksi ja rakastetuksi.

”Jos elämästä puuttuu rakkautta, niin siitä puuttuu todella paljon”, eräs viisas mies kerran heitti ilmoille. En voisi enempää olla samaa mieltä.

Mun selviytymisen salaisuus on niinkin yksinkertainen asia kuin rakkaus. Sitä multa ei ole puuttunut hetkeäkään. Teidän lukijoiden kannustuksen lisäksi mun palasia on nitonut yhteen pala palalta jokaikinen halaus, suudelma, lämmin syli, kauniit sanat ja huolenpito, joita oon saanut jo mun elämässä olleita rakkailta ja matkalla mukaan tarttuneilta enkeleiltä.

Teidän ansiosta mä olen tässä tänään. En ainoastaan hengissä, vaan myös elossa. Nauttien jokaisesta hengenvedosta. Luottaen yhä ihmisiin ja uskoen rakkauteen.

Tää matka on ollut pitkä ja raskas. Se veti mut täysin mun omille äärirajoille ja koetteli mielenterveyttä. Mutta lopulta kaikki taistelu on ollut tämän arvoista, tämän mitä mä tunnen tänään.

Mä tunnen, että mä oon saanut sanottua kaiken minkä halusin ja että oon saanut myös vastaukset kaikkeen mitä halusin kysyä. Musta tuntuu että mä oon viimein saavuttanut jonkinlaisen sisäisen rauhan. Mä en pelkää enää.

  

Mitäs mä nyt sitten, kun tämä kaikki on viimein ohi? Kaikki ovet on auki. Mä en ole vielä päättänyt mitä mä aion tehdä, mutta nyt ensiksi haluan ainakin lähteä rakentamaan sellaista elämää, jossa näillä mun menneisyyden painajaisilla ei oo enää tilaa hengittää. Mä lähden rakentamaan elämää, mitä Daniel ei tule enää varjostamaan.
Mä haluan nauttia elämästä, joka ei oo pelkkää selviytymiskamppailua päivästä toiseen.

Mun unelmana olisi tulevaisuudessa tehdä kuitenkin töitä näiden asioiden parissa, olla mukana tukemassa, auttamassa ja vaikuttamassa jollain tapaa. Mä olen pystynyt tarjoamaan vertaistukeani ja apuani jo tän blogin kautta ja mä olen saanut kokea miten hyvältä ja palkitsevalta se tuntuu. Tätä mä haluan tehdä jatkossakin.
Kuka tietää, ehkä te kuulette musta vielä.

  
 

”Parisuhdeväkivalta jättää arvet – parantaako aika?”, oli mun ensimmäinen päässä pyörivä kysymys kun lähdin luomaan The Blind Leapia.
Nyt mulla on vastaus: Kyllä se parantaa.

Uhriksi tuleminen ei ole valinta, niin voi käydä ihan kenelle tahansa ja niin käykin, koko ajan, päivittäin. Ihan meidän kaikkien silmien alla.
Mutta selviytyjäksi tuleminen on valinta. Se on valinta olla vaikenematta. Hiljaisuus antaa väkivallalle tilaa hengittää ja kasvaa. Eli eiköhän nyt jumalauta laiteta näille vaietuille asioille stoppi. Mä ainakin laitoin, laita säkin.

My work here is done.
Hyvästi Daniel.

– Mariella Pietilä –

”Sori, mä vaan halusin sua niin paljon”

Hovioikeus 27.11.2015. Päivä 3/3.

Ihan kuin mun keuhkot olisi painuneet kasaan. Tänään mua ahdistaa vielä enemmän kuin eilen. Oon yrittänyt levätä ja koota mun ajatuksiani koko viime yön, mutta eilinen käsittely on jättänyt mut jotenkin todella voimattomaksi ja hauraaksi.
Ihan oikeasti onko mun pakko enää palata sinne?

Mä tiedän mitä ne tänään musta haluaa. Ne haluaa kysyä mun ja Danielin seksielämästä. Ne haluaa yksityiskohtaisen selityksen jokaiselle yölle, joista mä en halua koskaan puhua kenellekkään, edes mun parhaille ystäville tai terapeutilleni. Ja tänään mun täytyy selostaa taas ne kaikki vastenmieliset hetket mahdollisimman tarkasti täysin ventovieraille ihmisille.

Tiuskin mun äidille, joka yrittää jutella mukavia ja kääntää mun huomiota muualle. Enkä mä osaa edes pyytää anteeksi.

Mä laahustan saliin mun asianajajan perässä ja inhoan jokaista askelta jonka otan. Alan toivoa että saisin vaikka jonkun sydänkohtauksen niin mun ei tarvitsisi tehdä tätä tänään, eikä ehkä enää ikinä.

Istutaan alas ja mun asianajaja alkaa järjestellä papereita pöydälleen siinä mun vieressä. Mä palaan mun mielessäni siihen päivään kun mä ensimmäisen kerran puhuin kuulustelussa näistä asioista. Mun oli silloinkin vaikeata kertoa edes itse mitä mulle oli tapahtunut. Mä osasin vain kertoa kuinka mulla tuli jossain kohtaa Danielin kanssa tunne, että mä olin sen omaisuutta eikä mun mielipiteillä ollut enää merkitystä. Jos Daniel halusi seksiä niin sitten munkin oli haluttava. Sillä ei ollut enää merkitystä, että pyysinkö sitä lopettamaan, eikä edes sillä olinko mä hereillä vai en. Seuraavaksi mä sain lukea paperilta, mistä Danielia syytetään. ”Raiskaus”. Sitäkö se olikin? Voiko oma mies raiskata muka?

Silloin mulle valkeni ensimmäistä kertaa, miksi mulla oli niin paha olla ja miksi mä olin miettinyt että tää ei nyt voi olla ihan normaalia. Mä olin ajatellut että mulla on päässä vikaa kun edes olin ajatellut että tää ei ole kylläkään ihan ok mitä se tekee ja mä olin ajatellut olevani todella huono tyttöystävä kaikkine ahdistuneisuuden tunteideni kanssa.

Mä en ollut koskaan osannut edes yhdistää niitä tilanteita sanaan ”Raiskaus”. Mä olin aina ajatellut että mulle ei koskaan tapahtuisi sellaista. Mä olin aina ajatellut että raiskaus on sitä kun joku huppupää tulee vastaan pimeällä kujalla ja puukolla uhaten kaataa pusikkoon. Miten mä muka voisin ikinä tulla raiskatuksi omassa kotonani, oman puolisoni toimesta? Eihän sellaista voi tapahtua!

  
 

”Mut mä vaan vähän”, mä kuulen mun päässä Danielin kuiskivan mun korvaan kun selostan tapahtumia viileässä hovioikeussalissa ja mä alan voida todella pahoin. ”Sori, mä vaan halusin sua niin paljon”, sen sanat kaikuu mun pään sisällä.

”Miten sä selität sen että Mariella oli hereillä?”, syyttäjä kysyy Danielilta.
”No se piti semmosta ääntä että kyllä se tykkäsi siitä”, Daniel vastaa oksettavan ylpeällä äänensävyllään. Kuin kerskaillakseen.

Mun asianajaja alkaa huolestua musta ja kysyy kuiskaten miten mä pärjään. Sanon sille että mulla on tosi paha olo ja oksettaa.
Kokeilen mun pulssia joka on joku tuhat.
Keskityn tasaamaan mun hengitystä.

Ja just kun mä luulen että mä oon kuullut tänään jo kaikkea niin sairasta ja oksettavaa että tää ei voi enää pahemmaksi mennä niin Danielin asianajaja keksii repiä mut kappaleiksi. Se keksii verrata raiskausta verorikokseen.
”Näitä kertoja kun on ollut niin monta niin eikös näitä voi lukea samantien yhdeksi teoksi. Kun jos miettii että mä tilitän nyt tässä kuussa huonosti ja sitten taas parin kuukauden päästä sama juttu niin kyllä se katsotaan ihan yhdeksi kokonaisuudeksi sitten”, se perustelee näkemystään.

Mun tekis mieli nousta ylös mun tuolista ja käydä vähän ravistelemassa sitä. Mun tekis mieli huutaa sille, että ”SÄ ET JUST NIIN TEHNYT TOTA! SANO ETTÄ SÄ ET JUST VERRANNUT RAISKAUSTA JOHONKIN VITUN VERORIKOKSEEN?!!”.

Mun ei onneksi tarvitse nousta mihinkään, sillä syyttäjä puuttuu peliin hyvin nopeasti: ”Nää on nyt ihan eri asioita. Me ei voida täällä ajatella, että kun raiskaat kerran niin se piikki on sitten auki!”.

Mun kaikki kunnioituksen rippeet Danielin asianajajaa kohtaan on nyt loppullisesti valuneet alas jostain jäteviemäristä. En voisi enempää halveksua mitään niin paljon, kuin noita kahta miestä tuolla salin toisella puolella.

 
Tauko. Viimein. Mä kävelen ulos salista viimeisenä. Kuulen kun Daniel jää käytävään vaihtamaan sanoja asianajajansa kanssa. ”On joo aika rankkaa”, mä kuulen Danielin sanovan.

Raivo mussa kiihtyy aivan nollasta sataan ja kyyneleet kohoaa jälleen mun silmiin. Mun on pakko kiristää mun askelten tahtia ja puolijuoksen pois paikalta, etten nyt vain tekisi tai sanoisi mitään typerää. Tämä on hovioikeus. Täällä pitää käyttäytyä. Aivan sama miten sua raadeltaisiin palasiksi niin käytöstavat pitää muistaa. ”AI SULLA ON RANKKAA?!! VITTU SULLA VAI?!!”, mä kiljun pääni sisällä kun etenen kohti odotusaulaa.

Mun ystävät, jotka on kutsuttu tänään todistamaan, on ilmestyneet aulaan.
Mä viskon raivopäissäni laukkuni penkille. ”Nyt röökiä kiitos!”, mä ilmoitan ja mun ääni värisee. Mun ystävät pomppaa ylös penkistä, työntää mun kouraan tupakka-askin ja seuraa tupakointihuoneeseen. Mä saan tupakan vaivoin sytytettyä mun tärisevin käsin ja purskahdan samantien itkuun. Ystävät antaa mulle mojovan ryhmähalin. Silittää mun hiuksia ja selkää ja antaa mun itkeä. ”Vittu toi jätkä on vaan niin oksettava!”, mä saan sanottua.

Mut mä tiedän että nyt tästä eteenpäin mä pärjään taas ihan hyvin. Koska mun ystävät on täällä. Ja ne rakastaa mua ihan hirvittävästi.

Muuta en tartte.

Ei haavat repimällä parane

Hovioikeus 26.11.2015. Päivä 2/3.

Aamulla mun olo on oikeastaan todella rauhallinen herätessäni. Toki jännitän, mutta tilanne voisi olla paljon katastrofaalisempikin. Oon mun mielessäni kuvitellut tän aamun paljon vaikeammaksi kuin miltä se nyt tuntuu. Mä onnistun toimimaan ihan normaalisti. Laitan jopa silmiin ripsiväriä, koska en vielä tiedä niiden leviävän pitkin poskia myöhemmin tänään. Oon hermostunut, mutta saan pidettyä itseni koossa. Koen ylpeyttä siitä, että nukuin viime yön todella hyvin ilman mitään lääkitystä. Käräjäoikeudessa mä en siihen pystynyt, silloin mun oli pakko pumpata itseni täyteen lääkkeitä että jaksaisin läpi sen kolmipäiväisen keissin. Nyt mä oon ehkä vähän tyhmänrohkeana päättänyt että mun pitää kokea ja tuntea tää kaikki, ilman aivokemioita sekottavia aineita.

Yhden painajaisen näin viime yönä, mutta se kesti vain hetken ja sain itseni nopeasti hereille siitä. Herätessäni tuijottelin tauluja seinillä, jotka on riippuneet siellä jo vuosia. Seinälle ripustettuja valokuvia musta kun mulla oli vielä otsatukka ja kuvia siskosta ja veljestä. Katselin tapettia, jota yhdessä liimattiin äidin kanssa seinään joskus todella kauan aikaa sitten. Lapsuuden kodin ”maisemat” saivat mut nukahtamaan uudelleen. Koska se on maailman ainut paikka, missä mulle ei koskaan tapahdu pahaa, siellä mä olen turvassa. Paremmassa turvassa kuin omassa kodissani.

Äiti on halunnut tulla mun mukaan tänään, ettei mun tarvitse olla yksin. Se on päättänyt istua odottamassa aulassa koko päivän siltä varalta että mä tarvitsen ehkä jossain kohtaa halauksen.

Mä kävelen taas sisään hovioikeuden ovista ja läpäisen turvatarkastuksen. Huomaan että Daniel seisoo mun äidin takana turvatarkastuksessa ja mä hätäännyn. Daniel tajuaa ottaa pari askelta takaisin päin ja jää lasin taakse odottamaan kunnes mun äiti kävelee mun luokse aulan penkeille.

Kun mun ja Danielin käsittely viimein kuulutetaan alkavaksi, mä kävelen saliin viimeisenä. Danielin asianajaja jää pitämään mulle ovea auki. En kiitä, vaikka se onkin kaunis ele ja hyviin tapoihin kuuluisi kiittää. Mä en kuitenkaan koe että olen yhtään kiitosta velkaa sille, joka puolustaa mua kohtaan väärin toiminutta henkilöä. Mä en tajua, miten se edes voi nukkua yönsä. Se on ilmeisen fiksu ja arvostettu asianajaja, kyllä sen nyt täytyy tajuta että se on ihan väärällä puolella. Miten se voi elää tällaisten asioiden kanssa?

  

Käsittely aloitetaan. Käydään ensin läpi käräjäoikeuden tuomiota ja kirjallista näyttöä. Syyttäjä, puheenjohtaja ja asianajajat puhuu jotain. Mä katoan johonkin mun omaan maailmaan enkä kuule tai näe mitään mitä mun ympärillä tapahtuu. Oon tavallaan unessa. Kuvittelen itseni jonnekkin muualle, johonkin täysin toisenlaiseen todellisuuteen.

Seuraavaksi salin isolle skriinille ilmestyy kuva tytöstä, joka on päästä varpaisiin veren peitossa ja jonka katse huutaa ”älä ota musta kuvia vaan AUTA MUA”. Mä romahdan totaalisesti. Mä en enää voi estää sitä. Mä purskahdan kovaääniseen itkuun. En ole nähnyt tuotakaan kuvaa yli vuoteen.

Skriinille ilmestyy lisää kuvia. Lisää kuvia tytöstä, kuvia asunnosta jonka valkoiset seinät on roiskittu punaisella, kuvia tytöstä sairaalassa ja kuvia siitä miltä tyttö on näyttänyt muutaman päivän sen jälkeen kun hänen palasiaan on ommeltu ja nidottu takaisin yhteen.

”Kato alas, kato vaan alas”, mun asianajaja kehottaa ja koskettaa mun selkää. ”Tää on kohta ohi, katsele vaan alaspäin”, se kehottaa. ”Sä pärjäät hienosti”. Ja mä pidän mun katseen tiukasti alhaalla ja mietin kuinka mä haluaisin niin kovasti vain halata sitä kuvan tyttöä. Mä en vieläkään suostu myöntämään itselleni että mä oon itse se tyttö niissä kuvissa.

Syyttäjä pyytää mua kertomaan että kuinka mä tapasin Danielin. Ja mä kerron. Vastaan, kun se kysyy että missä kohtaa mä muistan että ensimmäisen kerran meni pieleen. Ja mä muistan. Mä muistan sen naksahduksen mun kurkussa ja sen kädet mun kaulan ympärillä. Mä muistan pelon ja sen kuinka mä juoksin sitä karkuun makuuhuoneeseen ja työnsin ovea kiinni kun se yritti juosta mun perään. Muistan kuinka mä kiljuin sille että ”ÄLÄ KOSKE MUHUN!”. Muistan kivun kun se polki mun jalalle, muistan kuinka se otti mun hiuksista kiinni ja löi mun kasvot lattiaa vasten, muistan epätoivon ja sen kuinka se tukahdutti mua niin kauan, että tajuihini tullessa kaikki valot oli jo sammutettu, enkä mä tiennyt kauanko mä olin siinä keittiön lattialla maannut. Muistan kuinka se painoi tyynyä mun kasvoille ja kuinka mä raavin sen käsiä ja kuinka se ei siltikään nostanut sitä tyynyä mun kasvoilta. Muistan kuinka se sylki mun kasvoille ja huoritteli. Muistan kuinka se otti vauhtia jokaiseen potkuun kun mä makasin niiden pikkukivien päällä, jotka tuntui oikeastaan jo mukavilta painautuessaan mun ihoon sen kaiken muun kivun keskellä. Muistan kuinka se otti mut syliinsä ja kantoi kotiin koska mua sattui ja poliisit oli tulossa. Muistan kuinka mä olisin halunnut odottaa niitä poliiseja. Muistan kuinka se heitti mut selälleni alas sängyltä ja löi niin kauan kunnes hengästyi. Muistan kuinka se otti aina mun puhelimen pois kun halusin soittaa apua. Muistan sen turhautuneen katseen sen silmissä, kun se löysi itsensä samasta tilanteesta aina uudelleen, kaikkien ”sua ei satu enää”-lupausten jälkeen.

Syyttäjä pyytää kertomaan illasta, jota Danielin lapset olivat todistamassa. Ja mä kertaan illan tapahtumat, täysin unohtaen missä mä oon nyt. Palaan mun muistoissa hetkeen, kun seuraavana aamuna katsoin Danielin poikaa silmiin. Se katsoi mua kurtistaen kulmiaan. En ollut koskaan nähnyt sitä ilmettä sen pojan kasvoilla. Se oli peloissaan. Ja kun nostin sen syliini niin se ei tiennyt enää pitäisikö sen halata vai huutaa.

Ja mä romahdan taas. Totaalisesti. Mun tekee mieli huutaa että ”Mä ansaitsen tuomion tästä ihan yhtä lailla!”. Mä annoin sen pojan nähdä ja kuulla kaiken. Mä huusin sitä mun avuksi. Viisi vuotiasta poikaa. Kuinka sairas voi ihminen olla että huutaa viisi vuotiasta poikaa avukseen?
Mä itken. Itken, itken ja itken.

”Me voidaan pitää tauko”, mun asianajaja sanoo ja silittää mun selkää lohduttaakseen. Sen äänestä kuulee, että se aidosti välittää.
Mä en halua taukoa. Mä haluan vaan itkeä.
En pysty vastaamaan mitään.
”Jatka sitten kun susta tuntuu siltä”, syyttäjä neuvoo rauhallisella äänellä ja antaa mun itkeä kaiken syyllisyyden tunteet ulos.

  

Lounastauolla en pysty syömään. Leikin mun haarukalla ja laitan silloin tällöin jonkun pienen palasen suuhun. Mulla on hirveä nälkä mutta pureskelu on ihan ylivoimaisen raskasta. Mun voimat on ihan lopussa.

Loppupäivä salissa on multa ihan hämärän peitossa. Mä muistan vaan sen kuinka mä mietin koko ajan että mua pyöryttää ja väsyttää ja että mä haluan vaan päästä jo kotiin. Ja muistan sen kuinka syyttäjä ja mun asianajaja jaksoi ihan loppuun asti olla täydessä tulessa kun mun omat voimat alkoi hiipua. Muistan kuinka ne kuulusteli Danielia ja söi sitä elävältä pala palalta. Ja mä vain kuuntelin ja katselin ja mietin että luojan kiitos mä en ole tuolla vastapuolella.
Muistan kuinka mä katsoin Danielia. Muistan kuinka sen komeat kasvot oli muuttuneet rumiksi. Muistan ylimielisen virneen sen kasvoilla. ”Mitä helvettiä mä oon koskaan tossa nähnyt”, mä mietin ja mua puistatti.

Muistan kuinka hyvältä tuntui halata äitiä, joka oli odottanut mua aulassa koko päivän. Muistan kuinka mä mietin siinä äitiäni halatessa, että tää on yksi niistä asioista, mitä se mies ei koskaan multa onnistunut viemään.

”Mun taistelija”, äiti sanoo ja suukottaa mun poskea.

Kato mua silmiin, pelkuri!

Hovioikeus, 25.11.2015. Päivä 1/3.

Mä tapaan Ninan rautatientorilla. Se on menoa nyt sitten. ”Toivottavasti me ei törmätä siihen tällä matkalla”, Nina sanoo ja mä nyökkään.

Mä oon hermostunut, vaikka mä tiedän että tänään mua ei edes kutsuta saliin asti. Tänään on Ninan ja Danielin suljettu käsittely. Mua silti jännittää kohdata tää kaikki ja nähdä Daniel. Viime kerrasta on kuitenkin jo reilusti yli vuosi aikaa. Hassua että mä en ole missään edes vahingossa törmännyt siihen tai kehenkään sen kavereihin tänä aikana. Mä yritän muistella miltä se viimeksi näytti ja mun muistissa piirtyy kuva komeasta, rehvastelevasta paskiaisesta. Hyvännäköinen se on aina ollut, mutta siihen sen hyvyys sitten loppuukin, mä muistan.

Me löydetään Ninan kanssa hovioikeuden sisäänkäynnille ja syyttäjä astelee samaan aikaan ovista sisään. Meidän asianajaja odottaa meitä jo turvatarkastuksen toisella puolen. ”Hän on sitten jo täällä”, se osaa infota meitä jo heti kun nostetaan meidän laukut ja takit turvatarkastuksen hihnalta.

Mä yritän katsella ympärilleni ja tavoittaa tuttuja kasvoja, mutta en näe Danielia missään.
”Jäädään vaikka tähän odottamaan”, meidän asianajaja neuvoo ja mä ymmärrän heti miksi.

Siinä se seisoo, toisessa päässä pitkää käytävää ja nojailee seinään. Daniel. Siinä se nyt on.

Se näyttää paljon pienempikokoiselta kuin mä muistin. Varmaan laihtunut. Tai sitten mä oon lihonut. Niin tai näin, mä en tunne itseäni niin pieneksi enää kuin ennen. Tai sitten mä vaan katson sitä tarpeeksi kaukaa, turvalliselta etäisyydeltä.

Mä saatan Ninan ihan salin ovelle asti kun käsittely alkaa. Mä katson Ninaa vielä ennen kun se astuu salin ovesta sisään. Se katsoo mua silmiin ja sen katseesta huokuu pelko. ”Be brave”, mä sanon sille ja katson kuinka salin ovi sulkeutuu.

Mä lysähdän ensimmäiselle penkille mitä löydän ja purskahdan kyyneliin. Kaikki jännitys purkautuu ja mä annan itselleni luvan itkeä siinä hetken. Sitten mä pyyhin mun kyyneleet mun neuleen hihoihin, vedän syvään henkeä ja kokoan itseni.

Kävelen takaisin aulaan odottamaan.
Odotus on piinaava ja aika matelee. Välillä mun on pakko vaan nousta kävelemään ympyrää koska hermostuttaa niin paljon. 
Mä haluaisin niin tietää miten niillä menee siellä. Kello ei tunnu liikkuvan eteenpäin ollenkaan.
Mä käyn huvikseni tsekkaamassa taulun, jossa luetellaan kaikki tänään täällä käsiteltävät keissit. Taululla on lueteltu asianunerot, salin numero ja vastaajien nimet.

Löydän taululta Danielin nimen lisäksi toisen tutun nimen ja mä järkytyn. ”Nina repii pelihousunsa kun se näkee tän”, mä mietin.
Seuraavaksi huomaan Ninan ystävien kävelevän läpi turvatarkastuksesta. Ne on tulleet todistamaan. Näytän niille minkä nimen löysin taululta. ”Siis ei voi olla tämmönen tuuri!”, ne päivittelee.

  

Aika kuluu taas vähän nopeammin kun jutustelen Ninan ystävien kanssa. Pian Nina käveleekin jo aulaan ensimmäiselle tauolle. Mä yritän tulkita sen ilmeitä. Se näyttää huojentuneelta. Jess! Hyvä merkki. Kävelen vähän vastaan ja ohjaan Ninan taulun alle. ”Okei vedä syvään henkeä ja sit kato tonne”, mä sanon Ninalle ja osoitan taulua.

Ninan silmät laajenee ja se nostaa käden suunsa eteen. ”Ei voi olla totta!”.

Tunnelma kevenee hieman kun aletaan heittämään vitsiä Ninan ja sen kavereiden kanssa taululta löydetystä nimestä. ”Kaikki exät samalla taululla, mites tää sun miesmaku Nina, miten meni noin niinkun omasta mielestä?” Ja me osataan kaikki jopa nauraa asialle.

Nina palaa saliin ja todistajat toisensa jälkeen kuullaan siellä myös. Mä vain istun ja odotan ja jännitän. Oon päättänyt odottaa täällä loppuun asti. Pahemmalta se tuntuisi odottaa vaikka kotona täysin tietämättömänä mitä täällä tapahtuu.

Käsittely on ohi ja Nina ja meidän asianajaja kävelevät mun luokse. Nina näyttää miettiläältä ja mua alkaa vähän huolestuttaa että mitä siellä on oikein tapahtunut.
”Kaikki meni tosi hyvin ja tää on nyt Nina sun osalta ohi”, meidän asianajaja vakuuttaa.
”Sun kanssa nähdään sitten huomenna aamulla, menkää nyt syömään hyvin ja lepäämään, huomenna on iso päivä”, se ohjeistaa mulle.

Samalla Daniel kävelee aulan poikki ulos. Se on lähempänä mua kuin musta tuntuu hyvältä, mä koen että se on liikaa mun reviirillä vaikka meidän väliin jää useampi metri.

Mä tuijotan sitä räpäyttämättä mun silmiäni kertaakaan ja seuraan mun katseella kun se kävelee meistä ohi. Yritän ottaa katsekontaktia, näyttää sille että hei en mä sua pelkää. Mut sillä ei oo pokkaa katsoa mua silmiin, ei vieläkään. Sillä ei ollut tarpeeksi rohkeutta siihen käräjäoikeudessa, eikä oo nytkään.

Mä muistan kuinka mä niin kovin rakastin sen silmiä, sen katsetta, sitä tapaa miten se katsoi mua ja miten sen silmät sädehti.
Mä en löydä nyt sitä samaa enää kun tuijotan sitä. Mä nään sen silmissä ainoastaan tyhjyyttä. Enkä mä näe niitä kauniina enää.
Mä oon varmaan hukannut mun rakkauslasit jonnekkin.

Mä jaksoin ihan viimeiseen asti uskoa ja toivoa että se olisi jotenkin muuttunut tai kasvanut ihmisenä tänä aikana näiden käsittelyjen välissä. Ihan turhaan.

Mä oon niin pettynyt.

Kunnes se tapahtuu sinulle

Mä oon tähän asti jättänyt blogistani suurilta osin pois erään henkilön, jolla on loppujen lopuksi hyvinkin keskeinen rooli tässä tarinassa. Syynä on se, että mä en voi kertoa Ninan (nimi muutettu) tarinaa, sillä en ole sitä itse elänyt, vaikka olemmekin molemmat asuneet saman katon alla Danielin kanssa ja me molemmat olemme siksi nähneet Danielista sen puolen, joka piiloutuu niiden yhteisten neljän seinän sisälle.

Mä istun Ninan kanssa kahvilassa lounasaikaan kasvot vastatusten kahdestaan. Me tavataan ensimmäistä kertaa kahdestaan, oon järjestänyt niin, sillä mua on alkanut pelottaa ja mulla on miljoona kysymystä mitkä vilisee mun päässä. Mä oon vasta päässyt hetki sitten tutustumaan Danielin siihen pimeämpään puoleen nyt kun ollaan juuri hiljattain muutettu yhteiseen asuntoon. Mun jalka on paketissa ja kävelen keppejen kanssa, koska Daniel on murtanut mun jalan.

Mä en tiedä miten nyt suhtautuisin Ninaan. Oon jo tuominnut sen ennen kuin oon edes tutustunut, en pidä siitä. Mä en tiedä siitä kuin sen tarinan, minkä Daniel on mulle kertonut. Mutta mua on hiljattain alkanut epäillyttämään että onko kaikki mitä Daniel sanoo kuitenkaan totta. Niiden suhteesta ja erosta ja kaikesta.

Mä katselen sitä kaunista vaaleatukkaista, pienikokoista naista ja mietin että osaako se arvata miksi oon pyytänyt sen tänne tänään mun kanssa kahville.

Nina vaikuttaa mukavalta ja hyväsydämmiseltä. Kerrassaan suloiselta. Tääkö nyt on se dominoiva nihkeä ämmä? Mun ennakkoluulot murenee kun katson ja kuuntelen sitä naista mun edessä.

Me puhutaan Danielin ja Ninan yhteisistä lapsista ja mä pyydän anteeksi Ninalta että mun on ollut niin hankalaa sopeutua tämmöiseen uuteen tilanteeseen ja perheeseen.
Nina vaikuttaa jotenkin niin järkevältä ja ymmärtäväiseltä.

En uskalla kuitenkaan lopulta kysyä siltä sitä mitä mun piti tulla tänne kysymään. ”Siirtelin huonekaluja ja kirjahylly putosi mun jalan päälle”, mä selitän kun Nina kysyy mitä mulle on tapahtunut.

Nina kertoo mulle kuitenkin asioita Danielista, jotka saavat mut yhä enemmän mietteliääksi.
Musta tuntuu että kummallakaan meistä ei oo rohkeutta kysyä niitä asioita mitä oikeasti haluttaisiin tietää, ollaanhan vasta tavattu.

Mä en edes muista miten siinä ajan kuluessa kävi kuitenkin jotenkin hassusti niin, että aloin jossain vaiheessa välillä purkamaan tunteitani Ninalle kun mulla ja Danielilla oli ongelmia. En koskaan suoraan sanonut mitä oli tapahtunut, mutta mä osasin kertoa miltä musta tuntui ja Nina tuntui ymmärtävän. Nina myös avautui mulle välillä henkilökohtaisista asioistaan. Me ei koskaan tavattu enää kahdestaan, mutta saatettiin keskustella puhelimessa ja messengerissä joskus pitkiäkin aikoja.

  

Kun mä ja Daniel sitten erottiin, Nina oli todella huolissaan ja harmissaan siitä että olin päättänyt lähteä. Nina ei siinä vaiheessa vielä tiennyt miksi, en ollut vielä kertonut. ”Mulla oli vaan aina jotenkin helpompi luottaa lapset Danielille kun tiesin että säkin oot siellä, ja sun kanssa oli jotenkin helpompi olla yhteydessä”, Nina selitti harmitustaan mulle. Tivasi monesti että miksi me nyt erotaan. ”Mä lupaan kertoa vähän myöhemmin”, mä lupasin Ninalle.

”Ei kai ollut mitään lyömistä, henkistä väkivaltaa tms?”, Nina kysyi yhdessä tekstiviestissään. Ja mä aloin jo aavistaa että kyllä se tietää. Ei se mikään tyhmä ole. Se on elänyt sen saman miehen kanssa.

Ja mä soitan Ninalle. Kerron kaiken, ihan kaiken. Nina sanoo että se niin tiesi, mutta ei halunnut uskoa. ”Oliko seksi ihan ookoo kuitenkin?”, se kysyy varovasti. Ja mä tajuan että helvetti mä en ookkaan yksin tässä. Ja me puhutaan pitkään. Nina kertoo mulle millaista sillä oli Danielin kanssa ja mä voin samaistua ihan kaikkeen.

Me sovitaan Ninan kanssa että se ei kerro Danielille että se tietää kaiken nyt. Se lupaa olla hiljaa siihen asti kunnes saan tavarani ulos mun ja Danielin asunnosta.

Sitten koittaa päivä kun Nina kutsutaan kuulusteluihin mun todistajana. Koko juttu saa uuden käänteen kun Nina käveleekin ulos kuulusteluista jutun toisena asianomistajana. Se soittaa heti mulle. ”Mulla vaan nousi jotenkin kaikki se raivo pintaan kun aloin kelaa niitä juttuja ja sitten mä vaan kerroin kaiken”, se selittää mulle jotenkin hätääntyneen oloisena.

Huomenna 25.11.2015 mä kävelen hovioikeuden ovista sisään yhdessä Ninan kanssa. Maailman ainoan ihmisen kanssa, jolla on oikeus sanoa että se tietää mitä mä käyn läpi ja miltä musta tuntuu. Maailman ainoan ihmisen kanssa, jolle mun ei tarvitse selittää tai todistella mitään. Riittää kun mä sanon ”Daniel”, ja se tietää kenestä tai mistä mä puhun.

  

Vaikka mun ja Ninan elämät ja tarinat on hyvin erilaiset, niin meillä on yksi suuri yhdistävä asia. Ja se tekee Ninasta mulle aivan ainutlaatuisen ja keskeisen henkilön mun elämässäni.

Kiitos tuestasi Nina ❤

Tyhjiä lupauksia

”Mä oon niin yksinäinen sun kanssa, musta tuntuu että mä yksin yritän pitää elossa tätä suhdetta, sä et koskaan tuu mua vastaan missään!”, mä kuulen mun omat sanat päässäni kiljumassa Danielille kun kuljen eteenpäin alekstanterinkatua. ”Sä aina sanot ja lupaat mutta mitään ei koskaan tapahdu!”.

Mun silmät täyttyy kyyneleistä.
Mä oon päättänyt irroittaa.

Kävelen sisään ensimmäiseen koruliikkeeseen joka tulee vastaan.

Mä käyn päässäni läpi päivää, kun hain vikoja kamojani mun ja Danielin yhteisestä kodista. Työnsin sen käteen sormusrasian, jonka sisällä oli mun vihkisormus. Lupaus, joka mun piti antaa sille. ”Mä en sitten tarviikkaan tätä ikinä”, mä sanon haikeana kun ojennan rasiaa sille. ”Mä haluun että sä pidät sen, sulle se kuitenkin on ostettu”, se sanoo ja työntää rasian takaisin mulle. ”Lupaa mulle että sä et koskaan myy sitä, ei sitä tiedä vaikka joskus vielä…”, se sanoo ja halaa mua. Ja mä lupaan.

Kaivan mun laukusta sen sormusrasian ja lämään tiskille koruliikkeen myyjän eteen. ”Mulla ois pari tämmöstä mistä haluisin eroon”. Irrotan mun kaulaketjusta myös kihlasormuksen ja lyön sen tiskiin.

Mä muistan kuinka Daniel piti omaansa sormessaan vielä pitkään sen jälkeen kun erottiin. Yksi päivä en enää nähnyt sitä sen kädessä. Näin sen vielä useasti sen yöpöydällä. ”Sä et enää pidä sitä”, mä kerroin sille että olin huomannut. ”Mä otin sen pois kun mä huomasin että säkään et enää pidä omaas”, se sanoi jotenkin tosi loukkaantuneena. ”Kyl mä aina välillä pidän”, se lisäsi vielä. Ja mä tiesin tasan tarkkaan mistä se puhui, kävin itse läpi samaa. Sitä kun tietää että pitää irroittaa mutta kuitenkin haluaisi pitää edes palasen. Ihan hetken vielä.
  

Koruliikkeen myyjä pyytää mua odottamaan hetken ja poistuu takahuoneeseen arvioimaan mun aarteita. Mun tekis mieli juosta ulos. Ja toisaalta taas sen perään että anna ne takasin.

Myyjä palaa tiskille. ”Ei näistä nyt kauheesti saa kun näissä on kaiverrukset, tarjoon satakakskymppiä”, se sanoo.
Mä mietin hetken.
”Ihan sama, mä en enää haluu niitä”, mä päätän, ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi.

Myyjä ojentaa mulle rahat ja tyhjän sormusrasian. Mun tekis mieli heittää sitä sillä tyhjällä rasialla.
”Tän voit heittää roskiin”, mä sanon todella tylynä ja poistun liikkeestä.

Seison siinä kadulla tyhmänä ja katson kuinka maailma jatkaa iltapäiväruuhkassa kulkuaan. Mun maailma on pysähdyksissä.
Mä en tunne kuuluvani tähän päivään. Tähän aikaan. Tähän hetkeen.
Mä oon jossain ihan muualla.
Ja mä tunnen todella suurta pettymystä itseäni kohtaan siitä mitä just äsken tein.

Mä luovutin. Mä petin mun lupaukseni. Mä petin Danielin. Mä petin itseni.
Mä syljin päälle kaiken sen, mitä me oltiin Danielin kanssa koettu.
Mutta mä tiedän, että mun oli tehtävä näin.

Kukaan ei voi loputtomasti luvata rakastaa yksin. It’s a dealbreaker.

  

Säilytin susta palasen

Ihan käsittämätöntä miten aika juoksee, oikein vilisee mun silmien edessä. Etenkin nyt, kun mun ja Danielin kohtaamiseen on enää pari viikkoa.

Muistan kuin eilisen kuinka käräjäoikeuden jälkeen riensin kotiin itkua pidätellen. Muistan elävästi kuinka pettynyt ja vihainen ja surullinen mä olin kun viimein romahdin eteiseni lattialle itkemään. Huusin niin kovaa että se kuului varmaan Lappiin asti.

Muistan kuinka käänsin sinä iltana koko asuntoni ympäri, etsin kaiken mahdollisen Danielista muistuttavan materiaalin ja tuhosin sen. Heitin sen mielestä mun kivoimmat alusvaatteeni roskiin, revin valokuvat, poltin lavuaarissa kaikki kortit ja rakkauskirjeet.
Muistan kuinka join viiniä ja lähetin sille tekstiviestin, sen viimeisen. Kerroin siinä viestissä että välitän edelleen kaikesta huolimatta. Toivoin, että sekin olisi välittänyt.

Säästin kaksi asiaa. En voinut luopua niistä. Enkä oo vieläkään pystynyt luopumaan.

  

Säästin muumipehmolelun.Sain sen siltä lahjaksi.

”Mikä tää on?!”, mä nauroin kun avasin sen lahjapaperista.
”Sä voit halia sitä aina sillon kun mä en pääse paikalle”, Daniel naurahti.
”Mä annan tälle nimeksi Daniel”, mä sanoin ja halasin mun pehmolelua.

Ja halasin sitä siitä lähtien aina kun ikävöin Danielia, se vähän helpotti. Ja helpottaa vähän edelleen.

Säästin rannekellon. Kaikista koruista, mitä sain siltä, säästin juuri sen kellon. Koska silläkin kellolla on tarina.

Kerroin Danielille kuinka mua harmitti edelleen vuosien jälkeen sellainen rannekello, jonka hävitin. 
Sain sen isältäni syntymäpäivälahjaksi. Kerroin että se oli viimeinen syntymäpäiväni, jonka isäni muisti ja siksi se oli mulle niin tärkeä, sen jälkeen isä unohti mun olemassa oloni. Ja mä menin ja unohdin sen kellon treeneissä pukuhuoneeseen eikä sitä koskaan löytynyt enää. Enkä voinut sen jälkeen ostaa itselleni uutta, koska mikään kello ei näyttänyt tai tuntunut niin omalta kuin se isän antama.

Ja vähän sen jälkeen Daniel ojensi mulle lahjapaketin. Avasin sen ja sovitin mun ranteeseen. Se oli ihan mun näköinen ja kokoinen. Se tuntui hyvältä siinä mun ranteessa.

”Miten sä osasitkin..?”, mä ihmettelin ääneen itku kurkussa.
”Mä aattelin että sä tarviit jo uuden kellon”, Daniel sanoi ja halasi mua.

  

Mä ehkä rakastan liikaa mun muumipehmolelua ja mun rannekelloa kun en ole vielä luopunut niistä. Mä ehkä rakastan liikaa tarinoita niiden takana.

Mä toivon että joku päivä mä oon niin vahva että osaan päästää niistä irti.

Mä en oo yksin

Käräjäoikeus. Toinen päivä.

Mun ystävät on tulleet todistamaan. Ja mun äiti. Ne on kaikki siellä. Yhtä peloissaan kuin minä, sen näkee niiden katseista, vaikka ne seisoo selät suorina ja hymyilee nähdessään mut.

Ne asetetaan istumaan salissa todistajan aitioon joka on ehkä metrin päässä Danielista. Mä istun turvassa mun asianajajan vieressä salin toisella puolella ja mä haluaisin käydä hakemassa ne pois sieltä tähän mun viereen istumaan. Mä en edes voi kuvitella, miltä niistä voi tuntua istua siinä, niin lähellä Danielia. Ja mä en voi tehdä mitään, en voi auttaa. En voi pelastaa niitä vaikka miten haluaisin.

Ne pelkää, ettei ne muista sanoa jotain tärkeää. Ne pelkää samoja asioita kuin mä. ”En mä muista”, ne pelkää että on ainoa lause, mitä saa irti kun pitäisi kertoa jotakin tärkeää. Ne pelkää että ne sanoo jotain ”typerää”.

Ne on täällä taistelemassa mun puolesta ja ne ei halua mokata tätä. Ne tietää kuinka tärkeää tää on mulle. Ne ei tiedä, että pelkkä se, että ne on täällä tänään on tarpeeksi. Enemmän kuin tarpeeksi. Ne ei tiedä, kuinka kiitollinen mä olen siitä että tänään mä en ole täällä yksin.

Mulla on kokonainen armeija turvaamassa mun selustaa. Ne ei tiedä, että tänään mä tunnen itseni vahvaksi ja taistelutahtoiseksi ihan vaan siksi koska saan halata niitä tänään. Kun ne on täällä, musta tuntuu, että mulla on päällä luotiliivit. Musta tuntuu että mun selkään on kasvanut siivet. Musta tuntuu että mä selviän tästä. Ihan vaan koska niiden katseista voi kertoa sen, että jokainen niistä antaisi vaikka oikean kätensä jos saisi mut vedettyä takaisin pintaan tästä jäisestä vedestä mihin mä olen hukkumassa.

Mun asianajaja ja syyttäjä ja Danielin asianajaja pommittaa niitä kysymyksillään kun ne istuu todistajan aitiossa. Niiden kädet hikoaa. Ne ei katso Danieliin, ne ei pysty. Ne näyttää pelokkailta, semmoisilta pieniltä eksyneiltä lapsilta. Niiden äänet värisee. Ne katsoo kysyvästi mun suuntaan joka kerta ennen kun vastaavaat johonkin kysymykseen. Mä yritän katsoa muualle, koska mua oksettaa nähdä kuinka paljon tää kaikki satuttaa niitä.

Ja silti ne on täällä mun kanssa, vaikka kuinka kipeetä tekisikin.

Päivän päätteeksi kävelen ulos salista mun asianajajan kanssa. Se katsoo mua syvälle silmiin. ”Sulla on ihan mielettömän upeita ystäviä”, se sanoo ja katsoo mua kuin ei olisi koskaan nähnyt vastaavanlaisia tyyppejä, kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin ainutlaatuista.

Ja mä tunnen niin suurta ylpeyttä että voisin haljeta siihen paikkaan, kuolla johonkin ylpeyden ja onnekkuuden yliannostukseen.

Siitä päivästä lähtien mä olen katsonut mun ystäviä ihan täysin eri silmin. Mä ymmärsin sinä päivänä, että ei ole itsestään selvää että kaikilla olisi tämmöisiä henkilöitä elämässään kuin mulla on. Mä olen superonnekas, lottovoittaja. Kaikki ei ole.

Ilman mun läheisiä, ystäviä ja perhettä mä en olisi koskaan jaksanut tätä kaikkea. Tätä oikeusprosessia, henkistä kuolemista, pelkoa, surua, pettymystä, vihaa. Ilman niitä mä olisin tukehtunut tähän palaan mun kurkussa jo alkumetreillä.

Mä rakastan näitä tyyppejä.Nää on mulle kaikki kaikessa.

Mä en selviä. En yksin.
Mutta nää tyypit pistää mut selviämään.
Mä tiedän sen.
Mä vaan tiedän sen.

Mä en oo yksin.

  

Mä oon tikittävä aikapommi

Tunnelmia 4 viikkoa ennen hovioikeutta.

Enää neljä viikkoa.

Tuntuu jotenkin epätodelliselta tän kaiken odotuksen jälkeen. Neljä viikkoa. Oikeasti? Ja sitten se on siinä? Lopullisesti? Onko se? Eikö kukaan enää tule kääntämään tiimalasia ympäri ja sanomaan mulle että odota vielä vähän, taistele vielä vähän, jaksa vielä vähän, vielä vähän lisää.. Saanko mä sitten jo jatkaa mun elämääni? Saanko oikeasti?  
Neljä viikkoa niin näen Danielin. Mua jännittää. Mä pelkään sitä, millaisen reaktion sen näkeminen mussa voi aiheuttaa. Mä pelkään mitä mä ajattelen mun pääni sisässä kun kuulen sen äänen. Ja mä tuun kuulemaan sen puhetta. Kolme kokonaista päivää. Tavallaan mä haluan kuulla mitä se puhuu mutta toisaalta mä haluaisin vaan tunkea korvatulpat mun korviin. Mä haluan katsoa sitä silmiin samaan aikaan kun se puhuu ja samalla taas sitoa siteen mun silmille.

Mä pelkään sitä kuinka paljon se osaa jo pelkillä sanoillaan satuttaa. Mulla on sellanen fiilis, että mä oon nyt menossa ottamaan siltä turpaani viimeisen kerran. Ja jos mä selviän siitä hengissä niin mä selviän ihan mistä vaan. Mun pitää vaan jaksaa vielä ihan vähän. Ihan vähän lisää.

  
”Mun tekis mieli romahtaa tähän lattialle itkemään”, mä vastaan työkaverille kun se kysyy mitä mulle kuuluu.

Mä oon tikittävä aikapommi. Ja mä vetelen ihan viimeisiäni. Mä vaan ootan sitä hetkeä kun mulla on vihdoin lupa romahtaa tohon lattialle itkemään. Se tuntuisi varmasti hyvältä. Nyt mun pitää vaan jaksaa ihan vähän lisää.
Mä vähän pelkään itseäni. Mihin katosi se Mariella, jolla oli helvetin iso sietokynnys. Se yltiökärsivällinen Mariella, jota sai ihan tosissaan ärsyttää että sai mitään reaktiota aikaiseksi. Nyt mua ei tarvitsisi kuin ihan vähän tökkästä ja mä räjähtäisin. Kuka helvetti mä olen enää?!

Mulla on ikävä mua.

Mä pelkään myös sitä, että sitten kun tää on ohi, niin mitä mä sitten teen? Mä oon viimeiset kaksi vuotta omistanut mun kaikki ajatukseni tälle oikeudenkäynnille. Sitten kun se on ohi, niin mitäs sitten? Sitten on vaan pelkkää tyhjää. Tai mitä jos mä häviänkin tän jutun? Ja sitten kaikki on ollut täysin turhaa. Mitä mä sitten teen?

  
Joskus mä salaa toivon, että Daniel olisi saanut mut hengiltä sinä yönä. Että olisi potkaissut vähän kovempaa vielä. Olisi painanut mun päätä lasia vasten vielä vähän pidempään. Ei olisi päästänyt mua pakenemaan. Olisi vaan lopettanut mut siihen. Niin mun ei tarvitsisi olla tässä nyt.

Mua pelottaa. Mä tikitän mun viimeisiä sekunteja.

Neljä viikkoa.
Neljä.
Mitähän Daniel sitten tekee?

Lähtisin jos jaksaisin


Tunnelmia 2kk ennen hovioikeutta

Lähtisin, mut se vaan ei mee enää niin.

Mun katseesta on tullut taas harmaa. Mua katsoo peilistä se sama väsynyt tyttö joka levitti meikkivoidetta kaulalleen peittääkseen punertavat sormenjäljet. Ja jos joku huomasi niin se tyttö sanoi niiden olevan niiden olevan fritsuja. Mun ei enää tarvii peittää niitä jälkiä. Nyt mä peitän jotain muuta.  

Mun olemassa olosta on tullut taas jokapäiväistä taistelua. On vaikeata hymyillä tai nauraa. Se sattuu joskus. Oikeasti. Välillä mietin että ansaitsisin jonkun oscar-palkinnon näistä näyttelijän lahjoistani.

Töissä pomo hengittää niskaan. En osaa tehdä enää mitään oikein. Olen riesa. Sain asiakaspalautteen jossa kerrottiin mun olevan poissaolevan tuntuinen. Seuraavasta samanlaisesta palautteesta saan kuulemma potkut. Peli menetetty. On oltava täydellinen. Joka hetkessä. Mulla ei oo varaa mokata enää.

Vapaalla en jaksa nousta ylös sängystä kun ei ole pakko. Mietin kahvin keittämistä kolmatta tuntia, mutta sekin suoritus jää ajatuksen tasolle. Lopulta kävelen viereiselle kioskille ostamaan kahvini koska en vaan itse jaksa kaivaa suodatinpussia kaapista. Tai sitten oon ilman.

Laskuja putoilee postiluukusta mutta en edes avaa niitä. Voisin maksaa ne, mutta pelkästään verkkopankkiin kirjautuminen tuntuu jonkun vuoden urheilusuoritukselta.

Pitäisi keskittyä. Enkä mä osaa keskittyä just nyt.

En soita enää mun ystäville. Oon mielummin itsekseni. En kaipaa kenenkään seuraa. En halua edes lähimpien ystävieni edessä näyttäytyä tämmöisenä. En halua sysätä mun murheita niiden niskoille, nielen ne itse. Tää on kuitenkin mun taistelu, ei niiden. Haluun et ne näkee musta vaan sen aurinkoisen puolen. Haluun tuoda iloa niiden elämään.

Makaan vaan kaiken ajan mitä pystyn. Tekemättä mitään. Unohdun mun ajatuksiini. Havahdun välillä siihen, että oon tuijottanut yhtä naulan reikää seinässä jo neljättä tuntia.
  
Koen sietämätöntä syyllisyyttä siitä, että mä sain uuden mahdollisuuden elämään ja näin mä käytän sen. Mun pitäis olla tekemässä tandem-hyppyjä ja vaeltamassa savanneilla mutta tässä mä istun. Tuijottamassa naulan reikää tekemättä mitään.

Mun kroppa hajoilee. Ensin meni selkä, seuraavaksi polvet. En tajua miten kroppa voi hajota kun sitä ei edes käytä mihinkään?! Aloitan mun jokatoisen aamuni oksentamalla. Oon flunssainen, kuume nousee kerran viikossa. Mä en oo ikinä eläissäni ollut niin kipee kun just nyt.

Mua väsyttää mutta en saa unenpäästä kiinni. Ja jos saan niin herään painajaisiin. Kiukuttelen ja oon räjähdysaltis. Itken herkästi ihan pikkujutuista. Oon kuin mikäkin raskaana oleva hormoonihirviö, paitsi että en oo raskaana.
Ja mut valtaa epätoivo.

Jos mä oon jo nyt näin väsynyt, miten mä muka tuun ikinä selviämään siitä kolmesta päivästä. Siellä pitäis olla skarppina. Mua ei huvita olla. Mä haluun luovuttaa.

Mä haluaisin vain ottaa seuraavan lennon. Jonnekkin kauas, mistä mun ei koskaan tarvitsisi enää palata.

Mä toivoisin että mä olisin vahvempi.

  
Mariella ei oo tää ihminen. 

Mariella on se supernainen, joka näyttää keskaria vastoinkäymisille.

Mariella ei ikinä vajoaisi näin alas.

”No mutta nyt tokalla rundilla se on helpompaa, sä osaat tän jo”, ne sanoo lohduttaakseen.

Ei se ole. Ei yhtään helpompaa. Jos saan olla rehellinen niin nyt se vasta vaikealta tuntuukin.
Mä en tiedä kuka mä oon enää.

Mut mä en oo mä enää.

Valtapeliä

Mä inhosin sitä, että jossain kohtaa mua rupes ahdistamaan toteuttamaan mitään, missä se ei voinut olla mukana. Ahdisti tavata ystäviä. Ahdisti olla töissä. Jos en ehtinyt vastaamaan tai jouduin lopettamaan puhelun asiakkaan kävellessä tiskille niin se suuttui. Jos en ilmottanut itsestäni joka sekunti ollessani kavereiden kanssa jossain niin se suuttui. Musta tuli pian se kaveri joka istui kaiken aikaa puhelin kädessä ja oli mukamas läsnä. Ja hitto mä inhosin itseäni.

Aloin jo etukäteen ennen jokavuotiselle perheristeilylle lähtemistä stressaamaan sitä showta, minkä tiesin sen laittavan pystyyn heti kotiin palattuani.

Meillä oli tapana lähteä päiväristeilylle joka kevät yhdessä. Minä, äitini, veljeni ja siskoni. Viettää edes yksi päivä yhdessä koko porukalla. Ilman ketään muuta. Me neljä. Meidän jengi. Laatuaikaa edes kerran vuodessa.

Mua pelotti jo mainita Danielille koko asiasta kun ajankohta lähestyi. ”Sä voit tulla mukaankin”, mä ehdotin kun huomasin millaisen reaktion mun uutiseni siinä aiheutti. Se heittäytyi heti marttyyriksi, kuin olisin aikeissa hylätä sen ikuisiksi ajoiksi. Inhosin sen tapaa tehdä niin pienistä asioista niin käsittämättömän isoja numeroita. Kutsuin sen mukaan, mutta mietin koko ajan että pliis sano että sä et tule, pliis sano että mä saan joskus tehdä jotain myös ilman sua. Ja se kieltäytyi kutsusta.

Ei se antanut pussata kun lähdin. Ilmaisi mieltään mykkäkoululla kun painelin ovesta ulos ja lähdin kohti laivasatamaa. Harteillani hirvittävä syyllisyyden tunne.

Musta olisi ollut ihanaa oikeasti viettää aikaa mun perheeni kanssa. Jutustella ja nauraa. Mutta oikeastaan mä olin sinä päivänä vain fyysisesti läsnä. Mun ajatukset harhaili kotona Danielin luona ja mun oli vaikea keskittyä tai kuulla mitään mitä äiti ja mun sisarukset puhui. Mua ahdisti palata kotiin.

Daniel oli vastassa eteisessä kun palasin. Ojensin sille heti tuliaiset, jotka olin sille ostanut. Se halasi mua ja kysyi oliko kivaa.”Ihan kivaa”, mä vastasin. En halunnut koskaan hehkuttaa mitään missä se ei ollut mukana, vaikka olisikin ollut ihan parasta ikinä, koska se otti siitä aina itseensä.
Mä tunnustelin ja kuulostelin tilannetta hetken. Se vaikutti ihan tyyneltä ja iloiselta, joten mä huokasin helpotuksesta että tällä kertaa se ei alota sitä.
Mä luulin väärin.

  
Istuin sen kanssa sylikkäin katsomaan leffaa. Se silitteli mua paidan alta ja suuteli mun niskaa. ”Mä haluun sua”, se kuiskasi ja otti kädestä, ohjasi mut makuuhuoneeseen.

Riisuttiin vaatteet ja se jatkoi mun kaulani suutelemista. Sitten se hiljaisella äänellä melkein kuiskaten mun korvaan kysyi: ”Montako miestä sä iskit siellä laivalla?”.

Mä työnsin Danielin irti itsestäni ja nousin istumaan. ”Älä jaksa oikeesti!”, mä tiuskasin, samalla syvään huokaisten.

”No mitä nyt?! Sano vaan rehellisesti, en mä suutu”, se tivasi multa. ”Pokailitteko niitä yhdessä sun äitis kanssa?”, se jatkoi.

Mä istuin siinä hetken hiljaa ja yritin pidätellä kiukkuani. Nousin sitten raivoissani ylös ja aloin repimään vaatteita takaisin mun päälle.
”Miksi sun pitää aina olla tollanen kusipää?! Mä en ihan oikeesti enää lähde tähän leikkiin sun kanssa!”, mä huusin sille ja mun ääni värisi koska mua itketti.

Mua itketti ajatus siitä että se jaksoi aina kuvitella että mä en muuta teekkään kun juoksen vieraissa jokaisen tilaisuuden tullen. Sen silmissä mä olin huora, jota tuli pitää talutushihnassa etten mä vaan pääsisi tekemään pahojani kun silmä vältti. Ja mua itketti, etten mä tiennyt mitä mä olisin voinut enää tehdä paremmin ansaitakseni sen luottamuksen. Kun pelkkä uskollisuus ei riittänyt. Olin silti huora, aina.

”No okei sori, se oli vaan läppää!”, se naurahti ja tarttui mua kädestä ja veti takaisin sänkyyn. ”Emmä tarkottanu”, se leperteli ja alkoi taas pussailemaan ja koskettelemaan mua.

Mä olin edelleen raivona. Turhautunut ja pettynyt ja kiukuissani.
”Sori mut mua ei haluta enää”, ilmoitin tiukasti.

Se irtautui musta. ”Sä et enää rakasta mua! Mä arvasin että sä tapasit siellä laivalla jonkun!”, se tiuski mulle noustessaan, puki nopeasti bokserit päälleen ja poistui olohuoneeseen.

Mä makasin siinä hetken hiljaa. Vedin sitten yökkärin päälleni ja menin sen perään olohuoneeseen. Se istui kuulokkeet päässä hakkaamassa pleikkaohjaimiaan. Mä katselin sitä hetken, mietin olisiko se halukas nyt keskustelemaan tätä läpi. Se ei vilkaissutkaan muhun joten mä kaadoin itselleni lasin viiniä ja istuin parvekkeelle. Se ei kiinnittänyt mitään huomiota siihenkään kun kävin täyttämässä mun lasia vähän väliä. Mä olin sille täydellisen näkymätön. Tarpeeton. Riesa.

Tuijottelin pimeää taivasta, sytytin tupakan ja mietin että vittu mä inhoan mun elämää. Mut mulla ei oo hajuakaan onko mulla enää mitään muutakaan kuin tämä. Ja jos mulla on vain tämä, niin tämä on sitten joko korjattava tai siedettävä. Näillä korteilla pitää pelata, mitkä on mulle jaettu.

”Tuu mennään nukkumaan”, mä pyysin ja siirsin varovasti kuulokkeita sen korvilta kun olin juonut viimeisenkin pisaran viinistä loppuun. Se sulki videopelinsä ja television mitään sanomatta ja kömpi mun kanssa yhdessä sänkyyn.

Möngin väkisin sen kainaloon ja kiedoin sen käden mun ympärille. Se silitteli mun selkää.

Sen sanat kaikui mun korvissa edelleen. ”Sä et enää rakasta mua”.

Ja mä vedin sen päälleni ja annoin sen ottaa mut. Annoin sen tehdä niin, vaikka olin edelleen loukkaantunut. Koska mä en halunnut että se ajattelisi etten enää rakastaisi. Ajatuskin siitä, että sain sen tuntemaan niin, teki mut surulliseksi.

  
Mutta sinä yönä, siinä sängyssä, siinä seksissä ei ollut rakkaudesta tietoakaan. Sinä yönä se oli silkkaa sairaalloista valtapeliä, ei rakastelua millään tapaa.

Se oli valtapeliä, jonka mä vielä monet kerrat hävisin uudelleen ja uudelleen.

Mulla ei oo lupaa ikävöidä.

Siitä asti kun allekirjoitin hovioikeuden haastepaperini nähdyksi, mä oon käynyt läpi mielessäni älytöntä tunteiden vuoristorataa. Hovioikeuteen on nyt kaksi kuukautta. 25.11.2015 se alkaa, kolme päivää kestävä sota minä vastaan rakastamani mies. Ihan älytöntä.

Kaikki palautuu taas mieleeni niin elävästi. Jokainen sana. Jokainen hetki. Jokainen kosketus. Jokainen kipu. Jokainen veitsi sydämmeeni.

Meidän kokonainen yhteinen taival, elän sen taas uudelleen.

Vihaan, säälin, inhoan, pelkään, rakastan. Kaikkea niin voimakkasti.Kaikkea sekaisin. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tuntea. Tunnen niin paljon kaikkea sekaisin.
Päälimmäisenä on ollut jo pitkään kuitenkin tunne, josta en koskaan puhu ääneen. Tunne, johon mä koen että mulla ei ole lupaa: Ikävä.

  
Miksi kukaan nyt ikävöisi ihmistä, joka halusi sut hengiltä? Miksi kukaan ikävöisi ihmistä, jota ilman voit paljon paremmin?
Samalla kun mun mieleeni palaa kaikki kauheus, niin mun mieleen palaa myös kaikki kauneus, kaikki hyvät hetket. Ne hetket, jotka sai mut pitämään kiinni Danielista. Ne hetket, jotka sai mut uskomaan siihen ja muhun itseeni ja meihin. Ne hetket, joiden puolesta mä otin vastaan jokaisen iskun.
Pitäkää mua sairaana ja hulluna ja mitä ikinä. Mut nyt mä sanon sen.
Mulla on ikävä Danielia.

  
Me istuttiin rannalla olevassa ravintolassa. Oltiin juuri saatu annoksemme eteemme. Oli hiljaista ja pimeää. Ympärillä vain meren kohina ja katulyhdyt. Daniel laski ruokailuvälineensä ja tuijotti mua.

”Mitä sä katot?”, mä kysyin.

”Sä oot vaan niin kaunis”, se sanoi eikä irrottanut katsettaan musta.

Mä katsoin sitä ja näin sen silmistä että hitto se rakastaa mua oikeasti. Enemmän kuin mitään muuta.
Se katse kertoi kaiken, mitä sen ei tarvinnut enää koskaan sanoa.

En oo koskaan löytänyt sitä samaa katsetta mistään muualta. Ja mulla on ikävä sitä katsetta. Sitä tapaa, millä se katsoi mua. Eri tavalla kuin kukaan muu oli koskaan katsonut.

Se oli päiväunilla kun mä tulin töistä. Menin sen viereen ja möngin sen kainaloon. Se heräsi vähän ja otti mut syliinsä. Se vaipui takaisin uneen ja niin mäkin nukahdin. Näin pahaa unta ja itkin unissani. Daniel herätteli mua silitellen. ”Ei oo mitään hätää, mä oon tässä, se oli vaan pahaa unta”, se sanoi kun avasin mun silmät. Halasi mua tiukemmin ja mä silitin sen pystyssä olevaa pehmeätä tukkaa. Ja me nukahdettiin uudelleen.
Sen tapa pyyhkiä mun kyyneleet kertoi kaiken, mitä sen ei koskaan enää tarvinnut sanoa. En oo koskaan löytänyt niin turvallista oloa kenenkään muun sylistä. Siinä sylissä mä sain olla mä, kaikista suojamuureistani riisuttuna, täydellisen rakastettuna. Kukaan muu ei koskaan halannut mua enää niin kuin Daniel. Ja mulla on ikävä sitä kosketusta.

Se oli ostanut puvun meidän häitä varten. En ollut koskaan nähnyt sitä puku päällä. Ikinä. Nyt se puki sen päälleen ja pyysi mut meidän makkariin katsomaan että kelpaako tämän näkösenä sitten sinne maistraattiin tulla.

Ja kun mä katsoin sitä niin mun sydän pysähtyi hetkeksi. Mä en ollut koskaan nähnyt mitään niin komeata miestä. Ja mä tunsin itseni niin onnekkaaksi, että mulla oli kunnia parin kuukauden päästä kutsua itseäni tuon miehen vaimoksi. Ja mä heti tönäisin Danielin meidän sänkyyn ja riisuin sen puvun sen päältä.

Enkä mä oo koskaan sen jälkeen tuntenut niin suurta intohimoa ketään kohtaan. Ja mulla on ikävä sitä tunnetta, kiintymystä ja sitä kuinka musta joka aamu herätessäni musta tuntui kuin olisin rakastunut uudelleen, ensimmäistä kertaa.

Daniel ei koskaan päästänyt musta irti.

Ei silloin, kun mä juoksin ulos sen asunnosta ja sanoin että tämä oli nyt tässä.

Se juoksi aina mun perääni.

Soitti ja lähetti viestejä niin kauan kunnes palasin takaisin.
Ja kun me oltiin jo erottu, se silti aina huolehti musta. Se avasi mulle ovensa aina kun musta tuntui ettei mulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Antoi mun yöpyä sen luona. Kielsi mua menemästä keskellä yötä kännipäissäni uimaan. Kantoi mut kotiini. Laittoi viestiä ulkomailta että mitä kuuluu ja kertoi että on todella ahdistunut koska ikävöi mua niin paljon. Avautui kerran että siitä tuntuu että sen on mun jälkeeni ollut mahdotonta tuntea mitään, koska rakasti mua niin paljon. Selitti että on vaikea edes kuvitella rakastavansa, sen jälkeen kun olin ollut sen elämässä.

  
Mutta mulla ei ole lupaa ikävöidä sitä.

Mulla ei ole lupaa rakastaa sitä enää.

Mun pitäisi olla vain iloinen ja ylpeä siitä että pääsin siitä irti. Koska pelkkää paskaahan se koko pari vuotta sisälsi vai mitä?!

Ei mun pitäisi kokea surua.
Kuka muka kaipaa kusipäätä?

Silmät kiinni ja klikkaa

Julkistaessani ensimmäisen artikkelini ”Vaikeneminen ei muuta maailmaa” (https://theblindleap.wordpress.com/2014/10/14/vaikeneminen-ei-muuta-maailmaa/) mä en koskaan olisi osannut odottaa millaisen vastaanoton ja suosion tarinani saisi sen kasvaessa postaus postaukselta.

Mä pystyin vain toivomaan parasta ja varautua pahimpaan.

Ja mä kirjoitin:

”Kaiken tän pahan olon ja jokapäiväisen selviytymiskamppailun keskellä mun sisimmässä palaa pieni toivon kipinä. Toivo siitä että vaikka mä en voi muuttaa mennyttä, niin ehkä mä voin muuttaa tulevaa. Ja jos on pienikin mahdollisuus että jakamalla omaa tarinaani mä voisin auttaa jotakuta toista samojen asioiden kanssa painivaa ihmistä, edes helpottaa jonkun oloa, niin ehkä tällä kaikella olisi joku merkitys. Että ehkä mun tuskani ei ole turhaa, ehkä mun piti kokea tämä jotta voisin auttaa jotakuta toista. Toivo sellaisesta antaa mulle itselleni voimaa jokaiseen uuteen päivään.”

Muistan kuinka tuijotin ”julkaise”-nappulaa pitkään. ”Ne nauraa mulle”, mä mietin.
Sitten mä kokosin itseni. Vetäsin keuhkot täyteen happea kuin olisin seuraavaksi sukeltamassa, enkä tietäisi koska taas pääsisin pintaan ja  saisin seuraavan kerran taas vedettyä henkeä.

Mä suljin mun silmät ja klikkasin.

Ja siellä se sitten oli. Minä, täysin riisuttuna kaikista suojamuureistani koko kansan edessä.

  
Ensimmäinen postaus sai niin lämpimän vastaanoton, että päätin jatkaa. Ihmiset ylistivät rohkeuttani, kannustivat, nostivat hattua, jotkut tulivat sanomaan että janoavat lisää. En voi koskaan sanoin tarpeeksi kiittää niitä, jotka on jaksaneet tsempata mua tässä. Jotkut ovat kulkeneet mukana matkallani ihan alkumetreiltä tähän päivään saakka. Tukenne on ollut korvaamatonta!

Sitä mukaa mitä enemmän mä avasin mun tarinaani, sitä enemmän mun tarinani levisi, ja sitä lähemmäksi mä koin pääseväni mun tavoitettani.

Muhun alettiin ottaa yhteyttä. Tutut ja täysin tuntemattomat lähestyivät mua viesteillään. Osa kommentoi suoraan blogiin, suurin osa halusi kuitenkin lähestyä mua näyttämällä myös omat kasvonsa, esimerkiksi facebookin messengerin kautta. He halusivat kiittää, kertoa kuinka hienoa ”työtä” mä teen. 

Hienoimpia hetkiä ovat olleet ne, kun täysin tuntematon henkilö on ottanut muhun yhteyttä esimerkiksi messengerissä ja halunnut jakaa mun kanssa oman tarinansa ja omia tuntemuksiaan. En voi sanoin kuvailla kuinka hyvältä se tuntuu, kun ihmiset yksinkertaisesti vain luottavat niin paljon, että kokevat voivansa puhua mun kanssa itselleen kipeistä jutuista. ”Meinasin ekaksi kommentoida suoraan blogiisi, mutta näin se tuntui henkilökohtaisemmalta, joten mä etsin sut täältä”, alkoi yksi viesti.

”Mä tiedän kuka sä olet”, on pari kertaa kanssani avattu keskustelu aiheesta ihan kasvotusten tosielämässä, kun joku lukijani on tunnistanut naamatauluni satuttuaan samaan paikkaan kanssani.

  
Eräs nainen kirjoitti sydäntäsärkevän viestin omista kokemuksistaan, jotka olivat jo onneksi takana päin. Hän kertoi, että oli lukenut blogini ja itkenyt tuntikausia sen jälkeen, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli voinut jollain tapaa edes käsitellä omia kokemuksiaan ja että mä olin ensimmäinen henkilö, joka sai nyt kuulla hänen tarinansa.

Itkin tätä viestiä lukiessani. Luin sen myöhemmin uudelleen ja itkin taas. Oli jotenkin niin surullista että tämä nainen oli joutunut patoamaan kaikkea sisälleen niin kauan, koska oli kokenut ettei kehtaisi puhua asioistaan kenellekkään. Samalla mulla kuitenkin oli aivan älyttömän imarreltu olo. Mä olin oikeasti saanut vihdoin jotain hyvää aikaan. Mä pystyin olemaan tukena jollekkin, jota en edes tunne. Voiko olla hienompaa tai onnistuneempaa fiilistä..?

The Blind Leapista tuli mulle kasvaessaan win-win terapiamuoto. Kun mä kirjoitin, mä pystyin käsittelemään asioita mun päässä, samaan ne järjestykseen paperille. Mä pystyin kohtaamaan tilanteita ja tunteita ja käymään niitä läpi. Aivan eri tavalla kuin puhuessani (En tykkää hirveesti puhua, koska mun ääni alkaa helposti väristä ja mä romahtelen). Ja samalla mä tiesin että joku tuolla lukee ja itkee helpotuksen kyyneliä, sillä ei olekkaan yksin ajatustensa kanssa. Joku tuolla etsii mut käsiinsä ja avautuu mulle ja me voidaan jutella. Ja meillä on molemmilla sen jälkeen vähän helpompi olla.

Mun tavoitteeni ”auttaa edes jotain”, on siis saavutettu The Blind Leapin myötä jo useampaan kertaan kuin olisin uskaltanut koskaan unelmoida. Ja koska tavoite on saavutettu, niin sitä tavoitetta pitää nostaa vähän ylemmäksi. Tämä ei ollut tässä. Tämä on vasta alkua.

  
Tää maailma on lopulta hyvin yksinkertainen. Kun yksi uskaltaa, niin uskaltaa jo pian toinenkin.

Ja silloin kun uskoo vakaasti omaan asiaansa hyvän puolesta, mutta tuntuu ettei kukaan uskalla, on vain painettava silmät kiinni ja vedettävä keuhkot täyteen happea ja klikattava sitä ”julkaise”-painiketta.

”Se joka ei usko, et yks ihminen voi muuttaa maailmaa ei ainakaan oo se jäbä joka muuttaa maailmaa”. – Arman Alizad

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Mun lakimies soittaa mulle. Se kertoo että ne kuvat on sillä, pyytää tapaamaan. Ja mä lähden sen luokse.
Istun sen toimistossa naamat vastatusten. Mua jännittää. Se kyselee mitä mulle kuuluu. Kerron että ihan hyvää siitä huolimatta että oon ihan romuna. Se kuuntelee. Jutellaan hetki.
Se sanoo että ne kuvat mitä löysi on tosi hyviä. Että ne kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Mutta se varmistaa multa, oonko mä valmis katsomaan niitä.

Tottakai mä oon valmis. Mä en tiedä mitä odottaa. Mä muistan vaan että jotain kuvia ne poliisit otti. Ja epätietoisuus on pahinta. Mä haluan tietää mitä mulle tapahtui sinä iltana. Anna tulla!

Ensiksi se lämää mun eteen kuvat meidän asunnosta. Kuvia veriroiskeista seinillä. Punainen laahautuva kädenjälki eteisen ovessa. Verilammikko lattialla.

Nää kuvat ei järkytä mua millään tapaa. Koska mä nään ne mun mielessä koko ajan. Oon tavallaan tottunut niihin. Inhoan niitä, mutta oon oppinut jo hyväksymään ne. Enkä mä vaan nää niitä, mä voin myös tuntea ja haistaa ne. Ihan kuin eilisen päivän. Ne on aina mun mielessä, niistä on tullut jo osa mua.

  
Seuraavaksi saan eteeni kuvan tytöstä. Sen tytön kasvot, vaatteet ja hiukset on verellä maalatut. Se tyttö katsoo kameraan ja sen silmät on täynnä kyyneleitä ja avunhuutoja. Mun tekis mieli halata sitä. Kertoa sille, että sä oot turvassa nyt ja kaikki järjestyy.

Mua järkyttää nähdä se kuva, koska mä niin haluaisin vain pelastaa sen tytön, mutta mä tiedän että mä en voi tehdä mitään.
Jos voisin edes halata…
Ja sit mä tajuan että se tyttö siinä kuvassa on mä.
Minä.
Ei oo todellista. Onko toi minä?
Saan eteeni seuraavan kuvan. 

Se on Danielista. Se on raudoissa, kädet selän takana. Se katsoo kameraan. Se hymyilee. Se näyttää ylpeältä.  Se HYMYILEE.

Mua alkaa ahdistaa. Kylmä hiki puskee päälle. Mä sanon mun lakimiehelle että mun pitää mennä.

Pidättelen mun itkua ja raivoa koko bussimatkan ajan. Meen äitini luokse. Tarviin tukea just nyt.

Äiti avaa oven. ”No?”, se kysyy,

Mä juoksen vessaan oksentamaan.

Oksennan ulos sen kaiken kauheuden mitä mä just näin. Koska mun elämässä ei tapahdu näitä. Näistä mä vaan luen, joistain lööpeistä, eiks niin?

”Ai semmonen tapaaminen..”, äiti kyselee kun tuun ulos vessasta.

”Äiti… Se hymyili.”, mä kerron.

Vieläkö sua hymyillyttää? Vieläkö sä oot ylpeä?

Viimeinen isku

Huudetaan toisillemme.

Mä heitän kahvikupin seinään. Huudetaan lisää. Mä mietin että ”vittu mä en jaksa sua” ja juoksen eteiseen. Ajattelen että vedän tosta rotsin niskaan ja moikka! Mun täytyy päästä pihalle rauhottumaan.

Ja sitten yhtäkkiä pimenee.

Pelkkää mustaa.
Oon hereillä mutta oonko sittenkään?

En näe mitään.

Saan mun silmät auki juuri ja juuri.
Mä makaan eteisessä, jotain märkää mun alla.
Ympärillä valkoiset seinät on muuttuneet punaisiksi ja peili seinältä on kadonnut jonnekkin.
Voi paska…. se on verta. Mä makaan mun omassa verilammikossani.
Mitä mulle on tapahtunut?!

Daniel on mun päällä ja pitää mua tiukasti otteessaan. Sen silmät kiiluu inhosta ja raivosta.
Mä pelästyn ja huudan ”APUA!”.
Se tarttuu mua kasvoista. Painaa mun päätä lattiaan. En saa henkeä ja tunnen mun takaraivossa jotain terävää.

Mä kuolen.

Mä en edes tajua mitä tapahtuu. Mä vaan makaan siinä sen otteessa vaimeasti ulisten ja odotan.

Tapatko sä mut nyt?

Se nousee ylös.
Mäkin koitan. Mut en pääse. Mua sattuu kaikkialle. Jokaiseen lihakseen ja luuhun. Silti mä yritän. Se katsoo kun mä yritän liikkua. Sitä vituttaa että mä liikun, ne liekit sen silmissä paljastaa sen. Ja sit se tulee: potku. Se potkaisee mua keskelle vatsaa ja mun happi loppuu. Haukon mun henkeä ja kun vihdoin saan happea ees vähän mä itken että ”Mä rakastan sua, miksi sä teet näin, mä rakastan sua, Daniel!!!”.
Mä en ole koskaan ollut niin epätoivoinen. Niin muserrettu.
Ja kaikki mun sanat tuntuu vain provosoivan sitä enemmän. Potkuja toisen perään. Kylkiin, selkään, vatsaan, käsiin, jalkoihin. Joka kerta kun mä huudan että pliis lopeta ja että mua sattuu, se vain innostuu enemmän.

Tästä mä en enää selviä. Se haluaa mut hengiltä nyt. Mä alan tajuta että oon todella huonossa tilanteessa. Että mikä tahansa seuraavista iskuista voi olla se mitä mä en enää kestä.

Mun sormet haparoi mitä tahansa mihin voisin tarttua, millä satuttaa sitä.

Mä alan olla todella heikko. Ja mun silmissä sumenee taas. Iskut ei lopu.
Ja pian mun silmissä alkaa taas pimetä.

Mä luovutan.

Ja mä makaan ihan hiljaa siinä mun omassa verilammikossa liikkumatta, koska jos liikahdan niin siitä on sitten seuraamuksensa. Samalla mä pelkään että jos en liiku, niin avaanko enää koskaan mun silmiä?
Mä en tiedä miten pahasti nyt kävi, mutta mä veikkaan että pahasti. En uskalla katsoa.

Makaan hiljaa, voimattomana, elottomana. Mietin mun perhettä, ystäviä, elämääni syntymästä tähän päivään saakka. Mietin että tähänkö tää nyt päättyy, mun tarinani. Olipa hieno päätös sille.

En näe mitään. En uskalla edes yrittää avata mun silmiä etten provosoi sitä enää yhtään enempää.

Mut mä kuuntelen. Kuulen kun Daniel hengittää raskaasti. Se on hengästynyt. 
Kuulen sen askeleet jotka vaimenee kun se kävelee kauemmaksi.
Kuulen kuinka se menee vessaan ja lukitsee oven perässään.

Mä mietin että se on nyt tai ei koskaan. Nyt jos mä en pääse tästä ylös niin en ehkä pääse enää ikinä. Nyt jos mä en pääse pakoon niin mä olen huomenna vaan surullinen uutinen iltapäivälehdessä.
Tää on nyt mun viimeinen mahdollisuus.
Ja mulla on nyt ehkä pari sekuntia aikaa.

Ja mä löydän mun sisältä jonkun aivan käsittämättömän voiman tempaista itseni ylös ja rappukäytävään.

Peilin palaset viiltää mua ja helisee putoillessaan mun iholta lattialle kun mä nousen. Mun jalat ja kädet ei toimi kunnolla, mut mä pakotan ne liikkumaan. Mua sattuu mutta en välitä, itken sitten myöhemmin, nyt mun pitää vaan selvitä.

Ihan kuin joku suojelusenkeli olisi ottanut kiinni mun käsistä ja vain riuhtaissut ylös.

Kompuroin alas rappuset ja soitan ensimmäistä ovikelloa.
Rukoilen mielessäni että pliis avaa avaa avaa nyt heti, se ei saa saada mua kiinni, avaa jo..

Naapuri avaa ja mitään sanomatta ottaa mua kädestä, vetää sisään ja paiskaa oven kiinni perässään.
Mä lysähdän sen eteisen lattialle. ”Soita 112”, mä pyydän haukkoen mun henkeä.
Mä tein sen.
Mä pääsin pakenemaan.
Mä oon perillä.

Miten mun nyt käy?
  

Mä melkein soitin

Tarinan henkilöiden nimet on muutettu..

Joo mä lupasin että tää blogi jää nyt radiohiljaisuuteen oikeusprosessin takia, mutta koska oon aina ollut sellainen omien rajojeni rikkoja ja poikkeus sääntöön – tyyppiä, niin kirjoitan nyt.

Ja koska mä tänään melkein soitin.

Tilanne on nyt tämä. Käräjäoikeus määräsi Danielille vankeustuomion. Mutta me mennään hovioikeuteen vielä keskustelemaan tästä ja Daniel on vapaa mies ainakin siihen asti.

Mun asianajaja sanoi mulle ”sun pitää jatkaa sun elämää, se käsittely on sitten kun se on, sä et voi laittaa sun elämää tauolle”.
Ja mä jatkoin mun elämää, joka päivä takaraivossa että tää ei oo ohi nyt. Pahin on vielä edessä.
Yritä siinä sitten jatkaa.

Okei mä osaan tän nyt, kun oon istunut kolme päivää käräjäoikeudessa. Miks mua silti pelottaa ihan yhtä paljon kun ekalla kerralla?
Enkä mä edes tiedä mikä mua pelottaa.

Enkä mä edes osaa vihata Danielia enää.
Haluisin vaan et tää olis ohi ja mun ei tarttis nähä sitä tai puhuu siitä tai miettii sitä enää ikinä.

Musta tuntuu et alan unohtaa asioita. Mikä on hyvä! Mutta kun on toi hovioikeus… Ja mun pitää siellä taas muistaa kaikki. Olla täydellinen.
Mulla ei oo lupaa unohtaa vielä.

Välillä toivoisin etten olisi ikinä puhunut kenellekkään tästä, varsinkaan poliisille. Ois niin paljon helpompaa vaan antaa olla ja juosta karkuun. Joudun päivittäin muistuttamaan itseäni niistä syistä miksi mä lähdin tähän.

Ja samalla, mä välillä mietin Danielia.
Että mitäköhän sille kuuluu.
Kuulin että se sai potkut töistä.
Mitäköhän se tekee tänä päivänä..
Asuukohan se vielä siinä meidän kämpässä..
Onkohan se onnellinen..

Tänään mä mietin sitä.
Ja mä melkein soitin sille.
Kertoakseni et mä en toivo sille mitään pahaa.
Ja kysyäkseni miten sillä menee.

Kaiken jälkeen, en vaan osaa vihata sitä.
Ehkä siksi, että se sai mut kerran hymyilemään.

IMG_1973

Kun pelko jää päälle

2015/01/img_1662.png

17.01.2014 minulla diagnisoitiin traumaperäinen stressihäiriö (a.k.a PTSD) Ensimmäisen diagnoosin antoi lääkäri, jonka luokse äitini vei minut kun olin päättänyt lopettaa elämäni. Olin päättänyt kuolla. ”Sä olet normaali. Sun kokemasi jälkeen mä olisin enemmän huolissani jos sä et reagoisi millään tapaa”, lääkäri selitti.

Mä en ollutkaan hullu, vaikka olin jo pitkään itse uskonut niin. Diagnoosi antoi mulle lohtua. Vihdoin kaikelle mitä mä tunsin mun sisällä oli jokin nimi ja selitys. Mun ei tarvinnut kuolla, mä voisin selviytyä tästä, nyt kun mä itsekkin vihdoin tiesin mikä mua vaivasi.

2015/01/img_1661.png

Seuraavaksi mut arvioi erikoistunut psykiatri. Sain häneltä saman diagnoosin. Psykiatri kuunteli kun kerroin tapahtuneista olleen jo useita kuukausia, melkein vuosi aikaa, ja ihmetteli ääneen miten mä olen vielä hengissä niin kauan yksin ”sairauteni” kanssa elämisen jälkeen. Hän oli ihmeissään etten ollut saanut jo kauan aikaa sitten apua.
Psykiatri oli sitä mieltä että mun oli hakeuduttava välittömästi terapiaan ja määräsi mulle myös mielialalääkkeitä ja unilääkkeitä.

Lääkkeitä en syönyt kuin vähän aikaa, en pitänyt ajatuksesta että siirrän niillä mun ongelmia enää yhtään enempää tulevaisuuteen. Mun oli kohdattava tämä tässä ja nyt, jos halusin vielä joku päivä olla oikeasti onnellinen, elämänhaluinen, vapaa.
Terapiaan hakeuduin heti, mutta hoidon aloittaminen kesti ja kesti. Oli odotettava vakuutusyhtiön päätöstä mun hoitotarpeestani, koska itselläni ei olisi koskaan ollut varaa pulittaa kahtasataa euroa tunnilta. Mun piti myös löytää sellainen terapeutti, joka ymmärtäisi mistä puhutaan kun kyseessä on traumaperäinen stressihäiriö.

Löysinkin sellaisen viimein. Piia (nimi muutettu) ylitti kaikki mun odotukset. Se tiesi mun tapauksesta heti kaiken. Se osasi kertoa ja selittää mulle paremmin kuin mä itse että mikä mua vaivasi. Se huomasi mussa asioita joita minä tai kukaan muu ei ollut koskaan aikaisemmin huomannut. Ihan ensimmäisellä tapaamiskerralla Piia kertoi mulle että musta näkyy selkeästi ulospäin kaikki jännittyneisyys, se tapa millä istuin siinä kaikki lihakset jännittyneinä ja hartiat korvissa, kädet puristettuna nyrkkiin. Se kertoi että se kuulee mun puheesta että mä en hengitä. ”Sun hengitys on tollasta pintahengitystä, tuntuuko susta koskaan että sä tukehdut?”. Ai tuntuuko! Kysy mielummin koska ei tuntuisi!
Mä kerroin Piialle että mä hengitän aina näin. Ja että mä istun aina näin. Mä en osannut rentoutua. Mä pelkäsin että jos mä rentoudun niin mä kuolen.

Piia kertoi mulle että traumaperäinen stressihäiriö on semmosta kun pelko jää vaan päälle. Mun aivot on jossain vaiheessa aistineet vaaratilanteen ja vaaran ollessa ohi ne ei ole enää kyenneet ”palautumaan” siihen normaalitilaan. Ne lähettävät jatkuvasti virheellisiä viestejä hyökkäyksestä kaikkialle mun kehoa, jonka takia mä oon tavallaan koko ajan valmiustilassa puolustautumaan. Siksi mun lihakset on 24/7 jännityneinä, siksi mun syke on koko ajan huipussaan, siksi mun on vaikea vetää syvään henkeä. Siksi mä en pysty nukahtamaan öisin. Siksi mun on vaikea keskittyä. Siksi mä olen vihainen ja räjähdysaltis. Siksi mun tekis mieli joka aamu heittää hanskat tiskiin ja huutaa hyvästit koko paskalle maailmalle.

Mun aivot on muutenkin vittumaiset nykyään.
Elävät ihan omaa elämäänsä. Kun yritän muistella jotain tapahtumia niin on vaan pelkkää mustaa. Ne yrittää pimittää multa asioita jotka sattui, ettei mun tarvitsisi enää muistaa niitä, ne yrittää suojella mua. Mutta sitten ne läväyttää mun silmien eteen takaumia ja pistää mut elämään kaiken uudelleen mun mielessä aina silloin kun en todellakaan haluaisi miettiä niitä asioita. Keskellä kirkasta päivää. Kadulla, metrossa, työpaikalla. Ja silloin mä panikoin. Itken ja tärisen ja haukon happea ja ihmiset tuijottaa mua että mitähän toi sekoilee.

Välillä mun aivot pistää mut läpikäymään tapahtumia mun unissa. Ja kun mä herään omaan huutoni mä tunnen edelleen kipua kohdissa joihin mua lyötiin ja potkittiin. Näen mustelmat mun iholla. Meen suihkuun ja istun suihkun lattialla ja itken kun mua sattuu joka paikkaan. Tuun suihkusta ja katson peiliin ja mustelmat ja kipu on kadonneet.

2015/01/img_1659.jpg

Piia sanoi että kaikki tää on ihan tyypillistä.
Ja mä kun ajattelin että mä olen lähinnä seonnut?

Me tehdään usein terapiassa Piian kanssa semmosia rentoutus ja hengitysharjotuksia. Mä en saa vielä tehdä niitä kuin ihan muutaman minuutin kerrallaan, koska mun keho ei oo vielä tottunut niihin. Mutta ne alkaa toimia pikkuhiljaa, oon onnistunut jo nukuttamaan itseni niiden avulla. Usein noiden harjoitusten jälkeen mun pitää maata tai istua vähän aikaa, koska mua alkaa pyörryttää. Ihan kuin saisin yliannostuksen happea, mikä on muiden ihmisten maailmassa ihan normaalitapa hengittää.
Oon terapian jälkeen usein myös ihan poikki, ihan kuin olisin kovankin urheilusuorituksen just tehnyt.

Tällä viikolla tulee vuosi täyteen siitä kun mulla ensimmäisen kerran todettiin traumaperäinen stressihäiriö. Kävin lääkärissä arvioitavana. Diagnoosi on ja pysyy, mutta musta oli ihanaa kuulla se mitä lääkäri mulle sanoi: ”Sä näytät ihan eri ihmiseltä kuin silloin kun viimeksi nähtiin. Susta tolleen päälle päin huokuu että sä voit jo paljon paremmin, tosi kiva nähdä sut tollasena”.
Kuun lopussa käyn vielä erikoistuneen psykiatrin arvioitavana. Jännittää mitä se musta nyt sanoo.

Traumaperäinen stressihäiriö on veemäinen ”tauti” ja siitä ei välttämättä parane koskaan täysin. Mutta sen kanssa voi opetella elämään. Sen hoitaminen on 24/7 duuni ja se vaatii paljon kärsivällisyyttä ja taistelutahtoa. Se on aina läsnä, mutta sitä on mahdollista oppia kontrolloimaan.

Mä jaksan taistella, jaksathan sinäkin?

2015/01/img_1660.png

En ole valmis.

Tunnelmia käräjäoikeuden käsittelyn ensimmäisestä päivästä. Tarinan henkilöiden nimet on muutettu.

Käräjäoikeuden käsittely on tänään.
en ole nukkunut moneen yöhön, en silmäystäkään.

Joskus nukahdan väkisin mutta tiedostan koko ajan olevani hereillä.

Mitä se miettii?
Ei varmaan mitään.
Näin sitä ihan hetki sitten.
Ihan hetki sitten se piti mua kädestä.
Ihan hetki sitten se se pyysi mua lopettamaan itkemästä.
Ihan hetki sitten se suuteli mua.

Pelottaako sitä yhtä paljon kun mua?

Miten voi samaan aikaan vihata, pelätä ja rakastaa niin paljon? Kaikkea sekaisin. Mun pää on sekaisin.

Meen äitini luokse yöksi. Haluan olla yksin mutta en sitten kuitenkaan.
Äiti antaa mulle lääkkeen kun en pysty nukkumaan.
Mua alkaa nukuttaa. Pelkään etten herää, pelkään että herään.

En ole valmis.

Aamu koittaa.
Tänään pitää muistaa kaikki.
Tänään pitää olla täydellinen.
Tänään pitää puhua, kaikesta, asioista joista en koskaan voinut puhua sen kanssa.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f63/76936141/files/2014/12/img_0787.jpg

Monet on tarjonneet mulle kyytiä, saattoa. Oon kieltäytynyt. Siksi koska mä tiedän että ne tekee sen vaan sanoakseen, että ne on tässä. Arvostan sitä, mutta kukaan niistä ei oo tässä. Tää mun pitää tehdä itse. Omillani.

Mun täti tarjoaa myös kyytiä.
Kieltäydyn viime hetkellä.

Mun mieleen palaa muistot kuinka se puolusteli mun exääni kun erottiin ja haettiin kamoja sen luota. Ei varmasti tahallaan ja hyvää se varmasti tarkoitti mutta muhun se sattui. ”Kyllä sekin näytti tosi rikkinäiseltä”, se sanoi mulle.
Hetkinä joina mä olisin tarvinnut kaiken tuen, hetkinä joina mä mietin että ”tee u-käännös, mä palaan takaisin!”. Se lause sattui. Mutta pidin itseni lujana, ja olen ylpeä siitä. Istuin hiljaa autossa ja pidättelin kyyneliä ja huutoa siihen asti kunnes olin perillä ja tavarat purettu lapsuudenkotiini takaisin.

Sanon mun tädille että pääsen helpommin yksin.

Valehtelen.
Mä tiedän että mä valehtelen mut mä haluan näyttää kaikille että mä pärjään. Että mä pystyn mihin vain. Haluan tehdä kaikki ylpeiksi musta.
Mun olo on jotenkin todella pieni.

Mä käyn suihkussa. Puen jotkut semisiistit vaatteet päälle. En pysty meikkaamaan. Turhaa, kohta ne ripsarit on kuitenkin poskilla. Mun kädet tärisee. Mun on tehtävä tää nyt. Mun on pakko.

Istun koko bussimatkan ajan miettien miksen pyytänyt ketään pitämään mua kädestä kiinni. Itken. Mulla on korvanapit korvissa ja laitan musiikin täysille. Kuvittelen itseni joksikin muuksi, jonkun elokuvan päähenkilöksi. Ja mä vain katselen sitä elokuvaa kaukaa.

Astun sisään oikeustaloon. Kaikki menee vähän niinkun lentokentällä, tavarat hihnalle ja sitten kävellään porttejen läpi ja katotaan ettei mikään piippaa.

Meen heti ekaks kahvilaan kysymään missä on vessa. Ne neuvoo mua ja juoksen oksentamaan. Oksennan ja itken ja mietin että oon ihan yksin. Huuhtelen mun suun. Katson peiliin. ”Sä selviät”, mä sanon ääneen omalle peilikuvalleni.

Kävelen aulaan odottamaan vuoroani.
En oo koskaan ollut näin yksinäinen.
Ja samalla, mun teiniaikojen ystävä Tero astelee sisään. ”Mitä helvettiä sä täällä teet?”, mä kysyn. Se kertoo tulleensa vain tuomaan jotain papereita. ”Meillä on se nyt.”, mä kerron sille. Me ei puhuta paljoakaan. Eikä sillä oo väliä. Sillä on väliä että se on siinä mun vieressä. Me halataan. Paljon parempi olo.
Teron pitää mennä ja jään taas yksin odottamaan. Mietin että mulla on kaksi vaihtoehtoa nyt. Joko mä voin yrittää muistaa miksi mä lähdin tähän, miksi mä istun tässä nyt. Minkä arvoista tää on. Tai sitten mä voin paeta.

Mä istun yksin. Näen silmissäni ajan tikittävän. Kohta on mun vuoro. Nyt vielä voi paeta, NYT tai ei koskaan. Mun ex-mieheni entinen vaimo ilmestyy mun eteeni juuri kun mietin että otan jalat alle enkä palaa enää koskaan. Sekin on täällä puhumassa. Se on helpottunut. Sen suunvuoro on tältä osin ohi. Katson sitä. Se kertoo että se helpottaa puhua siellä. Mä romahdan. En pysty enää pidätellä. Itken, tärisen, pelkään. Yritän sanoa jotain sille. En pysty hengittämään.
”Victoria on tuolla, se on just tulossa!”, se rauhottelee mua, tulee mun viereen ja halaa mua.
Seuraavaksi Victoria, mun asianaja on siinä, mun vierellä. Mä muistan sanoneeni että mä en halua tai mä en pysty. Kaikki on jotenkin sumeeta. Muistan kun käveltiin rappusia ylös Victorian kanssa. Muistan kuinka mielessäni koin jokaisen askeleen jotenkin kuvottavaksi, vastahakoiseksi, ihan kuin olisin kävellyt kohti omaa kuolemantuomiotani, kohti omaa hautaani. Kuin olisin omiin hautajaisiini menossa.

Viimeinen askel. Pyyhin kyyneleet. Nostan katseeni.
Daniel.
Suoraan mun edessäni.
Se huomaa mut ja laskee samantien katseensa maahan.

Miksi sä et voi katsoa mua?
Missä mun Daniel on ja mitä sä oot tehnyt sille?!

Missä on se mies johon mä rakastuin?!
Kuka sä olet ja mitä sä teet täällä?!

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f63/76936141/files/2014/12/img_0786.jpg

Salaisuus

Tarinan henkilöiden nimet on muutettu.

Oon viimein saanut mun elämäni jotenkin raiteilleen. Jättänyt kännisekoilut, alkanut taas treenaamaan, keskittynyt töihin. Mulla on mun kotini järjestyksessä, käyn hyvillä mielin nukkumaan. Kaikki tuntuu pitkästä aikaa todella hyvältä.

Oon saanut purettua mun sydäntäni painavia asioita poliisille kuulusteluissa. Oon vihdoin uskaltanut sanoa ääneen asioita, joista puhuminen on ollut kaikista vaikeinta. Oon saanut kertoa asioista mitä se teki mulle öisin kun mä nukuin.

Olo on jotenkin rauhallinen. Makaan sängyssä lämpimän peiton alla ja katson telkkaria. Mua alkaa väsyttää. Ihanaa. Kello on vasta vähän vaille kaksi yöllä ja mua jo väsyttää. Todella epänormaalia mulle joka valvoo kaikki yöt.

Laitan telkkarin kiinni ja halaan mun muumi-pehmolelua jonka sain siltä joskus lahjaksi. Nukahdan heti. Ihanaa.

Herään kun mun puhelin soi. Kello on joku kolme yöllä, en oo ehtinyt kauaa nukkua. ”Daniel soittaa”, lukee mun puhelimen näytössä. Mietin hetken vastaanko. Ei olla pitkään aikaan oltu tekemisissä. Se ei tiedä että mä oon käynyt puhumassa siitä. Se ei tiedä että mitä on tulossa. Viimeksi kun oltiin tekemisissä meillä oli jotain riitaa.

Mun uteliaisuus voittaa järjen ja vastaan sille.
Minä: ”Haloo”
Daniel: ”Moi, olitsä nukkumassa?”
Minä: ”Joo just nukahdin mut ei se haittaa.”
Daniel: ”Aa anteeks. Mä vaa mietin soittaa ku oon ihan tässä sun lähistöllä”.
Minä: ”Mitä sä täällä teet?”
Daniel: ”No mä olin jatkoilla mut lähin menee ja mul ei oo takkia enkä oikeen tiiä mis mä oon mut jossain meilahdessa”.
Minä: ”Mitä?! Sul ei oo takkia??! Siel on joku sata astetta pakkasta! Missä sun takki on?!”
Daniel: ”Emmä tiiä…. Mut joo sori ku häiritsin..”
Minä: ”Siis missä sä nyt olet?”
Daniel: ”No tääl o jotai taloja”
Minä: ”Eti nyt joku kadun nimi tai bussipysäkki sieltä!”
Daniel: ”No siis tos on bussipysäkki… Oota… Iha koht tulee joku tommone XX bussi”
Minä: ”No hyppää siihen se tulee ihan mun himan viereen”.
Daniel: ”Okei soitan kohta”.
Minä: ”Mut Daniel…. Tuut tänne sit vaan nukkumaan. Ymmärrätkö?”
Daniel: ”Joo kyl mä tajuun, höh, älä ny oo tollanen. Kiitti.”

Mä oon huolissani siitä. Sen ääni kuulostaa tosi humalaiselta. Ja ulkona on oikeesti tosi kylmä. Mun mieleen ei missään vaiheessa juolahda että se on aikuinen mies ja että se vois vaikka soittaa itselleen taxin. Mä vaan mietin että mun pitää huolehtia siitä nyt.
Ja jos sille sattuu jotain niin en ikinä anna itselleni anteeksi. Taidan vieläkin rakastaa sitä.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f63/76936141/files/2014/12/img_0761.png

Meen sitä vastaan pihalle. Se on ihan naamat. En oo varmaan koskaan nähnyt sitä niin humalassa. Se tärisee kylmyydestä, t-paidassaan siellä pakkasessa. Katse lasittuneena se hymyilee mulle ja mä halaan sitä.

Se kävelee kuitenkin ihan hyvin, ei huoju, ei tarvitse taluttaa. Pidän sitä varmuuden vuoksi kädestä kiinni kun kävellään rappuset ylös.
Se riisuu sen kengät ja jää höpöttämään diipadaapojansa mun eteiseen. Mä otan sitä kädestä ja ohjaan mun sänkyyn. Se on niin humalassa ettei itsekkään tajua kuinka kylmä sillä on. Riisun sen farkut ja peittelen mun peitolla. Kaivan kaapista vielä pari vilttiä sen päälle. ”Haluisitsä mennä kuumaan suihkuun?”, mä kysyn. ”Ai haluutsä suihkuun mun kaa?”, se virnuilee. ”Daniel!!! Lopeta! Mä tarkotin että jos sul on kylmä nii se voi auttaa!”, mä nauran. ”Tuu halii mua”, se sanoo. Ja mä meen sen viereen peiton alle ja otan sen mun syliin. Hieron sen käsiä ja halin ja yritän lämmittää.

”Miten sä ilman takkia sieltä jatkoilta lähit?”, mä tenttaan. ”Oltii Janin ja Niken kaa baaris ja sit joku muija oli sillee et nyt lähetää ja sil oli hirvee kiire nii sit lähin sen messii”, se kertoo.
”Aa eli menit sen luo ja se heitti sut pihalle ja päätit soittaa mulle?”, mä tuohdun. ”Eiku se muija ois halunnu mua, se riisu ittensä alasti ja oli siin iha valmiina mut sit mä en pystyny ku ajattelin sua”, se selittää.
”Joo just…. Mä veikkaan et ei menny ihan noin…”, mä huokaisen.
”Mä tiiän et kuulostaa tyhmältä mut noin se meni”, se vakuuttelee.
”Eli sit vaa lähit sielt ja jätit sun takin sinne?”, mä kysyn ärsyyntyneenä.
”Eiku se takki jäi jo narikkaan ku sil muijal oli hirvee kiire”, se vastaa.
”Okei, just just…”, mä vastaan.

Käännän kylkeä. Mua inhottaa että se valehtelee mulle. Tiedän että se valehtelee. Se ei saanut siltä ja epätoivoissaan kokeili sitten josko multa vielä irtois. Tekis mieli potkia se pihalle pakkaseen. Sanonkin sen ääneen ”Voisitko sä Daniel lähtee, mä en jaksa sua, sori. Voin soittaa sulle taxin..”
”Mut mä haluun nukkuu sun kaa, mul on ollu tosi ikävä…”, se lepertelee.

No vittu ihan sama sitten. Nukutaan nyt sitten.
Se halaa mua takaapäin ja mä nukahdan. Samaan aikaan tuntuu todella väärältä että se on siinä ja samaan aikaan tuntuu et just tässä on hyvä nukkua, sen sylissä.

Havahdun kun tunnen sen käden mun housuissa.
”Daniel! Mä sanoin että sä saat tulla tänne vaan nukkumaan!”.
”Mä en pysty nukkuu ku haluun sua niin paljon”, se sanoo ja alkaa riisumaan mun yökkärishortseja.
”Mä oon tosissani, nyt nukkumaan Daniel!”, mä huudan sille.
”Mä en tee mitään, anna mä vähän hieron itteeni suhun”, se laskee sen boxerit.
”Lopeta Daniel, mä oon tosissani!”, mä pyydän ja alan itkemään.
”Emmä tee mitään”, se vakuuttelee ja työntyy mun sisään.
Mä itken ja pyydän sitä lopettamaan. Yritän työntää sitä pois mutta se on painava. Se ottaa mun käsistä kiinni. Vangitsee ne.
Itken. ”Ihan vähän vaan, emmä tee mitään”, se hokee.

Miksei se kuule mun itkua?

Kun se on valmis se sammuu samantien.
Mä en pysty nukkumaan. Meen suihkuun ja istun siellä niin kauan että sormet menee rusinoiksi. Valvon koko yön polttaen tupakkaa ja miettien miten mä taas onnistuin samaan itseni tämmöiseen tilanteeseen. Mä oon tyhmä vitun idiootti joka ei ikinä opi. Ikinä.

Aamulla se on ihan pihalla. Sanoo ettei muista mistään mitään. Kerron sille että se on kertonut sen takin olevan narikassa, että sieltä kannattaa kysellä. Kerron sille mitä se kertoi sen jatkoista ja kerron miten se päätyi mun luokse. En kerro muuta.

Ehkä se ei itsekkään tiedä mitä se teki.
Ehkä se ei muista.

Mä olisin voinut olla vastaamatta sille.
Mä olisin voinut kehottaa sitä soittamaan taxin.
Mä olisin voinut heittää sen pihalle.

Mut koska mä en tehnyt niin, mä olen osasyyllinen. Mä olin selvinpäin. Se ei. Mun ois pitänyt käyttää mun järkeä eikä sydäntä.
Vittu mä oon idiootti.

Enkä mä puhu tästä kenellekkään. En sille. En poliisille. En terapeutille. En ystäville. En kenellekkään. En koskaan.

Päätän unohtaa, antaa anteeksi, kuvitella että tätä ei tapahtunut.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/f63/76936141/files/2014/12/img_0765.png

Kirje mitä en lähettänyt.

Tarinan henkilön nimi on muutettu.

Tää on sulle ”Daniel”.

Niin monesti kun vannoin itselleni että tähän mä en ryhdy, en kirjoita sulle kirjettä, en anna sun nähdä mun kyyneliä. Vannoin itselleni että vaikka mitä ikinä tapahtuisi, mä en vajoaisi näin alas että kertoisin sulle miltä musta tuntuu.

En tiedä minkä hermoromahduksen partaalla mä olen, mutta mun on pakko sanoa nää asiat. En jaksa olla enää aikuinen. Kypsä ja hiljainen. Mun pitää kertoa tää sulle.

Mä en jaksa uskoa että sä, tai kukaan on syntyessään paha tai pahantahtoinen. Mä en tiedä mitä sulle tapahtui. Sä et koskaan kertonut mulle siitä. Mä tiedän että se oli jotain pahaa ja olisin halunnut kuunnella. Mä oon pahoillani että en osannut olla sun tukena. Mä olisin halunnut olla.
Mä tiedän että sä et halunnut mulle pahaa. Mä tiedän että sä rakastit mua.
Mä tiedän että sä halusit olla onnellinen.
Mä tiedän että sä halusit olla sitä mun kanssa.

Se mitä mä mietin nyt joka ilta.. Miksi? Miksi näin tapahtui Daniel? Miksi sä et päästänyt mua sun lähelle? Miksi sä suutuit niin paljon? Miksi sä satutit mua vaikka et halunnut? Miksi sä aloit vihata mua niin paljon? Mitä mä tein väärin?

Mä koen että mä yritin kaikkeni sun kanssa. Yritinkö? Mitä mä olisin voinut tehdä enemmän?

Mä rakastin sua enemmän kuin mitään muuta. Kun sä pyysit mua sun vaimoksi mä en epäröinyt hetkeäkään. Mä olin valmis jakamaan kaiken sun kanssa, mun koko lopun elämän. Eikä meillä silloinkaan ollut helppoa, kaikki ei mennyt niinkuin elokuvissa, mut mä halusin sut ja olin valmis taistelemaan meidän puolesta.

Mä muistan kun monet kerrat itkin ja huusin sulle kuinka pahalta musta tuntuu. Joskus sä ymmärsit ja otit syliin. Joskus sä suutuit ja satutit lisää. Joskus sä nauroit mulle, se sattui kaikista eniten.

Miksi sä työnsit mua koko ajan pois sun luota? Ja kun huomasin sen, siirryin kauemmaksi, ja sitten sä halusit mut aina takaisin.
Miksi mä en riittänyt sulle ja samalla sä pelkäsit että mä lähden?

Miksi sä alistit ja nöyryytit mua kerta toisensa jälkeen? Tuliko siitä sulle parempi olo itsestäsi? Jonkinlainen ylemmyyden tunne? Miksi?

Miksi sä et ole pahoillasi? Miksi sä et osaa sanoa ”Anteeksi”. Miksi sä mietit että mä ansaitsin sen?

Miksi sä valehtelet? Mitä sä pelkäät? Mitä sä salaat? Miksi?

Miksi sä työnnät pois sun luota kaikki ne ihmiset jotka sua rakastaa? Ensin sun vaimon, sitten sun lapset ja tyttöystävän? Ja sun äidin? Seuraavaks sun veljen ja sun kaverit?

Miksi, Daniel?
Miksi sä halusit että mä lakkaan hengittämästä?

Mikset sä anna minkään tuntua miltään?

IMG_0401.JPG

Ansassa

Kirjoittaessani tätä odotan innolla kuukauden päästä koittavaa ulkomaanmatkaa parhaan ystäväni kanssa. Odotus saa mut miettimään viimeisintä kertaa kun kun lensin pois suomesta, viimeisintä aurinkolomaa. Lomakuvia joita oli kiva esitellä kavereille. Kukaan ei koskaan huomannut kysyä miksi musta oli kuvia vain alkulomasta ja loppulomasta piilouduin kameran taakse.

Meidän piti lähteä pitämään hauskaa, rentoutua. Paratiisiin jossa päivisin makoiltaisiin auringossa ilman huolen häivää ja iltaisin viina virtaisi, pidettäisiin hauskaa, tanssittaisiin ja naurettaisiin.

Tästä lomasta tuli kaikkea muuta. Tästä lomasta tuli testi: Kuinka pitkään sä pystyt elämään hengittämättä?

Tarinan henkilöiden nimet on muutettu.

Hassua miten aina lentokentälle lähdettäessä 2-3h yöunet ei tunnu missään. Ei yhtään vituta herätä aamuyöstä, päinvastoin. Tätä on odotettu!
”Toi taxi on ihan kohta tossa!”, pojat hoputtaa mua kun tarkistan vielä viidettäsadannetta kertaa mun laukkua et kaikki on kanssa varmasti mukana.

Otetaan lentokoneessa söpöilypusukuvia jo heti alkuunsa.
”Nonii onkoha noita jo tarpeeksi..”, mun miehen veli vinoilee meille.
Onneksi lento ei ole pitkä, koska mulla on kamala lentopelko. Mun mies tietää sen ja pitää mua kädestä nousun ja laskun ajan, silittää mun kättä kun mä yritän keskittyä pitämään itseni rauhallisena.

Meidän oli aluksi tarkoitus lähteä ihan kahdestaan reissuun, mutta sitten mun miehen velikin sai samaan aikaan lomaa. Ihan kivaa lähteä välillä ”isommallakin” porukalla, kun ollaan aina kaksin. Sitäpaitsi mä tykkään Janistakin tosi paljon ja tullaan hyvin juttuun.

Saavutaan hotellille.
Ihan mahtavaa, kuin joku asunto, just hyvä meille kolmelle! Iso parveke josta näkee altaalle, keittiö, olohuone, kylppäri jossa on iso amme ja makkari parisängyllä!
Me vallataan Danielin kanssa makkari ja Jani asettuu taloksi olohuoneeseen.
Sitten lähdetään syömään ja tutkimaan paikkoja. Käydään drinksuilla. Kaikki on älyttömän halpaa ja aurinko paistaa. Mä oon niiiiin lomalla!!

IMG_0409.JPG

Danielin veli Jani on semmonen huumorintajunen ja rauhallinen tyyppi. Ei ikinä haasta riitaa vaan yrittää vältellä kaikkea draamaa. Välillä kuitenkin uskaltaa veljellensä kertoa mielipiteitänsä, usein vähän sarkastiseen vitsinheittotyyliin mutta kuitenkin, tyyliin: ”Aaa sä et sitten mennyt sun lapses synttäreille, no sehän on hienoa..”. Pidän sitä jotenkin fiksuna, semmosena hyvänä ihmisenä jolla on aivot päässä ja sydäntä. Monesti kun Daniel on pitänyt mulle mykkäkoulua ja kadonnut enkä ole saanut siihen mitään yhteyttä ja olen ollut huolissani niin Jani on vastaillut mun viesteihin että ”Joo se on täällä muttei suostu puhumaan” ja ”Yritän puhuu sille järkeä”. Jotenkin semmonen symppis tyyppi.

Mulla alkaa aika nopeasti jo parin ekan päivän jälkeen mennä hermot Danielin kanssa. Sillä on joku pakkomielle järkätä sen veljelle seuraa. Vittu mikä sua vaivaa, eiköhän Jani ihan itsekkin osaa sitä seuraa hakea jos semmosta haluaa?! Tulee semmonen tunne että Daniel kiinnittää niihin ohikulkeviin naisiin paljon enemmän huomiota kuin veljensä, huomauttelee jatkuvasti että ”kato nyt totaki mikä perse!”
Mä oon aina vain hiljaa ja Jani katsoo välillä mun ilmeitä ja sanoo ”Joo Daniel rauhotu nyt oikeesti”. Musta tuntuu et sen käy vähän sääliksi mua.

IMG_0410.JPG

Ollaan löydetty meidän suosikkibaari. Istutaan siellä terassilla iltaa. Musiikki pauhaa täysiä ja bileet on katossa. Me juodaan long island icetea-drinkkejä ja kaupan päälle saadaan viinapullo pöytään, niin kuin aina tänne tullessa.
Daniel alkaa taas katselemaan naisia veljelleen. Kommentoi jatkuvasti ”kato totaki wauuu”. Mulla alkaa leikkaa kiinni. Osittain siitä että olen tätä jo tarpeeksi monta päivää kuunnellut ja katsellut, osittain siitä että olen tästä jo aikaisemmin mun miehelle huomauttanut ja osittain siitä että olen ihan helvetin humalassa.
Jos sä käyttäydyt jo tolla tavalla kun mä istun tässä vieressä, niin haluanko mä edes tietää millä tavalla sä käyttäydyt kun mä en ole läsnä?!
Pitkään pureskelen poskiani ja yritän hillitä itseni. Lopulta en enää kestä. Räjähdän.
”ÄLÄ IHMEESSÄ ANNA MUN HÄIRITÄ!!”, mä huudan sille ja lähden kävelemään.
Ja tähän loppuu mun muistikuvat. Hämäriä välähdyksiä siitä kun kävellään hotellille ja pojat kantaa mua, oon itse niin humalassa että tuskin nään metriä edemmäs. Mun jalat ei kanna.
Mun suu sentään toimii, kai. Ainakin yritän koko ajan selittää Danielille jotain, kertoa kuinka perseestä se mun mielestä on.
Jani yrittää rauhoitella meitä, turhaan.

Päästään takaisin hotellille. Mä marssin makuuhuoneeseen ja heitän mun laukun seinään. Olen niin raivoissani että tekis mieli huutaa.

Daniel marssii mun perässä.
Lämäisee makkarin oven kiinni perässään.
Se tönäisee mut sängylle, mä suutun ja ehdin kääntyä: ”Älä vittu töni mua!”.
Se lyö mua kasvoihin.
”Jani!!”, mä huudan.
Se ottaa mua kiinni kasvoista. Puristaa niitä. Mua sattuu.
Yritän huutaa. Mun ääni ei pääse sen käden läpi.
”Vitun huora!”, se yrittää kuiskata mutta sen ääni on kova. ”Mä tiesin että sua ei pitäis ottaa mukaan! Mä tiesin et sä aina pilaat kaiken!”, se sylkee mun kasvoille.
Mä itken, yritän huutaa mutta en saa kuin vaimeata ulinaa ulos.
Se irroittaa otteensa hetkeksi, ikään kuin saadakseen vastauksen, jonkun syyn miksi jatkaa. Ja mä hyödynnän sen tilanteen.
”APUA JANI AUTA!!!!”, mä huudan niin kovaa kuin pystyn.
Pahin virhe ikinä.

Se lyö mua. Peittää mun suun. Ja keksii tyynyn vieressään. Se painaa tyynyn mun kasvoille. Painaa sitä mun kasvoja vasten. En saa henkeä sen läpi. En voi huutaa sen läpi. Kukaan ei kuule mua nyt.

Saan käteni vapaaksi. Tartun sitä käsistä. En näe mitään. En kuule mitään. Tartun sen käsivarsiin mun kynsilläni. Jos mä kuolen nyt niin ehkä ne osaa epäillä sua sitten, oon nähny telkkarissa että kannattaa kynsiä, kynsien alle jää sun dna:ta.. Ne saa sut kiinni!
Se suuttuu siitä että raavin sitä, se lyö mua.
Tajuan että mä en pääse pois tästä. Apua ei ole tulossa. Mun happi loppuu. Mun keho tekee omituisia liikkeitä, semmosia kuin sätkivällä kalalla kun ne onkii merestä. Mä päätän luovuttaa.

IMG_0333.JPG

Avaan mun silmäni. Makuuhuoneessa on pimeää. Verhojen välistä tulviva valo kertoo mulle että nyt on aamu. Tai päivä. Tai iltapäivä.
Ei sen väliä. Mä olen elossa.

Ensimmäinen ajatus on että mun pitää päästä pois täältä. Lähden hotellista, istun hetkeksi tien varteen. Huomaan läheisen kaupan olevan auki. Menen sinne ja ostan muutaman breezerin. ”Sä oot aikasessa, vai etkö sä koskaan lopettanut?”, naureskelee myyjä oikeasti englanniksi, jonka kanssa olin asioinut juuri edellisenä iltana.
En vastaa mitään. Työnnän vain rahat kouraan. ”Ootko sä okei?”, se kysyy vielä ja katselee mua. ”Jooojoo oon vaan kännissä”, mä sanon ja lähden.

Palaan hotellille, koska musta tuntuu että mulla ei ole muutakaan paikkaa. Oon täysin vieraassa paikassa, mihin mä voin paeta?
Meen nukkumaan. Nukun tän pahan olon pois. Nukun tän painajaisen pois. Ehkä tää on vaan unta..

Herään kun Daniel tulee koskettamaan mun olkapäätä. ”Me lähetään rannalle, tuutsäki?”, se kysyy kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. ”En todellakaan”, mä vastaan ja käännän kylkeä.
Kuulen oven kolahtavan kun pojat lähtevät hotellihuoneesta.
Mä juoksen samantien etsimään mun puhelimen jota en ole laittanut päälle koko reissun aikana.

Istun parvekkeelle mun puhelimen kanssa. Haluaisin soittaa äidille mutta en uskalla. Haen jääkaapista breezerin ja istun parvekkeelle miettimään mitä tekisin. Mä tiedän että aika on vähissä, ne voi tulla takaisin koska vain, mun pitää äkkiä keksiä jotain.
Yritän soittaa ystävälleni Helille. Ollaan oltu lapsesta asti ystäviä. Sille mä uskallan sanoa, vai uskallanko?
Heli ei vastaa.
Mietin hetken. Ja toisen.
Mun on päästävä täältä. Nyt! Tai en enää koskaan näe mun kotimaata, mun perhettä, mun ystäviä…!
Laitan Helille viestin. Kerron mitä on tapahtunut. Heli ei vastaa. Kaikki tuntuu ikuisuudelta.

Alan miettiä kuinka helppoa olisi vain hypätä tästä parvekkeelta alas. Sitten muhun ei enää sattuis. Sitten mun enää ei tarttis pelätä.

Heli vastaa. Se käskee mua ottamaan seuraavan koneen suomeen. Se sanoo että se alkaa järjestelemään asioita heti siellä päässä. Millä rahalla mä tosta vaan meen ja otan lennon? Millä mä edes pääsen lentokentälle? Miten mä uskallan yksin mennä lentokoneeseen? Mä olen ihan vieraassa paikassa vieraiden ihmisten keskellä ja mua pelottaa!

Kerron Helille että mä olen juonut enkä nyt pysty tekemään tai ajattelemaan mitään. Heli käskee mua lopettamaan juomisen ja menemään nukkumaan. Ja mä teen niin. Koska mulla ei ole vaihtoehtoja.
Nukun tän pois, ja kun mä herään pystyn ajattelemaan. Ehkä mä vaan taas dramatisoin kaikkea.

IMG_0412.JPG

Havahdun kun hotellihuoneen ovi käy.
Daniel tulee makuuhuoneeseen jossa mä makaan. Se laittaa oven kiinni perässään. Mä mietin että se on menoa nyt, anna tulla, mä en jaksa enää tapella. Mä oon sun armoillasi, täältä mä en pääse pois

Se tulee mun viereen ja ottaa mut syliin. Silittelee. ”Anteeks”, se kuiskaa mun korvaan.
Mä voin joko olla hiljaa ja hymyillä, tai sit mä voin sanoa mitä mä ajattelen ja palata ruumissäkissä suomeen. Mun on pakko sopeutua. Pakko näytellä. Mä en halua tapella. Mä haluan elää.
”Ei se mitään”, mä kuiskaan ja halaan sitä.

IMG_0403.JPG

Ollaan lähdössä taas illanviettoon kolmistaan, kuin viime yötä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Mä meikkaan olohuoneen peilin edessä mun kasvojen haavoja piiloon. Jani katsoo mua ja mä kysyn siltä: ”Näkyyks nää?”.
Jani on hetken hiljaa. Sen katse on vaivaantunut.
”Ei, ihan hyvältä näyttää”, se kuittaa.

Sä ihan varmasti kuulit mun huudot, sä kuulit, mä tiedän! Mä tiedän että se on sun veli mut miks sä et auttanut mua? Miks sä et auta mua?

Mä oon ansassa. Ja jos mä haluan selvitä, mun pitää vain sopeutua.

IMG_0399.PNG

Kun maailma lainasi kauneintaan

Tämä on tarina kahdesta pienestä ihmisestä jotka vain tupsahtivat elämääni, pistivät mut kovaan kouluun vanhemmuudesta, aikuisuudesta ja vastuusta. Enkeleistä, joihin rakastuin. Mun pienistä rakkaista, jotka opettivat mulle rakkautta, epäitsekkyyttä ja ennenkaikkea pienistä arkisista asioista iloitsemista. Tarina lapsista, joita ikävöin joka päivä, joiden hyvinvoinnista kannan huolta joka päivä. Tarina kasvustani äitipuolen roolissa. Haasteista, palkitsevuudesta. Ja hei, en antais pois päivääkään, jotka heidän kanssaan vietin. Lasten nimet on muutettu.

Mä seison mieheni rapun ulko-oven edessä. Tänään tapaan hänen lapsensa ensimmäistä kertaa. Poltan tupakan, tumppaan sen ja sytytän uuden. Oon todella hermostunut, oikeastaan kauhuissani. Mä en ole koskaan ollut mitään
lapsi-ihmisiä, en mä tiedä yhtään miten sellaisten kanssa oikein tulisi olla.
Mitä jos ne ei tykkää musta? Mitä jos ne huomaa et mä en nyt osaa tätä hommaa yhtään. Mitä jos ne vihaa mua? Mitä jos ne on ihan kamalia?

Mä en edes tiedä mitä mun mies on kertonut niille musta vai onko se edes puhunut musta mitään. Puhuuko se niille että oon ”isin kaveri” vai ”isin tyttöystävä”.. Mulla ei oo hajuakaan mitä ne lapset jo tietää musta jos tietää mitään. Ne vaan tietää että mä olen tulossa kylään, kai. Keräilen rohkeuttani vielä hetken ja soitan mun miehelle sitten. ”Moikka mä oon nyt tässä alhaalla, tuutko avaamaan?”.

Hermoja raastava pariminuuttinen. Vieläkö mä voin perääntyä? Vieläkö voi juosta karkuun? Ei, lopeta Mariella! Tätä sä haluat!!

Mies avaa mulle oven. Sen sylissä on käsittämättömän pieni ihminen, jolla on varmaan lautasen kokoiset silmät. Se on ihan tismalleen isänsä näköinen.
”Moi”, mä sanon sille ja hymyilen. Tyttö alkaa itkeä ja painaa kasvonsa kiinni isäänsä. ”Ujostuttaako sua vähän..?”, mun mies kysyy tytöltään ja naurahtaa.
Mieheni lahkeessa roikkuu pieni vaaleatukkainen poika. Isoilla sinisillä silmillä se tuijottaa mua ujosti ja vakavana ja piiloutuu sitten isänsä jalan taakse. Mennään hissiin ja minä ja poika tuijotetaan vain toisiamme hiljaa. Mä hymyilen sille. ”Voi kun te ootte pieniä…”, mä sanon ääneen.
”Niinhän ne vähän on..”, mun mies hymyilee ja katsoo rakastavasti lapsiaan.

Mennään sisään ja mä ojennan pojalle karkkipussin jonka oon ostanut niille. Tän mä osaan, lahjomisen! Tällä mä ostan noi mun kavereiksi..
”Miten sanotaan?”, mun mies muistuttaa poikaansa.

Tyttö on tosi arka, haluaa olla koko ajan vain isänsä sylissä. Välillä salaa kurkkii mun suuntaan. ”Äitiiiii….”, se itkee. Voi helvetti, oon ollut tässä kaksi minuuttia ja se jo itkee äitinsä luo…
”Iida ei muuten osaa sanoa muuta kuin äiti… Mäkin oon aina äiti vaikka koitan opettaa sille sanoo isi”, mun mies nauraa.

Poika pelleilee jotain sohvalla ja samalla katsoo mua koko ajan. Se tunkee ämpärin päähänsä ja mä koputan siihen: ”Huhuu onko ketään kotona?”. Poika innostuu tästä leikistä ja pyytää toistamaan koputukset ja huhuilut uudelleen. Se on siitä ihan superhauskaa, nauraa kikattaa ja hokee ”uudestaan!” Jess!! Se haluaa leikkiä mun kanssa!

Jossain vaiheessa mun miehen puhelin soi. Se on sen exä, lasten äiti. Se haluaa puhua poikansa kanssa.
”Moi Timo, miten teillä menee siellä?”, kysyy ääni kaiuttimessa.
”Ihan hyvin..”, poika vastaa.
”Onks siel joku isin kaveri, onko se kiva?”.
Ahaa okei, ainakin lasten äidin kanssa on ollut puhetta että mä tulen käymään. Ok, hyvä.
”Äiti mä en haluu jäädä tänne yöksi, mä haluun jo kotiin”, poika sanoo surkeana puhelimeen.
Arghhh noloa, nyt se noiden mutsi kelaa että mä oon joku ihan hirvee tyyppi!
Ääni puhelimessa puhuu nätisti pojalleen ja taivuttelee poikaansa.
Poika antaa puhelimen isälleen.
”Joo ihan hyvin meillä menee, lapset vähän ujostelee mutta kyl ne siitä..”, mun mies kertoo exälleen.

Puhelun päätyttyä poika kysyy multa: ”Voitko sä jo lähtee?”.
Mulle tulee tosi huono fiilis mutta en näytä sitä sille. Mä ymmärrän että sitä pelottaa, niin muakin. Mä pelkään että se vihaa mua.
”En mä ihan vielä, mutta kyllä mä kohta lähen et te pääsette sitten nukkumaan”, mä kerron pojalle.
Ollaan mun miehen kanssa sovittu että mennään lasten ehdoilla nyt tässä, että tutustutaan pikkuhiljaa ja annetaan lasten päättää koska ne on valmiita siihen että myös mä jään yöksi. Tänään ei ole se ilta.

Pieni tyttö rohkaistuu tulemaan lähemmäksi. Kiipeää mun edessäni olohuoneen pöydälle. Mä vaistomaisesti ojennan mun kädet ottaakseni sen kiinni jos se putoaa, herranjumala tommoinen vaahtosammuttimen kokoinen pieni ihminen, miten se edes osaa kiivetä tolleen!
”Kyl Iida pärjää, se aina kiipeilee”, mun mies naurahtaa.
Mä en laske mun käsiä. Ihan hirveetä jos nyt tolle sattuisikin jotain. Se vielä tästä puuttuiskin. Äsköinen puhelu antoi jo ihan tarpeeksi huonon kuvan musta lasten äidille.

Mun mies pussaa mua, lasten edessä. Ne katsoo hiljaa vierestä ja poika hymyilee vähän. Ujosti mutta vähän.
”Tiiättekö isi tykkää ihan hirveesti Mariellasta. Se on maailman kivoin tyttö”, mun mies selittää lapsilleen.

Mä lähden kotiin ja päästän mieheni nukuttamaan lapsensa.
Olis voinut mennä huonomminkin. Ihan jees näin ekaksi kerraksi. Apua, mihin mä oikein oon sekaantunut?!

Seuraavan kerran kun tapaan lapset ilmapiiri on jo paljon leppoisampi. Musta tuntuu että poika jotenkin aistii mun epävarmuuteni ja yrittää itse tulla vähän vastaan. Kyselee kaikkea hassua että missä mun lapset on ja siitä on tosi outoa kun mulla ei ole lapsia. Se saa myös pikkusiskonsa rohkaistumaan mun suhteeni. Puhuahan se pikkutyttö ei vielä osaa mutta nyt se uskaltaa jo tulla koskemaan mua välillä. Käy läppäsemässä jalasta. Kiipeilee mun yli. Musta se on tosi huvittavaa.
Nukkumaanmenoajan koittaessa mä alan kerätä kamppeitani.
”Mua väsyttää, mä meen nyt nukkumaan ja Iida menee nukkumaan. Tulkaa te sitten kun ootte hölmöilly!”, poika höpöttelee ja kömpii isänsä sänkyyn. ”Mä nukun sitten isin vieressä!”, se ilmoittaa vielä päättäväisenä.
Mä taisin just saada luvan jäädä yöksi.
Oon maailman onnellisin.

IMG_0175.JPG

Aika kului ja isi-viikonloppuihin kuuluin nyt myös minä. Mulla oli koko ajan hirveät paineet tulla hyväksytyksi. Mä olin nyt perheessä uusi ihminen ja mä koin että mun oli ikään kuin todistettava jatkuvasti olevani tämän perheen arvoinen.
Halusin olla mahdollisimman kiva ja mukava, semmoinen hassu täti. En halunnut komentaa vaikka välillä mieli teki, koska pelkäsin että lapset alkaisivat inhoamaan mua. Mä olin se tyyppi jonka piti antaa kaikessa periksi että kaikilla muilla olisi mahdollisimman kivaa ja saisivat tahtonsa läpi ja mä olisin siksi pidetty.
Luovuin paljon omista menoistani ja peruin suunnitelmiani jotta voisin viettää tämän perheen kanssa aikaa ja kehittää suhdettani mun ja lasten välillä. Mutta sitähän se perhe-elämä on, asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista.
Välillä teki mieli itkeä ja huutaa, mun nuoruus ja vapaus oli mennyttä nyt.
Mut silti, tätä mä halusin. Miksen vaan voi saada molempia?
Epäonnistuessani jossain mä olin maailman huonoin ja ilkein ihminen, tai näin mä pelkäsin että lapset ajattelisi. Virheisiin mulla ei todellakaan ollut varaa tässä nyt, ei yhtään!

Ensimmäinen vaipanvaihto edessä.
Fuuuuuck! Miten tää niinku menee?! Mä oon ihan pihalla!
Mun mies tekee ruokaa, se ei nyt ehdi. Mun pitää näyttää sille että mä pystyn tähän myös.
Osaan riisua tytöltä likaisen vaipan. Sitten meneekin jo sormi suuhun. Kääntelen ja vääntelen uutta vaippaa ja tyttö ja poika kikattavat yhteenääneen. Ne tajuaa että mä oon ihan pihalla. Mä alan laittaa vaippaa tytön päälle. ”Se menee väärinpäin!”, huutaa 3-vuotias poika vieressä ja nauraa räkättää. Kiva että kolmevee osaa tän paremmin kuin mä... Ja me kolme nauretaan mulle yhdessä.

Lapset supattaa keskenään jotain ennen nukkumaanmenoaikaa. Meen lähemmäs kuuntelemaan mitä siellä oikein kuiskitaan. Pieni poika ja tyttö tulee virnuillen mun eteen kirja kädessä. ”Tänään sä saat lukea meille iltasadun”, ne sanoo.
Mua ei ole koskaan imarreltu näin. Tunnen itseni taas maailman parhaimmaksi ihmiseksi. Tää on kunnia jos mikä! Ikinä koskaan varmasti ollut näin hienosti palkittu olo. Tää iltasatuhetki on niille iso juttu, ja ne haluaa että MINÄ hoidan sen?! Wau!

Timo haluaa nukkua jo mun ja isänsä välissä. Pian Iidakaan ei enää suostu nukkumaan omassa sängyssään. Ne ei enää vierasta mua.

Välillä ne testaa mua. Käsken niitä lopettamaan sohvalla hyppimisen. ”Kotonakin me aina..!”, tulee vastalause. Tai ”Mä kysyn isiltä”.

Riitelen mun miehen kanssa. Se on salaa tekstaillut jonkun tytön kanssa ja valehtelee mulle siitä. Raivostun ja vedän rotsin niskaan ja päätän häipyä.
Timo juoksee mun perääni ulko-ovelle. ”Minne sä meet?! Etkö sä enää tykkää isistä ja meistä?”, se kysyy surkeana. Mun mies seisoo poikansa takana hiljaa ja nostaa poikansa syliinsä ikään kuin suojakseen. Kuinka epäreilua!!
Se ja poika katsovat mua molemmat odottavasti, pojan suu on mutrulla kuin se olisi alkamassa itkemään.
”Tottakai tykkään teistä, mä rakastan teitä, oon vaan vihanen isille ja mun pitää rauhottua..”, mä silitän pojan poskea ja pussaan sitä.
”Älä oo vihanen isille”, se pyytää.
No just joo, yritä tässä ilmaista mitenkään tunteita nyt sitten, en kai mä nyt voi olla vihainen…

Me ollaan päätetty lyödä hynttyyt yhteen mieheni kanssa. Saadan asuntokin suht nopeasti. Ihanaa, yhteinen koti, perhe! Mä olen onnellinen. Rakastan sitä. Rakastan sen lapsia. Rakastan meitä.

Eräänä aamuna makaan vielä puoliunessa sängyssä kun lasten äiti tuo lapset meille. Mun mies avaa oven.
Ovi sulkeutuu. Eteisestä kuuluu pienen tytön ääni: ”Mariella!”. Se on oppinut sanomaan mun nimen!
En voi sanoin kuvailla sitä fiilistä kun kuulen sen ensimmäistä kertaa. Juoksen eteiseen ”Iidaaaa!” ja nappaan tytön mun syliin ja rutistan sitä.

Viedään lapset hoploppiin. Mä linkkaan niiden perässä kiipeilytelineissä. Mun jalka on paketissa. Mun mies on murtanut mun varpaan jokunen viikko sitten. Lapsille sanon että kolautin sen johonkin kun ne kysyy miksi mulla on pipi jalassa. Ne leikkii mun keppien kanssa ja odottaa kiltisti kun kävelen hitaasti niiden perässä. Lasken liukumäkeä tytön kanssa. Näen kun poika tönäisee jotain toista lasta ja menen väliin. ”Timo lopeta! Nyt pyydät anteeks! Toisia ei saa töniä!”, mä vihastun.
”Se oli tiellä…”, poika selittää. Mun mies tulee sättimään mua: ”Älä huuda sille, sen pitää oppia pitämään puoliaan! Hyvä Timo!”
Noinko sä haluat oikeasti sun lapset kasvattaa?! Mä niiiiin pesen käteni tästä!
Mä tunnen selässäni muiden lasten ja vanhempien katseet. Tuijotan vain miestäni epäuskoisena. Mua nolottaa ihan hirveästi. Haluan vajota maan alle.

Meillä on riitaa mun miehen kanssa. Ei huvita keskustella sen kanssa, ei tahdota päästä yhteisymmärrykseen.
Menen sänkyyn mennäkseni nukkumaan, lapset on jo unessa. Otan tytön syliini.
”Älä koske mun lapsiin!”, mies huutaa mulle ja tempaisee raivoissaan tytön sylistäni. Mä alan itkemään, säikähdän jotenkin. Tyttö herää unisena itkemään. Poikakin nousee sängystään. ”Timo laita vaan pää tyynyyn”, mies komentaa poikaansa.

Me leikkipainitaan kaikki neljä yhdessä sängyssä, nauretaan ja lapset hyppii. Meno yltyy aika rajuksi ja ehdin just ajatella että kohta muuten jotain sattuu kun Timon jalka osuu mua naamaan ja mun huuli aukeaa. ”Ai vittu!”, mä huudan ja alan itkeä. Mun huulesta tulee verta. ”TIMO!!”, mun mies huuta raivoissaan, ”TOSI TUHMASTI TEHTY!”, se huutaa. Timo säikähtää ja juoksee makuuhuoneen oven taakse piiloon. Mä säikähdän mun miestäni, sen silmissä on samanlaiset liekit kun aina silloin kun se käy mun päälle. Mä juoksen Timon perään oven taakse ja otan sen syliin suojaani. ”Se oli Timo vahinko, ei haittaa”, mä itken ja rauhoittelen poikaa rutistaen sitä kovaa sylissäni. Mun mies vain jatkaa raivoamistaan pojalleen. Vittu sinäkin paras puhuja!! Itse hakkaat kyllä mua mutta kun joku satuttaa mua VAHINGOSSA niin se ei sitten ookkaan ok?
”Lopeta, se oli vahinko!”, mä huudan itkien mun miehelle ja piilotan pojan tiukasti syliini. Ja mun mies kävelee pois huoneesta.
Mä silitän pojan vaaleita hiuksia.
”Kaikki on hyvin, ei haittaa, mä tiedän että se oli vahinko, isi vaan säikähti”.
Soitan töihin että tulen vähän myöhässä. En halua lähteä kun kotona on tämmöinen tunnelma.
Pyydän mun miestä juttelemaan vielä poikansa kanssa että kaikki on hyvin.
Mun sydämmeen sattuu kun suljen kotioven takanani.

Lapset kinastelee keskenään ja Iida läpsäisee veljeään. Mä kuuntelen kinaa viereisestä huoneesta. Odotan että mieheni joka on samassa huoneessa lasten kanssa puuttuisi asiaan. Ja niin se puuttukin. ”Noniin Timo nyt sä saat lyödä yhen kerran Iidaa takaisin”, se neuvoo. Mä en oo uskoa korviani. Raivo mussa kiihtyy sekunnissa nollasta sataan ja juoksen paikalle: ”TÄSSÄ TALOSSA KUKAAN EI LYÖ KETÄÄN!!”.
Juttelen vielä kahden kesken mieheni kanssa. Kerron että se opettaa mun mielestä lapsiaan ihan väärään suuntaan, väkivaltaisiksi. ”No säkö tiedät paremmin?”, se nauraa mulle.
Mulle käy harvinaisen selväksi että mun ei tule puuttua asioihin joista en mitään tiedä. Eihän minulla ole omia lapsia, miksi mä mistään mitään ymmärtäisinkään?

Olen lähdössä ulos, meillä on tyttöjen ilta. Ollaan sovittu mieheni kanssa että tulen vasta kotiin kun lapset on jo nukkumassa, niin sen ei pitäisi haitata vaikka olisinkin ottanut. Lasten ei tarvitsisi nähdä mua. ”Onhan varmasti ok että mä meen?”, varmistan vielä vähän epävarmana ja omantunnon tuskissa ennen kuin avaan ulko-oven.
”Joo joo, laitetaan sit viestiä ja älä nyt ihan hirveen myöhään oo”, mun mies vakuuttaa.
Yhentoista aikaan mun mies kertoo että ei oo saanut lapsia vieläkään nukkumaan, kun soitan sille ja taustalla kuuluu lapsien höpötys. Arghhhh! Siis miten on mahollista että ne on vielä pystyssä?!Kello on joku sata! Ok no kotiin ei ole sitten asiaa vielä hetkeen.
Lopulta tuun todella myöhään kotiin. Haluan olla varma että lapset on jo sikeesti unessa kun mä tulen, hävettäisi näyttäytyä näin humalassa niiden edessä. Mun mies valvoo edelleen kun tulen sisään. Lapset sentään ovat jo nukkumassa. Mun mies on vihainen mulle, tönäisee pois kun yritän halata. En ymmärrä miksi. ”Vittu pitääkö sun juoda silloin kun lapset on mulla?!”, se raivoaa mulle. Mua harmittaa, mä luulin et tää oli sovittu juttu. Mä kysyin monta kertaa onko se ok?! Saadaan aikaiseksi kolmas maailmansota. Se menettää hermonsa ja lyö mut maahan keittiönlattialle. Se tulee mun päälle ja lyö lisää. Itken ja huudan että lopeta.
”Vittu älä huuda lapset herää!”, se huutaa ja painaa kämmenellään mun kasvoja lujaa tukkien mun hengitystiet. Painaa mun päätä lattiiaa vasten. Kova lattia sattuu jopa maton läpi mun takaraivoon. Tunnen kuinka hampaat tulee läpi huulesta. Se ei lopeta, painaa koko ajan vain kovempaa kun yritän rimpuilla vastaan. Välillä se lyö toisella kädellä kylkeen. Tunnen kuinka happi loppuu. Yritän huutaa Timoa. Mutta en saa huudettua. Rimpuilen kaikin voimin vastaan mutta en pysty liikkumaan. Mun silmissä pimenee.
Mun mies hellittää otteensa kun huomaa poikansa seisovan vieressä.
Se kantaa poikansa takaisin nukkumaan ja mä jään tajuttomana makaamaan keittiön lattialle.
Kun palaan tajuihini ja avaan silmäni kaikki valot on sammutettu. Mies ja lapset nukkuvat. Kun mä lukitsen meidän ulko-oven öisin, mä en lukitse vaaroja sen ulkopuolelle vaan lukitsen ne sisään. Toivottavasti lapset ei oo heränneet missään vaiheessa…
Mä kömmin pökerryksissä sohvalle nukkumaan. Makaan valveilla varmaan kaksi tuntia. Meidän pitää päästä pois täältä. Mua pelottaa.

Seuraavana aamuna kaikki meistä on hiljaa ja ajatuksissaan. Mä katson Timoa ja se katsoo mua. Se katse, jonka muistan varmasti lopun elämäni. Se katse, josta tiesin että se tietää nyt. Se on nähnyt. Se katse missä oli pelkoa, hämmennystä, sääliä. Se katse kuin eksyneellä lapsella. Se katse joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Se katse kuin se olisi halunnut sanoa mulle että ”pliis lopeta tää”.
Me vain tuijotetaan toisiamme siinä sanomatta mitään. Mun silmiin nousee kyyneleet. Mulla ei oo sanoja tälläiseen. Ei oo sanoja joilla voisin lohduttaa tuota pientä poikaa. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Mä en halua että noi viedään pois multa.

Mun ja Timon suhde syventyy yhtäkkiä. Meistä tulee paljon läheisempiä. Timo haluaa olla koko ajan sylissä, haluaa nukkua mun vieressä. Meillä on semmonen oma halihetkijuttu, kun mä makaan sohvalla niin Timo tulee mun syliin makaamaan ja me vaan ollaan hiljaa siinä lähekkäin ja silitellään toisiamme. Musta tuntuu että Timo yrittää jotenkin lohduttaa mua. Me makoillaan aina pitkiä aikoja ja joskus Timo nukahtaa siihen. Enkä mä halua liikahtaa siitä, en halua herättää.
Rakastan sitä pientä poikaa ihan hirveästi. Ihan kuin se aistisi jotenkin että olen lähdössä. Mun sydän on särjetty.

Mä käsken mun miehen makkariin. ”Sä et saa nähä tätä!”, mä hihitän.
Lapset istuu sohvalla ja katsoo kun sovitan mun hääpukua. Pieni tyttö katselee ihailevasti ja poika virnuilee. ”Prinsessa”, sanoo tyttö. ”Ei Iida etkö sä tiiä että toi on morsian!”, poika opettaa. Niiden mielestä mä näytän kauniilta.

IMG_0176.JPG

Mun ja mun mieheni suhde on ohi. Mä asun nyt äitini luona. Mun tavarat on vielä meidän yhteisessä kodissa. Olen hakenut vain vaatteeni pois sieltä.
Lapsilla on jälleen isäviikonloppu edessä. Ne ei tiedä erosta vielä. Mun mies on myöhään töissä joten mä tarjoudun hakemaan lapset aikaisemmin äidiltään. Haluan olla niiden kanssa kolmistaan. Haluan jättää hyvästit, enkä vain kadota heidän elämästään.

Lasten äiti kysyy mun kädestä. ”Vähän kännissä toilailin”, kerron mun suosikkiselityksen. Pakkaan lapset autoon ja ajetaan kauppakeskukseen jätskille. Sitten mennään puistoon. Otan niistä ja meistä valokuvia, muistoksi. Mun on vaikea pidätellä itkua. Tää on viimeinen kerta kun saan leikkiä niiden kanssa. Viimeinen kerta kun saan väitellä niiden kanssa kannattaako sinne kalliolle nyt kiivetä vai ei. Viimeinen kerta kun selvittelen niiden nahistelua keskenään. Viimeinen kerta kun mä oon niiden mielestä ihan tyhmä kun en anna laskea liukumäkeä pää edellä alas. Viimeinen kerta kun me vitsaillaan meidän yhteistä inside-läppää, semmosta ettei muka muisteta toistemme nimiä tai osata sanoa niitä. Viimeinen kerta kun me nauretaan yhdessä.
Vien lapset isänsä asunnolle, meidän entiseen yhteiseen kotiin. On mulla avaimetkin vielä sinne.
Teen lapsille ruokaa. Mietin koko ajan mitä mä sanoisin.
Mä en halua tehdä tätä! Mä en halua!!
Istun lasten kanssa sohvalle ja pyydän että ne kuuntelis hetken vaikka onkin pleikkapeli kesken.
”Mä en tänään jää yöksi kun isi tulee kotiin. Mä asun nyt mun äitin luona, oon muuttanut sinne.”
Poika kohottaa katseensa ja katsoo mua kuin puulla päähän lyöty. Tyttökin näyttää mietteliäältä.
”Miks sä et enää haluu asua isin kanssa? Etkö sä rakasta enää isiä?”, tyttö kysyy.
Voi vittu. Tähän en nyt oikein ollut valmis vastaamaan..!
”Tottakai mä rakastan isiä, mulla on vaan lyhyempi matka äitin luota mun töihin”.
Mitä vittua mä just tein. Valehtelin päin naamaa noille. Mä oon niin paska tässä!! Miks mun pitää tehä tää? Miks tää on mun tehtävä?! Eikö joku voi tehä tätä mun puolesta?!
”Mä en haluu et sä muutat pois”, poika sanoo ääni väristen ja tuijottaa pleikkaohjaintaan.
”Mä voin kans käydä aina kylässä isillä vähän niinku sinä ja Iidakin käytte, mä en vaan asu täällä enää..”
Lopeta Mariella!!! Sä vaan pahennat tätä koko ajan!

Meen tupakalle parvekkeelle. Pieni tyttö seuraa mun perässä. Se katselee mietteliäänä viereisiä taloja hiljaa ja osoittaa yhtä niistä: ”Sähän voisit muuttaa tohon taloon. Se ois lähellä sun töitä ja isiä”, se ehdottaa ja tapittaa mua isoilla silmillään.
Mä haluaisin kuolla siihen paikkaan.

Mies tulee kotiin ja laitetaan yhdessä lapset nukkumaan. Se kysyy oonko varma että lähden, että voisin jäädä yöksikin. En voi jäädä, en vaan voi. Vihaan sitä tällä hetkellä niin paljon.
Suukotan ja halaan lapsia viimeisen kerran. Toivotan hyvää yötä viimeisen kerran.

Kun mä painan ulko-oven kiinni mä purskahdan itkuun. Nyt mä tiedän miltä tuntuu kun jengi sanoo ”tuntuu kuin revittäis sydäntä ulos rinnasta”.
Mä olen menettänyt mun perheeni.

IMG_0178.JPG

Ja kyllä, mä olen huolissani lapsista. Mä voin paeta, ne ei. Tiedän sen kyllä. Pelkään että tulee päivä kun exäni menettää malttinsa niiden kanssa. Mitä jos sen itsehillintä vain pettää? Ja en ole silloin enää siellä, pitämässä lapsia silmällä.

Teen tietoisen valinnan kertoessani totuuden suhteestamme sekä lasten äidille että poliisille. Mä tiedän että puhumalla mä vien lapset siltä. Ja mä vien lapsilta niiden isän.
Ja kyllä, se sattuu ihan saatanasti.
Ja mä tiedostan myös että lapset saattavat tulevaisuudessa vihata mua sen takia.
Mä kestän sen, haluan vain olla varma siitä että ne on nyt turvassa. Että niille ei voi sattua mitään pahaa.

Ajattelen ennen päätökseni tekoa myös paljon omaa lapsuuttani. Oma isäni katosi elämästäni ja se sattui ja lujaa. Mulla oli kuitenkin rakastava äiti, jonka ansiosta sain kasvaa aikuiseksi ilman että olisin kokenut multa koskaan puuttuvan mitään. Ja niin on näilläkin lapsilla. Ne pärjää varmasti hienosti ja niistä tulee vielä ihastuttavia aikuisia.
Tänä päivänä mä olen vain tyytyväinen että isäni tajusi kadota mun elämästäni, vaikka en silloin sitä osannut ajatella niin. Olen mielummin isättä kasvanut kuin paskan, kylmän ja väkivaltaisen isän kasvattama.
Ja mä toivon että myös nää lapset osaavat jonain päivänä nähdä asioiden valoisan puolen.

Mun on sanottava hyvästit ja kadottava jotta he saisivat väkivallattoman ja turvallisen, terveen lapsuuden. Niin vaikeaa ja kivuliasta kuin heistä luopuminen onkin, se on oikein.

IMG_0179.JPG

Tunnen ikuisesti syyllisyyttä siitä että en puuttunut asioihin aikaisemmin. Mun kuului olla se aikuinen, niiden tuki ja turva. Mut mitä mä tein? Tuijotin omaa napaani ja haaveilin täydellisestä onnellisesta perhe-elämästä ja annoin heidän samalla todistaa sivusta todellisuutta johon en itse halunnut uskoa.

Joka ilta makaan valveilla miettien että en ansaitse elää, en ansaitse koskaan omia lapsia. Ei ole sanoja joilla voisi edes pyytää anteeksi kaikkea sitä mitä annoin heidän nähdä ja kuulla.
Valvon öitä lähettäen heille enkeleitä, kaikkia kivoja ajatuksia. Ja toivoen että he muistaisivat myös kaiken kivan mitä me koimme yhdessä. Iidan ja mun yhteiset tyttöjen illat kun timo oli isänsä kanssa tekemässä poikien juttuja, retket ja puistoleikit, sen kun kaikki höpsöt mummot bussissa aina sanoivat timolle ja mulle että ”kyllä on poika ihan äitinsä näköinen” ja kuinka meitä nauratti se. Kumpa ne muistaisi ne hetket kun ne kädestä pitäen opettivat mulle itse miten kaikki iltarutiinit tehdään ja mitä repusta pitää aina löytyä. Sen kun kimpassa naurettiin mulle kun mä opettelin yhtäkkiä olemaan aikuinen, vanhempi ja kun mä olin ihan pihalla ja ne huomasi sen. Mä toivoisin että ne muistaisi myös kaiken rakkauden, halit ja pusut mun ja heidän isänsä välillä.

En ollut ehkä mikään vuoden äitipuoli. Mut hei, mä yritin.

Rakastan teitä niin että sydämmeen sattuu.
<3:lla Mariella

IMG_0159.JPG

Tää on teille mun pikkumurut:

Tukka hyvin, kaikki hyvin

Mä haluan tehdä muutoksen.
Mä haluan mun elämäni takaisin.

Mun elämässä ei tapahdu tämmösiä! Mä nään vaan pahaa unta.

Joka kerta kun katson peiliin mä näen veren mun vaaleilla hiuksilla, mun kasvoilla, mun vartalolla.
Äiti yritti pestä niitä pois mut mulle ne on aina siinä.
Mä voin jopa haistaa sen.

Mä en voi enää katsoa peiliin.
Mä sekoan.

IMG_0010.JPG

IMG_0012.JPG

Meen kampaajalle. Istun penkkiin.
Se on semmonen herttanen, hentonen ja punatukkanen.
Päätän antaa mun elämän sen käsiin.

”No mitä sä oot aatellu?”, se kysyy.
”Aika sama, vedä vaikka kaljuks!”, mä vitsailen.
”No jos ei kaljua kuitenkaan..”, se vaivaantuu ja hymyilee ujosti.
”Tee jotain, kunhan mä en näytä enää itseltäni”, mä sanon.

Se innostuu.
Välillä kysyy että onko kaikki ok kun mun hiukset putoilee lattialle.
Mulla on kaikki hyvin, en vaan halua katsoa peiliin.

Mulla on käsi paketissa.
”Mitäs tohon kävi?”,se kysyy pirtsakkana.
”Riehuin vähän kännissä..”, mä vastaan niin kuin kaikille muillekkin.
Se alkaa selittää sen känni-illoista ja mä kuuntelen. Tai esitän että kuuntelen.

Ollaan melkein valmiita.
Enää föönaus ja viimeistely.
Se huomaa mun sormuksen vasemmassa nimettömässä.
”Ootsä kihloissa vai naimisissa? Jaa onko teillä nyt kesällä häät? Millaset!
? Ihanaa! Munki yks kaveri….”
blaaaaaaablaaaaaaablaaaaa

Musta on kiva selittää sille häistä. Niistä joita ei tulekkaan.
On helpompi kertoa unelmista kuin painajaisista.
Se uskoo kaiken.
Ja mä haluaisin uskoa.

Me ollaan valmiita.
Katson itseäni peilistä.

IMG_0009.JPG

Mä oon kaunis.
Mut kuka mä oon?

Se teki hyvää työtä.
Teki just niinku mä pyysin: ”en haluu enää tunnistaa itseäni”.

Mä jatkan eteenpäin.
Ja katson mun elämääni vierestä kuin elokuvaa.

Mä en kuulu enää tänne.

IMG_0011.JPG

Meen kotiin ja otan sormuksen pois mun kädestä.
Laitan sen hetken päästä takaisin.
Ja otan uudestaan pois.
Laitan sen roikkumaan mun kaulaketjuun.
Tiedän että tää on nyt ohi mut en halua hyväksyä sitä.
Haluan pitää edes pienen palasen.
En oo vielä valmis luopumaan siitä kokonaan.

Olin rakastunut (osa 2/3)

Ensimmäinen lyönti.
Avokämmenellä kasvoille.
Siinä oli voimaa, muttei niin paljoa että olisin lyhistynyt lattialle.
Siedin sen ihan hyvin.
Ei se isku oikeastaan tehnyt niin kipeää.

Se sanoi että suojelee mua kaikelta pahalta. Se sanoi ettei ikinä anna minkään satuttaa mua. Sen piti suojella mua. Mut nyt se onkin itse mua vastassa.

No tämmöstä nyt sattuu.

Joiltain oon kuullut että kun lyö kerran niin sitten lyö toisenkin. Ja että se pahenee ajan myötä.

Mutta ei meillä, meillä se on eri juttu. Me ollaan niiden kaikkien yläpuolella. Se hairahti. Ihmiset tekee virheitä, niille pitää antaa toinen mahdollisuus.

Annan toisen mahdollisuuden.
Kolmannen.
Kymmenennen.
Ei meidän elämässä tapahdu tämmösiä.

Apua!

Alan tajuta että meillä on ongelma.
En uskalla puhua siitä sille, ettei se hermostuisi, paitsi silloin kun oon ottanut jotain rohkaisevaa.
Silloin haluan kertoa sille miltä musta tuntuu, kuinka paljon muhun sattuu.
Saan älyttömiä raivareita, itkukohtauksia, huudan!
Se ei reagoi mitenkään.
Se tuijottaa sen videopeliä.
Mä oon näkymätön.

Otan taulun seinältä.
Siinä on mun ja sen kuva.
Yhdessä onnellisina.
Rikon sen.

Tiedän että kohta sattuu ja teen sen silti.
Ja sitten mua sattuu.
Ainakaan en oo enää näkymätön.
Huomiotahan mä kerjäsin vai mitä? No nyt sain sitä oikein niin että tuntuu!

Aina mun ei tarvitse riehua. Joskus pelkkä ”haista vittu” riittää saamaan sen käden nousemaan.

Joskus mun pelkkä olemassaolo riittää.
Osaan olla tosi ärsyttävä. Etenkin silloin kun kerron mun mielipiteeni suoraan.

Jotenkin alan turtua kaikkeen fyysiseen kipuun. Mustelmien meikkaamisesta tulee arkipäivää samalla tavalla kuin ennen laitoin ripsiväriä.
Nyt en enää laita ripsiväriä.
En kaunistaudu. Mä peitän.
Mut mun sisällä sattuu.

Se lyö mun kasvot lattiaan.
Mun nenästä tulee verta.
Lähden sairaalaan.
Se ei tule mun mukaan, sitä kuulemma hävettää.
Kun tuun kotiin se itkee.
Ensimmäistä kertaa ikinä näen sen itkevän, osoittavan että se on ihminen eikä robootti.
Se lupaa ettei mua enää satu.
Se on pahoillaan.
Mä katson sitä ja mietin että en enää ikinä halua saada sitä itkemään.

Nyt se on pahoillaan, oikeasti! Nyt se haluaa itsekkin että kaikki muuttuu! Nyt kaikki muuttuu!

Hetken on rauhallista. Hetken ollaan onnellisia. Tehdään kaikkea kivaa yhdessä.
Leikitään meidän ”moi-oon-läähättävä-koiranpentu-ikävöissään”-leikkiä kun toinen tulee töistä kotiin. Ja sit toinen juoksee leikillään karkuun ja toinen jahtaa. Ja sit se ”koiranpentu” saa omistajansa kiinni ja sitten halitaan ja pussaillaan.
Katsotaan leffaa.
Tai tehdään omia juttuja.
Pääasia että se toinen on siinä.
Tai sitten vaan maataan tekemättä mitään.
Kunhan se vain on siinä.

Jos mä näytän sille että mä en ole menossa minnekkään. Jos mä näytän sille että mä olen aina sen vierellä vaikka mitä tulis… Jos mä vaan rakastan sitä tarpeeksi… Ehkä se huomaa että mä oon tässä, enkä halua sille mitään pahaa. Ehkä se tajuaa että mä oon sen tukena, ehkä se tajuaa että mä en satuta sitä. Ehkä se tajuaa että mä rakastan sitä, hyvässä ja pahassa.

IMG_4973.JPG

Olin rakastunut (osa 1/3)

Kysymys johon törmään jatkuvasti kun ihmiset saavat tietää historiastani: Miten ihmeessä sä siedit sellaista niin kauan? Ja mä vastaan aina: Mä olin rakastunut. ”Uhkailiko se sua et jos lähdet niin se tekee jotain sulle tai sun perheellesi?”. Ei, se ei uhkaillut. Minä päätin jäädä. Mä rakastin ja mä halusin saada sen toimimaan. Mä uskoin että kaikki muuttuisi. Se lupasi niin ja mä uskoin sitä. Se sanoi mulle että se ongelma on mussa ja mä uskoin sen.

Kysymyksiä joihin ei vain voi antaa minkäänlaista järkeenkäyvää vastausta, niin että ihmiset ymmärtäisi. Nämä on asioita joita ei vain voi mitenkään käsittää jos ei ole itse käynyt läpi samaa. Ja ei, en sano että mä haluaisin että kukaan kokisi tällaista. Mä sanon että ei kannata lähteä ainakaan tuomitsemaan vain siksi että ei itse ymmärrä.

Mä olin ennen omia kokemuksiani juuri se tyyppi, joka aina kuullessaan tai lukiessaan iltapäivälehdestä tämmösistä, oli eturivissä tuomitsemassa: ”Miksei se nyt vaan jätä sitä? Miksei se vaan lähde menemään? Onko se ihan sekaisin? Miten voi sietää tommosta?”.
Jep. Helppoahan se on huudella.
Jälkeenpäin on oma asenne hävettänyt. Karma vissiin löysi mun osoitteeni viimein.. Löysi ja päätti että nonniin tyttöseni on aika lähteä pieneen elämän kouluun!

Olen puhunut terapeutilleni paljon siitä kuinka paljon mua pelottaa rakastuminen. Musta olisi ihanaa rakastua, mutta en uskalla antaa itselleni lupaa siihen koska pelkään että sokeudun taas täysin ja löydän itseni samanlaisesta suhteesta. Mä pelkään että historia toistaa itseään.

Kenenkään otsassa kun ei lue ”vaimonhakkaaja”. Miten mä voisin välttyä tämmöisiltä jatkossa, rakastuneenakin?
Mun terapeuttini on ohjannut mua ja auttanut muistelemaan sellaisia piirteitä ja hetkiä jotka sai mut ajattelemaan että ok nyt ei ole kaikki ihan kunnossa. Jotta osaisin tulevaisuudessa vetää jarrut päälle, ennen kuin on liian myöhäistä.

Me tavataan laivaterminaalissa. Ollaan lähdössä kavereiden kanssa juhlistamaan mun syntymäpäivää.
Se on ihan älyttömän komea. Pitkä, harteikas, viimesen päälle treenattu. Isot kauniit silmät ja ahh ne ripset!! Ikinä nähnyt miehellä niin pitkiä ripsiä! Ja se hymy, ihan kuin jostain pepsodent-mainoksista. Katson myös sen huulia ja mietin että noita ois kiva pussailla. ”Toi on sit mun”, mä kuiskaan mun kaverille. ”Tuon miehen minä haluan”.

Se juttelee laivan baarissa mun kaverille. No voi höh! Se onkin varmaan kiinnostunut siitä. No ei munlaisella naisella nyt oliskaan ollut mitään mahdollisuuksia tommosen kanssa. Yritän pokaa ton sen veljen sitten.. Mä oon jo luovuttamassa.

Loppuillasta saan kuitenkin huijattua sen mukaani. ”Pidä mun laukkua”, mä käsken yhtä kaveria. Menen sen luokse surkeena yhyy mun laukku on kadonnut, voitko sä lähteä ettimään sitä mun kanssa-taktiikalla. ”Tarkistetaan nyt varmuudeksi oisko se vaikka sun hytissä..”.
Jooh, en tiedä mitä mä mietin (tosi hieno suunnitelma) mutta toimi ainakin.

Herään aamulla sen vierestä. Se näyttää edelleen todella hyvältä. Nukkuu niin söpösti siinä käsi mun ympärillä. Mä nousen hiljaa ja katson peiliin. EI VITTU MILTÄ MÄ NÄYTÄN, NYT ÄKKIÄ HANEEN ENNENKU SE HERÄÄ!! En löydä mun vaatteita mistään. Heitän päälle nopeasti sen t-paidan ja shortsit. Varastan vielä kaljan mukaani ja sniikkaan ulos etsimään omaa hyttiäni.

Samana iltana laitan sille facebookissa kaveripyynnön jonka se hyväksyy. Se alkaa juttelemaan mulle messengerissä ja vaihdetaan puhelinnumeroita. Eikä aikaakaan niin meillä on treffit sovittu.

Se tulee mun luokse katsomaan elokuvaa. Jutellaan ja leffa pyörii taustalla, ei meistä kumpikaan jaksa keskittyä siihen. Sitten se yhtäkkiä tulee ihan lähelle ja laittaa käden mun olalle. Koskettaa toisella kädellä mun hiuksia ja suutelee. Hitaasti ja hellästi.
Mulla on perhosia vatsassa.
”Mennääks tonne makkariin?”, se kysyy ja hymyilee. TODELLAKIN MENNÄÄN!!!! ”Okei”, mä kuiskaan.

Se sanoo että sitä jännittää. Että siitä on aikaa kun on ollut jonkun kanssa, tai varsinkaan ”noin hyvännäköisen”. Se on musta ihan älyttömän söpöä. ”Ei meil oo mitään kiirettä… Ja baitovei katsoisit vaan peiliin kuka se hyvännäköinen on”, mä sanon ja hymyilen sille.
Ja siinä me sitten ollaan seuraavat kolme tuntia, täysin toisistamme lumoutuneina.

Mä nousen ekana pukemaan. Se katselee mua sängystä, kehuu mua, mulla on kuulemma ihan älytön vartalo, sellainen kuin urheilijoilla. Ja ”sänkysilmät”. Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.
Se kehuu mut pyörryksiin, mä en oo tottunut sellaiseen kohteliaisuusmäärään. Ja mä vaan mietin että miten ihmeessä se näkee mut noin, mun mielestä se on kuumin mies ikinä ja mä koen että me painitaan ihan eri sarjassa.
Se saa mut tuntemaan mun oloni todella seksikkääksi. Kauniiksi. Halutuksi.

Se ei voi jäädä yöksi vaikka sanookin että haluaisi, sillä on aamulla töitä. Mä saatan sen bussipysäkille. En ehdi edes takaisin kotiin kun mun puhelin piippaa jo tekstiviestiä: ”Ikävä jo nyt”.
Se on menoa nyt sitten. Mä oon myyty.

Me aletaan tapaamaan koko ajan vain useammin. Aina vaan kun on pienikin rako molemmilla nähdä niin me nähdään. Yksin nukuttuja öitä alkaa olemaan todella harvassa. Haluan olla sen kanssa, sen lähellä, koko ajan. Kaikki mitä se tekee ja sanoo on mun mielestä ihanaa ja ihmeellistä. Seksikin on ihan parasta ikinä. Se vaan jaksaa ja jaksaa! Me hoetaan toisillemme kuinka paljon tykätään. Kaikki on jotenkin helppoa. Uskomattoman helppoa. Liian hyvää ollakseen totta.

Me maataan pimeässä, sen sängyllä. Ollaan käymässä nukkumaan.
”Mä en halua jakaa sua enää muun maailman kanssa”, mä sanon.
Se on hetken hiljaa ja miettii.
”Ai tarkotatko sä että…. Haluisitsä niinku seurustella mun kanssa?”, se kysyy varovasti.
”Noh… Niin..”, mä vastaan.
”No niin mäkin sun kanssa..”, se sanoo.
Me suudellaan.
”Jee ootsä nyt mun tyttöystävä..?!”, se innostuu.
”Joo ootsä nyt mun poikaystävä?!”, mä lähden mukaan.
Ja me nauretaan.
Oon onnellisin ikinä.

IMG_3277.JPG

Meillä on ollut riitaa ja se on pitänyt mykkäkoulua jo kaksi päivää. Enkä oikein edes ymmärrä mistä se on suuttunut mulle noin paljon. Ei vastaa mun puheluihin, ei mun viesteihin. On yö, en saa nukuttua. En vaan voi nukkua jos en voi sopia tätä sen kanssa. Huomenna viimeistään meen sen kotiovelle. En kestä tätä enää. Kokeilen vielä kerran soittaa sille. Se vastaa, se on leppynyt, haluaa sopia.
Mä otan taxin sen luo.

Syöksyn sen kaulaan. Halaan ja rutistan ja se rutistaa takaisin. Ja sit se sanoo sen: ”Mä rakastan sua”. Ensimmäistä kertaa.
Mä irrottaudun ja katson sitä silmiin. Mulla tulee kyyneleet silmiin. ”Niin mäkin sua!”, mä itken ja halaan sitä taas. ”Mulla oli ihan hirveä ikävä!”.

Kuukaudet kuluu ja tulee kesä. Ei mee päivääkään ettäkö se ei muistais kertoa mulle kuinka kaunis mä olen ja kuinka paljon se mua rakastaa.

Mä oon onnellinen. Kaikki kaveritkin kehuu kuinka mä oikein säteilen. Ja kun esittelen mun miehen niille niin kaikki ihastuu siihen. Mä oon niin ylpeä siitä. Ajatella…. Toi vois poimia ihan kenet naisen tahansa mutta muhun se rakastui…

Me hengaillaan ulkona auringonpaisteessa. ”Tiiätsä mä oon varmaan ihan hullu….”, se sanoo ja ottaa mua kädestä. ”…mä ajattelin et mä en enää haluis enempää lapsia mut sun kanssa mä haluaisin semmosen, ois kiva nähdä mimmonen se olis.”
Mä liikutun. Meen ihan sanattomaksi.
Kauneinta mitä kukaan on mulle koskaan sanonut.

IMG_4877.JPG

Musta on outoa ettei sillä ole kauheasti kavereita. Oon tavannut vain pari. Kun me törmätään johonkin sen tuttuun se ei esittele mua. Se lähinnä käyttäytyy kuin en olisikaan siinä, kuin ei tuntisikaan mua. Mä sanon sille siitä: ”Häpeätkö sä mua?”.
”No höh, en.. Mä en vaa oo semmonen, ei vaan tuu aina mieleen esitellä”, se kuittaa.

”Mennääks tonne mäkkiin mulla on kauhee nälkä”, mä ehdotan.
”Äh mennää mielummin vaikka heseen, tuol on kaikki mun ja mun exän tutut töissä, emmä viitti sua sinne viedä..”, se vaivaantuu.

”Koska mä nään sun äidin?”, mä kysyn.
”No emmä tiedä, ei siinä oo mitään nähtävää”, se vastaa.

Miksi se piilottelee mua? Vai mitä se piilottelee..?

Mä haluaisin kuulla sen elämästä. Lapsuudesta, nuoruudesta, menneisyydestä. Kaikesta missä mä en ole ollut mukana. Mä haluan oppia tuntemaan sen.
Se ei halua puhua näistä, se vaihtaa aina puheenaihetta.
Mä höpöttelen sille omaa elämänkertaani ja se kuuntelee, nauraa ja kyselee. Mut mä en saa siitä mitään irti.

Saan kuulla muuta kautta sen lastenkotitaustasta ja sen äidin perinnöllisestä sairaudesta. Meen kotiin ja istun sen kanssa alas.
”Miksi sä et oo kertonut mulle? Miksi mun pitää kuulla tämmöset muualta, sun exältäsi?”, mä kysyn. ”Mun mielestä meidän pitäis pystyä puhumaan kaikesta.. Ja eikö mun kuuluis tietää tämmöset asiat?”, mä jatkan kun se vaan istuu hiljaa ja vaikeana.
”No sori, emmä jaksa puhua siitä, kyllä mä ajattelin joskus tässä sulle sanoa mut ei vaan oo tullut puheeksi”.

Se lipsauttaa saaneensa jonkun tuomion, ehdollisena. Mun mielenkiinto herää ja kyselen siitä.
”No nuorempana vähän tyhmänä uhkailtiin jotain tyyppejä puukolla et anna sun puhelin”, se selittää.
Mua alkaa vähän pelottaa.

Mä asun ton kanssa. Mut kuka toi oikein on? Mitä kaikkea se oikein salaa multa?

Mä alan löytää outoja asioita meidän kodista.

”Mitä nää ketjut on sun takin taskussa?” -”Tappeluketjuja”.

Revitty valokuva joka on teipattu takaisin yhteen. Siinä on joku tyttö bikineissä. ”Kuka tää on?”. Se on kuulemma sen eka tyttöystävä. ”Mun exä löys sen ja repi sen. Sit ku suutuin sille siitä niin se teippas sen takas yhteen”.
Ja sä säilytit sen edelleen. Wau..

Pippurisumutetta ja joku pyssy. Se ei suostu hankkiutumaan eroon niistä vaikka pyydän.

Joku vanha muistikortti. Asennan tietokoneeseen katsoakseni onko se joku tärkeä.
Se on täynnä alastomien naisten kuvia. Osa niistä nukkuu. Tunnistan niistä yhden, sen exän.
MITÄ VITTUA NÄÄ ON?
Piilotan muistikortin ja kerron että löysin sellaisen. ”Emmä ees muistanu tollasta, emmä tiedä mitä ne kuvat on”. Se kyselee mihin laitoin sen. Annan sen sille kun se lupaa hävittävänsä sen. Katson kun se laittaa sen roskikseen.
Mä toivon että se myös kantoi sen roskiksessa ulos asti.

Ja kyllä, alan penkoa sen facebookkia ja tekstiviestejä. Olen syyllinen.

En saa mitään järkevää selitystä sille miksi se lähettelee viestejä kymmenille naisille, kehuu heitä kauniiksi ja kysyy koska voisivat nähdä. Ne tytöt on kuulemma sen kavereita. Mulle se ei ole niistä koskaan puhunut. Mitään.

Kuka sä oikein olet?

Vapaus käteen jää

Olen viimein saanut asunnon.
Mulla on ihan omat kotiavaimet. Kotiin johon kukaan muu ei pääse.
Minun kotiini.
Minun suojaani.
Täällä minä päätän kuka tulee sisään ovesta.
Olen taas oman elämäni herra.
Olen taas aikuinen.

Istun tyhjässä pienessä kaksiossa tukholmankadulla. Asunnossa on hämärää, en ole vielä tehnyt sähkösopimusta. Ei ole huonekaluja, ei mitään. Asunto on tyhjä ja hiljainen.

Mä istun yksin keskellä mun hämärää makuuhuonetta.
Vaikka mulla ei ole mitään, näen kaiken jotenkin todella kauniina.
Ihailen sitä kaikkea tyhjyyttä, mulla on jotenkin vapaa olo.
Tämä on nyt minun valtakuntani, jossa vallitsevat minun sääntöni.
Täällä mun ei tarvitse hävetä ei pelätä.
Täällä olen vain minä ja se elämäni joka alkaa nyt tästä päivästä.
Pohjalta voi vain nousta.
Ja tyhjään tilaan mä voin rakentaa ihan mitä tahdon.
En tiedä vielä mitä se on, mutta keksin sen kyllä aikanaan.

Ja hetken, mä olen onnellinen.

IMG_5026.JPG

Omistatko minut nyt?

Seinät kaatuvat päälle. Olen ansassa. Se lupasi ettei muhun satu enää. Se on rikkonut lupauksensa.

Tänään lähdetään tytöt juomaan! Oikein kunnon kännit, niin paljon ettei aivot enää toimi! Taju kankaalle, nollataan oikein olan takaa!

Ja nää on mun lähtöfiilikset kun vedän korkkareita jalkaan kotona. Kiharran mun hiukset ja laitan jo kolmannen kerroksen ripsiväriä. En malta odottaa että saan tilattua ensimmäisen shottini. Tänään en halua ajatella mitään. Tänään mä haluan olla joku muu, täysin ulkopuolinen mun omassa elämässäni. Mies mököttää. Se ei haluaisi että mä lähden. ”Kyllä sä voit tulla hei kulta mukaankin..”, mun omatuntoa kolkuttaa. ”En mä jaksa”, se sanoo ja mä oon helpottunut. Mä tarvitsen tätä. Omaa aikaa, ilman sitä nyt.

”Bisse ja fisu kiitos, tai no laita nyt samantien kaks niitä fisuja niin tartte heti ravata takaisin..”. Ilta voi alkaa.

Me jutellaan ja nauretaan. Ihanaa olla ystävien kanssa. Mulla on ollut niitä ikävä. Välillä nauretaan niin että vatsalihaksiin sattuu. Ja kun ne kysyy multa mitä mulle kuuluu niin mä vastaan että ihan pelkkää hyvää vaan mut mennäänkö jo röökille. Haluan vaihtaa puheenaihetta.

Mun puhelin on soinut. En oo kuullut sitä. Tekstiviesti saapunut. Se on mun mieheltä. Se kysyy onko hauskaa.
Mulla iskee hirveä morkkis. Että jätin sen yksin kotiin. ”On, mut ikävä sua”, mä vastaan. ”Epäilen….”, tulee takaisin.
Mä tarviin uuden shotin.

Parin tunnin jälkeen ollaan jo juotu itsemme tanssikuningattariksi ja siirrytään tanssilattialle. Jaksan jorata puolikkaan biisin. Mun miehen tekstiviestit kummittelee mun mielessä. Mä siirryn tiskille tilaamaan tuplaviskin ja soitan sille. Se ei vastaa puhelimeen. Lähetän viestin että tulen ihan ajoissa kotiin. Se kuittaa viestiin ok.

Mua ahdistaa. Tunnen jotenkin hirveen huonoa omatuntoa tästä. Sanon tytöille että aion lähteä ihan kohta. ”No et varmana lähde, me ei olla nähty ikuisuuteen!”, kaverit vastustaa. Mä tiedän kyllä että ei olla, ja musta olisi kiva nauttiakkin tästä mutta nyt en vain pysty. ”Okei no mutta ihan viimestään tunnin päästä on pakko sit lähteä”, mä teen kompromissin. Ja alan tintata viinaa oikein urakalla.

Musta aukko. Hämärästi havahdun kun kaverit työntää mua taxiin. ”Laita viestiä sit heti kun oot kotona!”, ne vaatii. Mun omat jalat ei kanna.

Tuun ryminällä himaan. Kompuroin eteisessä. Mun mies ottaa multa kengät pois jalasta ja riisuu mun takin ja auttaa mut sänkyyn. Mä rakastan sitä.

Maataan sängyllä. Mä lepertelen sille miten ikävöin sitä koko illan. En jaksa pitää mun silmiä auki enää. Me suudellaan ja halitaan. Mua nukuttaa. Se riisuu mun farkut ja alkaa kosketella mua. ”Kulta mun on pakko nukkua nyt, oon tosi humalassa”, mä sanon sille ja halaan sitä. Haluan nukahtaa sen syliin. ”Sä et enää rakasta mua…”, se alottaa. ”…montako miestä sä iskit siellä baarissa?”, se suuttuu ja kääntää selkänsä mulle. ”Hei lopeta tollanen oikeesti…! Mä oon vaan niin kännissä haluun nukkua nyt, katotaan aamulla vaikka sitten…”, mä rutistan sitä takaapäin. Se heittää mun käden pois sen päältä ja nousee ja lähtee pois.

Mä oon maailman huonoin tyttöystävä. Hirveä pihtarikin vielä..
Mä en jaksa nyt tätä. Mun on…. Mun on pakko nukkua… Mun on pak…..
Nukahdan.

Aamulla havahdun johonkin kolinaan. En ihan heti uskalla avata silmiä, taidan olla vieläkin humalassa. Hyi helvetti mikä olo.
Muutenkin jotenkin outo olo. Kaikki ei ole nyt kohdallaan.

Nousen ylös.
Mitä helv… Missä mun housut on? Mä vannon että mulla oli stringit jalassa kun mä nukahdin.

Huudan mun miestä ja se tulee makkariin. ”Onks darra?”, se kysyy. ”Voisitsä tuoda mulle mehua…”, mä pyydän ja se tuo. Mulla on todella epämukava olo, sillä tavalla henkisesti. Ahdistaa. On vähän vaikea hengittää.

”Tota… Miks mul ei ole mitään housuja jalassa..?”, mä kysyn. ”Harrastettiinko me seksiä yöllä, kun mä en muista oikein…?”. Mua nolottaa.
”No siis joo, tai no sä et kyllä tainnut oikein herätä siihen.. Tai niinku sillai.”

MITÄ?!!!!
MÄ EN TAJUA NYT YHTÄÄN!!
”Siis… Mä nukuin kun sä….?!”, mä hermostun. ”Ihan vitun kiva et kysyit sitten multakin..”.
”Haha joo no sori, mä vaan halusin sua niin paljon”, se naurahtaa ja katsoo mua sen koiranpentuilmeellään.

Mä katson sitä suu auki.
En saa sanottua mitään. En mä voi sanoa sille mitään. Mitä mä voin sanoa?
En sano mitään.

Se tulee mun viereeni makaamaan, ottaa syliin ja silittelee.
Mä en haluaisi että se koskisi muhun just nyt. Just nyt haluaisin vain olla yksin.
Se pussailee mua ja mä pussailen sitä takaisin. Mua oksettaa jotenkin. Se riisuu sen boxerit ja tulee mun päälle.
”Hei mul on tosi huono olo…”, mä kuiskaan. ”Mut mä vaan vähän…”, se taivuttelee ja työntyy mun sisään. Mua alkaa itkettää mut en anna kyyneleiden tulla. ”Hei oikeesti..älä viitti nyt”, mä pyydän ja työnnän sitä hartioista pois. Se on painava eikä hievahdakkaan. ”Mut mä vaan vähän..”, se inttää ja jatkaa.

Mitä mä teen? En mä oo pääsemässä pois tästä. Voinko mä huutaa? Auttaisko se mitään?
Mä oon paska tyttöystävä. Miks mä edes ajattelen näin? Tottakai mun pitäis haluta sitä nyt! Mikä helvetti mua vaivaa?

Mä suljen mun silmät. Yritän ajatella jotain muuta ja toivon et se tulisi mahdollisimman nopeasti. Sit tää on ohi.

Se tulee viimein.
Se on saanut haluamansa.
Kierähtää mun viereen selälleen ja huokaisee tyytyväisenä.
Hetken antaa pulssinsa tasaantua ja menee tekemään itselleen voileivän.
Mä jään sänkyyn makaamaan.
Tuijotan kattoa.
Taistelen kyyneleitäni vastaan.
Yritän olla hengittämättä.

Mun kehoni on nyt sen omaisuutta, tästä lähtien mä en siitä saa enää päättää.
Se ottaa mut kun haluaa.

Se omistaa mut nyt.

IMG_5007.PNG

Missä sun sydän on?

Kirjoittaessani heittäydyn usein todella tunteelliseksi. Tätä tekstiä kirjoittaessani oli kuitenkin varmasti tähän asti rankinta saada asioita ”paperille”, oli vaikea nähdä kyynelten läpi mitä kirjoitan kun palasin ajassa taaksepäin kokemaan uudestaan tunteeni noina päivinä. Jokatapauksessa tää oli ensimmäinen kerta kun heräsin ajattelemaan että nyt asioille on tehtävä jotakin, että nyt on päästävä täältä. Kun ensimmäisen kerran heräsin siihen että tässä ei satu enää vaan mua. Tää satuttaa jo kaikkia mulle rakkaitakin. Ja että tästä oli tehtävä loppu.

Mä makaan sängyssä jo ties monettako päivää. Ei niitä varmaan ole edes ollut montaa, mut aika tuntuu jotenkin pysähtyneen. Kaikki tuntuu ikuisuudelta. Epätodelliselta.

Oon mun äitini luona. Äiti tekee ruokaa mulle, mun ei tee mieli syödä. Äiti herättää aamulla ja kertoo et kahvi on valmista. Mä nousen juomaan kahvini ja poltan muutaman tupakan. Sen jälkeen meen takaisin sänkyyn. Peiton alle. Mietin että kohta mä herään, tää on nyt vaan pahaa unta. Nipistelen välillä itseäni. Mä taidankin olla hereillä. EI NÄIN KÄY MUN ELÄMÄSSÄ. NÄIN KÄY VAIN MUILLE, NÄISTÄ MÄ SAAN LUKEA VAIN LEHDISTÄ. HERÄÄ!

Oon yrittänyt sata kertaa soittaa mun miehelle. Se ei vastaa. Tiedän että se on jo päästetty pois putkasta. Sen puhelin on päällä, viesteihin sen puhelin kuittaa ”nähty”. Siinä kaikki.

Sen on täytynyt kotiin mennä. Sen on täytynyt sen eteisen läpi kulkea. Sen on täytynyt katsoa niitä veriroiskeita seinillä. Sen on täytynyt loikkia mun verilammikkoni yli. Miksi se ei ole huolissaan musta? Eikö sitä oikeasti kiinnosta miten mä voin? Miksi se ei vastaa? Miksi se ei soita mulle? Toivooko se että mä olisin kuollut?

Olen laittanut varmaan kymmeniä viestejä että miten se jakselee ja voidaanko me puhua. Ja että mä en ole vihainen, vain surullinen. Ja en halua yksin pyöritellä tätä päässäni. Haluan keskustella tästä hänen kanssaan.
Ei vastausta.

Se oikeasti varmaan toivoo että mä vain katoaisin.

Lähetän viestin että mun on pakko jokatapauksessa hakea jotain vaatteita ja tavaroitani sieltä. Kerron koska olen tulossa.

Se vastaa! Viimein!

Mut se ei halua puhua mun kanssa, haluaa kuulemma olla yksin. Se kertoo et menee töihin ja voin sillä aikaa käydä kotona. MUN KOTONA. VITTU TARVIINKO MÄ IHAN OIKEASTI JONKUN LUVAN OIKEIN SULTA TÄHÄN?! VITTU SE ON MUN KOTINI MYÖS!!!
Se myös vastaa myöntävästi kun kysyn että onko sen lapset nyt edelleen tulossa ens viikonloppuna sinne.
Mua huolestuttaa niiden lasten puolesta.

Puhun mun äitini kanssa tästä. Että aion mennä käymään kotona ja että lapset on edelleen tulossa sinne muutaman päivän päästä.
”Toivottavasti se on siivonnut siellä sitten”, äiti sanoo ja katsoo mua tosi huolestuneen ja epävarman näköisenä.
”No on se varmaan, ei kai se nyt….. Ei kai se nyt sellasessa kämpässä itse viittisi olla….”, mä puolustelen. Mut en itsekkään ole ihan varma.
”Mä tulen sun mukaan”, äiti ilmoittaa. Ja mä tiedän että tästä ei kannata edes lähteä väittelemään. ”Kato vaan sitten että se yks ei ole siellä silloin, mä en halua vahingossakaan törmätä siihen!”, se lisää vielä. Sen äänessä on käsittämätöntä vihaa. En oo koskaan nähnyt mun äitiä tommoisena.

Me kiivetään äidin kanssa rappusia ylös mun asunnolle. Mua hermostuttaa ihan hirveästi. Etoo koko ajatus siitä et tonne on nyt vaan mentävä. Mä käännän avaimia lukossa ja mun kädet hikoo. OO KILTTI JA SANO ET SÄ OOT SIIVONNUT SIELLÄ. OLE PLIIS KILTTI NYT NIIN FIKSU. Avaan oven. Mun sydän pysähtyy. TÄÄ EI OO VITTU TODELLISTA. TÄNKÖ SE HALUSI MUN JA MUN ÄITINI NÄKEVÄN. MISSÄ VITUSSA SEN IHMISEN SYDÄN ON?! MITEN SE ON VOINUT NUKKUA YÖNSÄ TÄÄLLÄ?!

Äiti on hiljaa. Äiti on rohkea. Se kaivaa siivousvälineet esiin sanomatta mitään. Se alkaa suihkuttamaan mun vertani valkoisilta seiniltä. Se ei meinaa lähteä millään ja sitä pitää hinkata ihan tosissaan.
Mun päässä pyörii. Yritän auttaa äitiä mut mua oksettaa. Välillä silmissä pimenee. Mä ihmettelen miten äiti pystyy tähän. Kunnes mä näen sen ilmeen. Ei se pystykkään. Yhtään sen enempää kuin mäkään. Mut sen on pakko, niin se varmaan ajattelee. Sen on pakko nyt olla mun äiti, se varmaan miettii. ”Tää olis ollut vähintä mitä se kusipää olis voinut tehdä!!”, äiti avaa suunsa viimein.
Tuolta siis näyttää ihminen joka itkee sisäisesti. Ja varmaan huutakin.

Mun sisällä syttyy tulenlieskat. NYT MÄ OLEN VIHAINEN! NYT SE JÄTKÄ TEKI VIIMEISEN TEMPPUNSA! NYT SE SATUTTAA JO MUN ÄITIÄNIKIN! NYT TÄÄ LOPPUU JUMALAUTA! AI VITTU KUN SE OLIS TÄSSÄ NYT NIIN REPISIN SILTÄ PÄÄN JA PALLIT IRTI!!!
Meen vessaan ja lukitsen oven. Purskahdan itkuun.
Mä oon maailman paskin ihminen.
Mun äiti ei ansaitse tällaista tytärtä.

Äiti, mä olen pahoillani.
Äiti, rakastan sinua.

Askel kerrallaan

Pelosta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kun pienistä asioista tulee isoja. Mun arjesta.

Joka päivä pyrin tekemään yhden asian joka pelottaa. Jotain mihin kuvittelen että mä en pysty. Ne nauraa mulle. Mä epäonnistun. Naurettavaa.

Mut hei mä yritin.

Mun mieleni on taistelukenttä, ja tappelen siellä 24/7. Mä yritän. Mut lyödään maahan. Nousen. Antakaa tulla, olen valmis.

Kuollutta ei voi tappaa.
Mulla ei ole mitään hävittävää.

Mulla on huonoja ja hyviä päiviä. Joskus hyviä ja huonoja hetkiä.
Mut mä yritän. Koko ajan.

Hyvinä päivinä mä mä tapaan vieraan ihmisen. Käyn treffeillä. Tutustuakseni vieraaseen ihmiseen… Noup. Tutustuakseni itseeni. Löytääkseni jotain hyvää ja kaunista tässä maailmassa. MIKSI MÄ EN TUNNE MITÄÄN?

Hyvinä päivinä mä meen töihin ja oon loistava työssäni. Oon tykki-pietilä. Oon salama-sebu. Noi nimet mä oon saanut töissä. Oon ihastuttava, nopea ja ahkera. Oon ammattilainen. Mut kuka mä olen?
Mä olen tarjoilija joka tulee työpaikalle mieluiten kaksi tuntia ennen työvuoron alkua. Siksi koska mua pelottaa. Haluan nähdä ketä siellä on, kuka tulee sisään, kuka lähtee pois. Millä tuulella kukin on. Miten mä otan vastaan tän päivän. Mua pelottaa että tapahtuu jotain mihin mä en ole ehtinyt varautua. Mitä mä en ole suunnitellut. MÄ EN PYSTY TÄHÄN. MÄ EN TIEDÄ KUKA TOI ON MÄ HALUAN KOTIIN JOHONKIN PAIKKAAN MISSÄ MUN EI TARVITSE KOHDATA KETÄÄN. HALUAN OLLA YKSIN.

Hyvinä päivinä mä meen ulos. Baariin kavereiden kanssa. Siellä on kaikkia muitakin. Ne tulee puhumaan mulle. JÄTTÄKÄÄ MUT RAUHAAN. Mä juttelen niille. VIHAAN IHMISIÄ.

Huonoina päivinä pelkojen kohtaaminen on ”pienempää”.
Meen kauppaan. Mulla kestää kaivaa mun lompakkoa laukusta. Ne tuijottaa mua. Ne vihaa mua. MÄ PILAAN NIIDEN PÄIVÄN.

Sammutan kaikki valot.
Päätän nukkua pimeässä.
EN NÄE MITÄÄN. EN VOI PUOLUSTAA ITSEÄNI!
Joskus koitan nukahtaa jonkun toisen viereen. Miehen. Ihmisen. MIKSI EN VAIN MENNYT KOTIIN NUKKUMAAN? MITÄ JOS TOI TEKEE MULLE JOTAIN? KUN MÄ NUKUN?

En aina onnistu. Perun treffit. Oon huono työssäni. En mene kauppaan.
En nuku.

Teen yhden asian päivässä joka pelottaa. Edes jonkun ”pienen”.
Opettelen kävelemään.
Askel kerrallaan.

IMG_4697.JPG

IMG_4961.PNG

Suhun tarvii tekstityksen

Häpeästä ja epätoivosta.

Kesä alkaa olla pikkuhiljaa lopuillaan. Aurinko paistaa mut on jo vähän viileämpi. Helsingin hakaniemessä käy jo täysi vilske ja kello on vähän yli puolenpäivän.

Me istutaan mun ex-miehen kanssa semmosessa kodikkaassa pikku ravintolassa. Mä tilaan kahvin ja kokiksen. Sillä on nälkä ja se tilaa pizzan.

Käräjäoikeuden käsittely on ihan pian. Viikon tai parin sisään.

Meidän suhde on ollut ohi jo puolisentoista vuotta. Noin niinkun virallisesti. Vaikka ollaanhan me tässä pidetty yhteyttä eron jälkeenkin. Mut sitä ei muut tiedä. Tää on meidän yhteinen pikku salaisuus.

En oo sanonut tästäkään tapaamisesta kenellekkään mitään. Eikä sekään kuulemma ole.

Mitä nyt kaikki ajattelis jos kertoisin. Kaikkien niiden ”Sä oot niin vahva”, ”Hyvä että oot päässyt irti siitä”, ”Oon niin ylpeä susta että oot vihdoin päässyt yli tästä jatkanut sun elämääsi” ylistysten jälkeen. Mitä ne ajattelis kun mä kertoisin niille et mä en ole vahva. Mä olen heikko. Mä olen säälittävä ja epätoivoinen. Mä janoan vastauksia mun kysymykseen miksi näin tapahtui ja mitä sen toisen päässä liikkuu. Onko se pahoillaan? Tietääkö se yhtään itsekkään että se on tehnyt väärin? Mitä se ajattelee kun se kuulee mun nimeni jossain?
Mä olen kaikkea muuta kuin päässyt irti. Mä olen kaikkea muuta kuin päässyt yli tästä.

Mut niiden silmissä mä oon supernainen. Sopii mulle. Antaa niiden sitten nähdä se niin. Ei tää kuulu niille.

”Onko hyvää?”, mä kysyn.
”Joo on kyllä, tääl on ihan hyvät pizzat”, se vastaa.
Mä katselen sitä hiljaa. Tuijotan kun se syö hyvällä ruokahalulla. Tarkkailen sitä. Yritän kuulla sen ajatukset. Yritän pukea omiani sanoiksi. En saa sanoja mitenkään järkevään järjestykseen mun päässä.

En tahdo löytää niitä oikeita sanoja.

”Mitä sä katot?”, se käräyttää mut tuijottamisesta.
”En mitään…..”, mä nolostun.

Hiljaista.

SANO JOTAIN. PUHU MULLE. KERRO MULLE MITÄ SÄ MIETIT. SANO IHAN MITÄ TAHANSA. MUN ON PAKKO SANOA JOTAIN. MUN ON PAKKO KYSYÄ SILTÄ. EI SE VARMAAN SUUTU. ME OLLAAN YLEISELLÄ PAIKALLA. KYLLÄ MÄ NYT VOIN KYSYÄ. KYSY NYT MARIELLA, KYSY!!

”Pelottaako sua se oikeudenkäynti?”, mä rohkaistun viimein kysymään.
JESS! SÄ TEIT SEN!!!! HYVÄ MARIELLA!!!! KESKUSTELU ON NYT VIHDOIN AVATTU! NYT ME VOIDAAN PUHUA TÄSTÄ! VIHDOINKIN!!
”No ei, emmä jaksa oikeen stressata tommosia..”, se vastaa oksettavan välinpitämättömällä äänensävyllään. Kuin jokin paremman luokan kansalainen. Kuin kuningas hovinarrilleen. Ja jatkaa mutusteluaan. Näyttää nauttivan pizzastaan ihan toden teolla. Mun tekee mieli ottaa haarukka sen kädestä ja tökätä sitä sillä otsaan tyyliin HUHUU OOTKO SÄ ELOSSA, ONKO KETÄÄN KOTONA KOP KOP?!!! ONKO SIELLÄ PÄÄN SISÄLLÄ MITÄÄN?

Mä tuijotan ulos ikkunasta. Yritän hörpätä mun kahvista mut muki ei pysy kädessä. Mun kädet tärisee. Mä tärisen. Raivosta, vihasta, epätoivosta, surusta, pettymyksestä.
MIKSI MÄ EDES KUVITTELIN ETTÄ TON KANSSA VOIS MISTÄÄN PUHUA. MITEN MÄ EN OLE VIELÄ TÄ-HÄN-KÄÄN PÄIVÄÄN MENNESSÄ OPPINUT ETTÄ SE ON MAHDOTONTA?! MIKÄ HELVETTI MUA VAIVAA? MITÄ MÄ VIELÄ ISTUN TÄSSÄ?

Mun silmät kostuu. Kyyneleet alkaa pudota poskille. Mä en pysty enää pitämään itseäni kasassa. Purskahdan itkuun. Siinä niin, keskellä kirkasta päivää, julkisella paikalla. Vittu mä oon nolo.

Se laskee haarukkansa ja veitsensä ja katsoo mua.
”Mikä sulle tuli?”

Mä en pysty katsomaan sitä. Tuijotan ulos ikkunasta ja yritän peittää käsillä mun kasvojani. Mä en pysty lopettamaan itkemistä. Ja mä tunnen kuinka ihmiset tuijottaa mua. Ne miettii että mitähän toikin muija sekoilee tossa. Semmosiahan ihmiset on.

”Mua vituttaa se että kaks aikuista ihmistä ei pysty puhumaan toisilleen..”, mä saan sanottua ääni väristen itkun seasta. ”.. ja että lopputulos on sit tämä!”.

Se ottaa mua kädestä. ”Heiii…”, se rauhottelee. ”Emmä haluu saada sua itkemään. Älä itke jooko”.

Mä rauhotun. Kuivaan mun kyyneleet mun neuleen hihoihin ja hengitän.

”Mä oon varmaan vaan väsynyt, oon nukkunut vähän huonosti”, mä selittelen. Sille ja samalla itselleni.
”Okei lähetään niin pääset lepäämään, munkin pitäs mennä salille vielä”, se ehdottaa ja me lähdetään.

Se ottaa mut syleilyynsä bussipysäkillä kun mulla on kylmä. Ja ennen kuin meidän tiet erkanee se suutelee mua.

Mä en tiedä enää yhtään mitä ajatella yhtään mistään. Mä oon turta.

IMG_4882.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 5/5)

Meen tapaamaan moniammatillista ryhmää johon se poliisi mut ohjasi. Mennään semmoseen pieneen huoneeseen kolmen naisen kanssa. Yks niistä on poliisi, yks on joku sossutäti ja yks on psykiatrinen sairaanhoitaja. Poliisi vastailee mun kysymyksiin oikeudenkäyntiin liittyen ja sossutäti kyselee et liittyykö mun tarinaan lapsia ja missä mä asun nyt.
Kun varmistuu että mulla on turvallinen paikka minne mennä niin ne kaksi lähtee ja jättävät mut psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemaan kahden kesken. Sanotaan että sen nimi ois nyt vaikka Sanna.

Sanna on jotenkin tosi symppis ja helposti lähestyttävä. Sille on helppo puhua ja kertoa mitkä asiat ahdistaa mua. Mä kerron sille että mulla on tosi syyllinen olo ja vihaan itseäni. Kerron että mua ahdistaa välillä niin paljon etten ole käytännössä nukkunut varmaan yli puoleen vuoteen. Sanna tuntuu ymmärtävän mua vaikka musta tuntuu että kaikki mitä sanon on tosi sekavaa. Sanna lohduttaa mua. Mä kerron sannalle etten voi antaa itselleni anteeksi sitä että annoin kahden pienen lapsen katsoa ja kuunnella tätä sivusta. Olen ollut itsekäs, laittanut kaikki mun läheiset kärsimään kun ne on pelänneet mun puolesta ja mä en ole tehnyt mitään asioille. En mun mielestä ansaitse elää sen takia. Sovitaan Sannan kanssa että nähdään kerran viikossa nyt ainakin toistaiseksi kunnes löydän jonkun oikean terapeutin ja sovitaan uusi aika seuraavalle viikolle.
Ennen kun mä lähden, Sanna kysyy vielä multa että voiko hän nyt nukkua yönsä miettimättä mua ja että voiko hän luottaa siihen että myös näkee mut ensi viikolla. ”Joo ei tässä ole semmosta akuuttia hätää”, mä lupaan.

Oon käynyt hirveetä vauhtia läpi kaikkea tätä ja palauttanut mieleeni todella kipeitä muistoja. Kaikki tuntuu kasaantuvan isoksi suureksi pommiksi joka tikittää mun sisällä. Aluksi tuntui niin hyvältä puhua, se oli puhdistavaa. Mut nyt musta tuntuu et se on vain pahentanut mun oloani. Mun on vaikea saada happea. Musta tuntuu että kohta mun sisällä räjähtää.

Meen töihin. Hymyilen. Nauran. Heitän läpyskää työkavereiden kanssa. Näytän että mulla on kaikki hyvin. Ei paremmin vois mennä. Elämä on ihanaa! VITTU MÄ HALUAN POIS TÄÄLTÄ.

Meen kotiin. En saa unta. Ahdistaa. Henki ei kulje. Juon lasin viiniä, se varmaan auttaa vähän rentoutumaan. Ei auta. Lisää viiniä. Mua väsyttää mut en saa itseäni uneen. Oon ihan lopussa. Lisää viiniä. Mun päätä särkee. Otetaas tosta vähän buranaa. Tai no otetaan kolme nyt samantien. Lisää viiniä. Vielä vähän niin että ei tarvitse enää ajatella mitään. No vittu ei tää toimi. Pari buranaa vielä. Ja viiniä. Sammun.

Nään painajaista. Herään omaan huutooni. Mut mitä helvettiä. Oon valveilla mut painajainen jatkuu. Mä pystyn tuntemaan jokaisen potkun ja lyönnin. Mä tunnen kädet mun kurkulla. En pysty hengittämään. Mua sattuu ihan helvetisti. Mä tiedän et mä oon hereillä mut oonko sittenkään. Oonko mä tässä?! Missä mä olen?! Mitä tapahtuu?! Se on ohi, Mariella se on ohi!! Hengitä!! AUTTAKAA MUA!!!!!

Mä ryntään ulos pihalle. Kävelen vaan eteenpäin tietämättä yhtään minne. Pakoon jonnekkin, ihan mihin vain!
Mun puhelin soi, ne soittaa töistä. Mun pitäis olla töissä. Mut mä en tiedä itsekkään missä mä olen just nyt. Tiedän vain että en halua olla tässä enää. En vastaa puhelimeen.

Tämä loppuu nyt. Tästä on tehtävä loppu. Mä oon loppu tähän.
Tänään minä kuolen.

Lähistöllä on kiva pikku pubi. Meen sinne, vedän kännit ja sitten meen kotiin suihkuun ja vedän ranteet auki. Vai hyppäiskö junan alle. Ei ei, siinä vois loukkaantuu sivullisia, kyllä mun pitää se kotona tehdä ihan omassa rauhassa. Vai vetäiskö jotain lääkkeitä. Noh, meen nyt tonne baariin niin mietitään sitä sitten.

Alan olla todella humalassa. Laitan kaverille viestiä että kiitos ja anteeks et oli mukava tutustua. Haluan jättää hyvästit.

Puhelin soi taukoomatta.
Jättäkää mut nyt vittu rauhaan.

Ilmeisesti viesti on alkanut levitä, kohta tulee kiire jumalauta ennenku ne löytää mut.

Sanna soittaa. Sille mä vastaan. Se pyytää että tulisin heti nyt tapaamaan sitä. ”Okei mä lähen tulee”, mä valehtelen että saan puhelun lopetettua. Laitan puhelimen äänettömälle ja tilaan tuplaviskin. Tää vielä ja sit pitää mennä. Nyt on jo kiire. Hitto ei olis pitänyt laittaa sitä perkeleen viestiä!

Baarin eteen kaahaa taksi. Mun sijaintini on paljastunut. Äiti on tullut hakemaan mut.

Seuraavaks havahdun todellisuuteen laakson sairaalan pihassa. Äiti istuu mun vieressä. Odotetaan taksia kotiin. Kädessä sillä on lappu. Traumaperäinen stressihäiriö siinä lukee. Mulle on tehty nyt diagnoosi.

Mun pomo lähettää mulle kauniin viestin. Se ei ole vihainen. En ole saanut potkuja. Huhh. Se on huolissaan ja haluaa jutella mun kanssa. Se haluaa tarjota mulle apua.

Keskustelen mun pomoni kanssa. Jään pitkälle sairaslomalle. Mun pomo tarjoaa mulle mahdollisuuden: 20 käyntiä psykoterapiassa. Olo on kuin lottovoittajalla. Mulla ei olis ikinä ollut itselläni varaa tähän.

Terapeutin etsiminen ei oo helppoa. Sanna auttaa mua ja lopulta löydän sopivan.

Ensimmäinen vastaanotto psykiatrin kanssa on käsillä.
Istun tuoliin kasvot vastakkain sen kanssa. Siinä se möllöttää hiljaa ja tuijottaa, odottaa et mä sanon jotain. Täysin vieras ihminen.

Mulla on täysi harhaluulo siitä miten tämä nyt toimii. Mä odotin että mä vaan meen sinne ja sit se kertoo mulle mitä mun pitää tehdä ja miten mun pitää ajatella asioista ja sit se lohduttaa mua ja mä paranen. Musta tulee taas onnellinen simsalabim!
Mulle valkenee aika nopeasti että ei tää nyt tyttökulta ihan näin toimi.

Tää on sellainen matka mitä kukaan ei voi mun puolestani kulkea. Nää on sellaisia asioita joita kukaan ei voi mun puolesta ajatella ja käydä läpi.
Mun psykiatrini on vain matkaoppaana. Kulkee mun vierelläni hiljaa ja ohjaa kysymyksillään mut takaisin oikealle tielle jos mä meinaan lähteä väärään suuntaan tai oikopoluille. Mut määränpäätä se ei mulle kerro, sen mä saan itse päättää.

Mulle valkenee että tästä matkasta tulee pitkä.
”Tulee päivä kun sä mietit että ugh olen puhunut. Mut älä pidätä hengitystä, me istutaan tässä ehkä vielä kymmenen vuoden päästä.”

IMG_4913.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 4/5)

Istun jälleen kuulustelussa. Tällä kertaa tää on jo tutumpi juttu. Tiedän miten tää menee, ensin kerron kaiken ja sitten kysellään. Toisaalta, mulla ei ole hajuakaan siitä mistä aloittaa. Tai mitä jos unohdan jotain. Tai mitä jos sanon jotain mikä ei ole edes olennaista, pidetäänkö mua ihan tyhmänä sitten? Mitä jos en muista jotain? Jos mä muistan vaan jotain jostain mut en kaikkea????
PANIIKKI.

Aloitetaan. Mä kerron, mä vastaan, mä yritän kaikkeni muistaa. Välillä mun asianajaja kysyy multa että haluunko hetken hengähtää. En halua. Haluan tän pois alta nyt heti.

Mun suusta vaan tulee tekstiä nopeemmin kun ehin ees ajatella. Kuulen mun omat sanat, ihan kuin puhuisin jotenkin hidastetusti mut mun pään sisällä niitä tulee hirveetä syöttöä. Mieleen palautuu asioita joita en ollut edes ajatellut, joita en halua muistaa. ENÄÄ IKINÄ. Ja välillä… Totaali musta aukko. Niinkuin kattois telkkarista nauhotettua elokuvaa ja loppuratkasun hetkellä nauhotus loppuu. VITTU!!

Ollaan valmiita. Mulla ei oo enää mitään mitä voisin kertoa. Mun pää on tyhjä. Ja kellään ei oo enää mitään kysyttävää.

Poliisi ei silti toivota mulle hyvää päivänjatkoa ja saata ulos. Vaikka nimet on jo vedetty papereihin ja se oli siinä. Joko mä voin mennä?
Poliisilla on asiaa mulle.
Se on huolissaan musta. Se haluaa auttaa mua. Se ohjaa mut semmoseen ryhmään, missä mua voidaan kuunnella. Sana ”ryhmä” pelottaa mua. Mut ei hätää, siinä ryhmässä on vaan minä, poliisi, sosiaaliviranomainen ja psykiatrinen sairaanhoitaja. Se ajatus helpottaa mua. Ei ole muita.

Avaan oven ulos poliisilaitokselta. Ilma on raikkaampi kuin koskaan ennen. Mun olo on kevyt. Mä pystyn vetämään henkeä, syvään.

Tää oli se hetki kun tajusin miten vapauttavaa on puhua, rehellisesti ja avoimesti. Antaa vaan sanojen tulla ulos suusta. Tuntui kuin joku ois pitänyt käsiä mun kurkulla jo vuosia ja viimein päästänyt irti. ENÄÄ IKINÄ EN VAIKENE.

IMG_4695.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 3/5)

Mun äitini painostaa mua hankkimaan asianajajan. Mä en halua. Mä en ymmärrä miksi mä tarvitsen sellaisen. Mitä joku lakimies voi mua auttaa? Mä oon kertonut miten asiat meni. Ja voin mä ilman mitään lakimiestäkin ne sanat uudestaankin sanoa. En mä ole tehnyt mitään väärää. ”Ihan vaan siksi että sulla olisi joku sun tukena siellä”, äiti taivuttelee. En jaksa enää taistella äitini kanssa tästä, tunnen mun äidin ja tiedän että se ei luovuta ennen kuin saa tahtonsa läpi. Fine, hankitaan sitten semmonen.

Tapaan mun asianajajan. Se sanoo että on lukenut paperit läpi ja keskustellaan niistä. Se kyselee mun vointia. Se kysyy että oliko tää eka kerta vai onko tämmöstä tapahtunut joskus ennenkin. ”Ei ollut eka kerta”, mä vastaan. KOHTA TULEE TAAS JOKU DIIBADAABA SAARNA SIITÄ MITEN EI KANNATA TOMMOSISSA SUHTEISSA OLLA JA EROTA PITÄS HETI VÄLITTÖMÄSTI JA VITTU MÄ EN JAKSA ENÄÄ YHTÄKÄÄN SAARNAA OIS VAAN PITÄNYT OSAA VALEHDELLA ETTÄ JOO OLI IHAN EKA KERTA NII PÄÄSTÄÄN TÄSTÄKI ETEENPÄIN JA KOHTA SE ALOTTAA TON SAARNAAMISEN.

Ei kuulu saarnausta. Se katsoo mua. Silmiin. Mun silmät kostuu. Mä romahdan. Itken.

Se sanoo mulle että hän on sitä mieltä että nyt tämä ei jää tähän. Tämä on nyt iso juttu. Se on sitä mieltä että mulle ei tehdä noin.

Se kertoo mulle että hän on valmis taistelemaan mun puolesta, mutta on huolissaan olenko mä valmis. Se kertoo että tästä voi tulla tosi raskasta.
SE KUUNTELI MUA. SITÄ KIINNOSTI. MÄ OON VALMIS IHAN MIHIN VAIN.
”Mä oon valmis”, mä vastaan. Tietämättä yhtään mihin.

IMG_4883.JPG

Ketään ei kiinnosta (Osa 2/5)

On kulunut pari päivää siitä kun katselin poliisien taluttavan pihan poikki raudoissa olevaa miestäni maijan kyytiin. Mut on kutsuttu kuulusteluun. ”Oikeusjuttu tämmösistä aina tulee, halusit sä sitä tai et”, mä muistan, niin ne sano siellä sairaalassakin.

Odotan aulassa. Oon verhoutunut isoihin verkkareihin ja laittanut pipon päähän. En voi käyttää mun vammojen takia kireitä vaatteita. Enkä oo voinut käydä tikkien takia edes suihkussa, hiuksetkin ihan rasvaset. Äiti on ehtinyt vain kerran tässä välissä pestä mun hiukset. Se leikillään uhkasi että leikkaa ne kun veri ei meinannut lähteä niistä. Mua hävettää että oon niin nuhruisen näkösenä siinä. Mua hermostuttaa. Kädet tärisee. Kylmä hiki alkaa valua otsalle. Mulla on kuuma mut en voi riisua mun vaatteita. En halua et kukaan näkee mua. Olisimpa näkymätön.
”Pietilä?”, poliisi tulee kysyen mun luo. Ja sitten mennään.

Kerron poliisille mitä tapahtui, alusta loppuun. Sen jälkeen se esittää muutaman tarkentavan lisäkysymyksen joihin mä vastaan. Lopuksi vedän nimeni papereiden alle kuittaukseksi että näin olen sanonut.

Tän jälkeen poliisi kysyy multa vielä: ”Onko tämmöstä tapahtunut aikaisemmin?”.
Ja mä vastaan jo kolmannen kerran muutaman päivän sisään että on.
”Ei varmaan kannata jäädä tommoseen suhteeseen sitten jos toinen on niin väkivaltainen. Mutta juu, haastemies ottaa sitten yhteyttä kun tulee sen aika, tämmösissä jutuissa voi mennä vuosikin ellei enemmän, mut hyvät päivänjatkot”, poliisi kertoo.

Mitä vittua just tapahtu. Siinäkö kaikki? Mites mä nyt tästä eteenpäin sitten. Miks ketään ei kiinnosta?
…………..
No ihan sama sitten.
Ei tää varmaan sitten niin paha juttu ollut.
Kun ketään ei kiinnosta.
Ehkä mä ylireagoin vaan ite kaikkeen.
Nää tämmöset on arkipäivää.
Mun pitää nyt vähän ryhdistäytyä itteni kanssa.

IMG_4876.JPG

Ketään ei kiinnosta. (Osa 1/5)

”Kaikki sanoo sävyyn säälivään, oma vika kun tällaiseen jään. Mutten tiedä enää itsekkään ketä pelkään.”

Ajattelin tänään kirjoittaa siitä miten vaikealta avun saaminen musta tuntui siinä kohtaa kun olin itse viimein valmis sellaista ottamaan vastaan ja minkä asioiden takia ja siitä miten lopulta kuitenkin sain ääneni kuuluviin ja pääsin lopulta myös terapiaan.

Naapurini taluttaa mut rapun ovelle avaamaan poliiseille oven. Hän ei suostu päästämään minua yksin rappukäytävään vaikka sanon että mä pärjään kyllä. Olen iloinen siitä että hän ei jättänyt mua yksin, sillä mä en todellakaan pärjännyt yhtään mitenkään. Mua pelotti.

Poliisit tulee sisään rappuun ja kyselee että missä se mies nyt on ja alkaa ottaa musta valokuvia. Ei ole oikein kuvauksellinen fiilis siinä kohtaa, yltäpäältä veren peitossa pelkkiin sukkahousuihin pukeutuneena. ”Kato nyt siihen kameraan hetki!”. No minähän katson kun herra poliisi käskee. ”Onko tämmöstä tapahtunut aikaisemmin?”.
”On.”, mä vastaan.

Ojennan poliiseille asunnomme avaimet. ”Noh.. Onkos se sun mies ihan rauhallinen?”. Voi vittu mitä kysymyksiä. KATTOKAA JUMALAUTA MUA, NÄYTTÄÄKÖ SILTÄ ETTÄ SE ON IHAN HENNOSTI JA HELLÄSTI MUA SILITELLYT?!!!. ”En mä tiedä”, mä vastaan.
Poliisit lähtee kiipeemään rappusia yläkertaan ja mä juoksen rappujen alle piiloon. Naapuri seuraa perässä ja tulee viereeni odottamaan ambulanssia. Toinen poliiseista tulee takaisin alas. ”Sä voit nyt tulla hakemaan sun vaatteita ja semmosta mitä tarviit.” MITÄ?!!!!! SINNE VAI KUN SE YKS ON VIELÄ SIELLÄ?!! VAIN KUOLLEEN RUUMINI YLI!! EN TULE!!!
”En mä halua tulla sinne….”, mä itken.
”Tuu vaan, se on jo raudoissa on ihan turvallista”, sanoo poliisi ja sitten mennään. Vastustan mielessäni jokaista askelta. En mä halua, en mä halua, älkää pliis pakottako mua tähän, ei enää sinne…..

Kuljen poliisin perässä eteisen läpi joka ei näytä enää meidän honey i’m home-eteiseltä vaan pikemminkin teurastamolta. Mua pyörryttää.
Kuljen poliisin perässä makuu-huoneeseen raudoissa olevan mieheni ohi, ihan vierestä, varmaan alle puolen metrin päästä. Mä kerään rohkeuteni katsoa sitä silmiin. Se katsoo maahan. VITTU KATSOISIT MUA EDES NYT. VITTU KATO MUA! OOTKO NYT TYYTYVÄINEN?! Ei se katso mua.

Mä vaihdan makuuhuoneessa päälle farkut, ekat mitkä tulee käteen. Ja takin. Ja sitten lähdetään alas, ambulanssi odottaa mua jo siellä.

Istun ambulanssissa meidän kotipihassa. Ambulanssimiehet vääntelee ja kääntelee mua, haroo mun tukkaa, putsailee sieltä sun täältä, yrittää ettiä että mistä sitä verta nyt tulee. Kyselee kaikenlaista hirveetä syöttöä että tuntuuko tämä ja mihin sattuu. Vaikea vastata kun en tunne enää mitään. En yhtikäs mitään.

Katselen kun partio taluttaa mieheni maijan kyytiin ja ajaa pois.
”Saanko mä polttaa tässä?”, mä kysyn. Enkä vieläkään tunne mitään. Alan epäillä että mä ehkä kuolin.

Sairaalassa alkaa selkeästi jo jotain tuntumaan kun lääkäri alkaa suihkuttelemaan mun haavoja. Mä kiljun kun pieni eläin. Ikinä ei oo sattunut niin paljon. Ihan kuin nahkaa revittäis irti tosta päältä. Huudan täysiä ja itken kunnes ne laittaa mut tutkimuspöydälle makaamaan ja alkaa tökkimään puudutuspiikkejä sinne sun tänne. Yks pitää musta kiinni, yks työntää piikkejä ihoon ja yks alkaa räpsimään taas valokuvia. Ne kyselee taas kaikenlaista ja mä meen mun mielessäni jonnekkin muualle. Johonkin omaan maailmaani, missä mitään pahaa ei koskaan tapahdu.

Ne on päästämässä mua jo pois, mut ne haluaa tietää minne mä menen. Kerron että menen äitini luokse.
”Onko tämmöstä tapahtunut aikaisemmin?”, nekin kysyy niinkuin ne poliisitkin. ”On”, mä vastaan.
Ja sitten tulee diipadaapat että eihän tommoseen sitten kannata jäädä ja erota kyllä pitäisi. Siinä se. Aikani saarnaa kuuntelen ja tilaan taksin sairaalaan pihalle. Mulla on ikävä äitiä.

IMG_4893.JPG

Elämääkin kauniimpi vaasi

Hänellä oli sellainen vaasi, pieni ja nätti kiva sisustuselementti. Oli ostanut jostain egyptistä matkamuistoksi.

Mä rikoin sen vaasin. Suutuspäissäni kun heitin koristetyynyllä hyllyä jossa vaasi niin ylväänä seisoi ja vaasi putosi. Se meni palasiksi.

Tajusin sillä sekunnilla että voi paska, kohta sattuu ja lujaa. Ja niinhän siinä sitten sattuikin.

Seuraavana aamuna oli hiljaista. Kuin tyyntä myrskyn jälkeen. Mä katselin itseäni peilistä samalla kun odottelin aamukahvin valmistuvan. Mä katselin mustelmia mun käsivarsissa. Turvonneita silmiäni ja katsettani josta oli tullut harmaa. Mä näytin jotenkin todella vanhalta. Ja väsyneeltä. Mustelmia särki ja ranteita arasti. Tunnustelin kielellä haavaa huulessani. ”Tänään ei kannata syödä tomaattia tai mitään tulista”, mä mietin.

Meen sohvalle mun mieheni viereen.
”Pitäiskö meidän vähän puhua tosta eilisestä?”, mä kysyn hiljaa ja varovasti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mies on hiljaa ja keskittyy videopeliinsä.

Oon jo nousemassa ylös ja lähdössä pois kun mies vastaa mulle: ”Mua vituttaa et sä rikoit ton vaasin!”.

Olen sanaton.

Mies lähtee töihin.
Mä jään kotiin. Kaivan esiin vaasin palaset ja liimaan sen takaisin yhteen.
”Kuin uusi!”, mä mietin.

Mies tulee myöhään illalla töistä.
Mä vien vaasin sen eteen. Oon suunnitellut koko päivän mitä sanoisin. Se menis jotenkin näin: ”Siinä on sun vaasisi. Mä korjasin sen. Ilmottele kun oot korjannut mut.”
Jäädyn. Ja mun suusta ei pääse muuta kuin ”Anteeksi”.

Eikä me puhuta tästä enää tämän jälkeen. Ei muille, ei toisillemme.
Käperryn mieheni syliin nukkumaan. Palataan taas normaaliin elämään. Mun pään sisällä joku huutaa että VITTU MÄ VIHAAN SUA JA SUN VITUN HIENOA VAASIASI. Kunnes nukahdan.

IMG_4862.PNG

Vaikeneminen ei muuta maailmaa

”Näitä päiviä on jo liikaa, jokainen solu mussa huutaa..”

”En ole nainen, en yhtään mitään.”

Olipa kerran pieni kaunis prinsessa. Suloinen ja määrätietoinen. Hän tiesi tasan tarkkaan mitä elämältään tahtoi ja mitä unelmien saavuttaminen vaatisi. Hän oli valmis mihin vain. Ja ei mörköjä ole olemassa, hän tiesi. Ne ovat vain omaa mielikuvitusta. Ei siellä sängyn alla ketään asu.

Prinsessa kasvoi isoksi. Hänestä tuli aikuinen. Hän tapasi prinssinsä. Komea kuin mikä, lihaksikas ja valloittava hymy, suuret kauniit silmät ja pilkettä silmäkulmassa. Prinsessa kätteli prinssiänsä esitellen itsensä: ”Moi mä olen Mariella” ja mietti että siinä se nyt on ja tuon miehen minä haluan. Ei prinsessa arvannut että se kättely tulisi lopulta koitumaan hänen kohtalokseen.

Makasin öitä valveilla miettien että miten tässä näin kävi. En mä suunnitellut mun elämääni näin. Kun mä oon 25 vuotias mä olen naimisissa, meillä on ihana koti ja perhe ja ollaan onnellisia. Matkustellaan yhdessä ja rakastetaan. En mä suunnitellut että nyt kun olen 25 vuotias käyn kerran viikossa terapiassa, nukun ainoastaan lääkityksen voimin, kärsin traumaperäisestä stressihäiriöstä, käyn läpi ikuisuudelta tuntuvaa oikeusprosessia ja jokainen aamu alkaa taistelulla omia itsetuhoisia ajatuksia, vihan ja ahdistuksen tunteita vastaan. On päiviä kun hymyily sattuu ja meinaan unohtaa miten hengitetään. Teen 24/7 töitä oman mieleni kanssa, jotta saisin kaiken peitettyä ja sopeutuisin tuonne ihmisten sekaan. Toistelen päässäni päivittäin kysymystä ”Miksi?”. Miksi mulle kävi näin? Miksi minä? Miten mä voin peruuttaa tän? Mitä ja missä kohtaa meni vikaan?

Ja on totta että siellä sängyn alla ei mitään mörköjä asu. Mutta hirviöitä on olemassa, sen mä tiedän nyt kun olen sellaisen nähnyt. Löytänyt oman sänkyni päältä, rakastanut sellaista. Niin paljon että unohdin lopulta rakastaa itseäni.

Olen yrittänyt kaikenlaisia tapoja lievittääkseni omaa henkistä pahaa oloani. Alkoholi ei toiminut. Mielialalääkkeet sai mut vain kyseenalaistamaan omia tunteitani (”Olenkohan nyt oikeasti iloinen vai onko tää sen ilopillerin ansiota..?”), terapiasta koen olevan hyötyä, mutta se ei riitä. Puhuminen ylipäätään on ollut mulle paras tapa päästä purkautumaan ja jäsentelemään päässä liikkuvia miljoonia sekavia ajatuksia ja kysymyksiä. Mulla on ollut tässä kohtaa myös paljon onnea että mulla on niin paljon läheisiä ihmisiä mun elämässä jotka on aina valmiita myös kuuntelemaan. Juokseminen ja pitkät kävelylenkit yksin ulkoilmassa on myös jeesanneet ja antaneet mulle loistavan pakokeinon. Tunti päivässä aikaa itselleni, on mun tavoite mistä yritän poikkeuksetta pitää kiinni.
Ja nyt tässä jokin aika sitten juolahti mieleeni semmoinen mitä joskus nuorempana harrastelin kun jokin asia tuntui pahalta: mä kirjoitin. Runoja, novelleja tai päiväkirjaa. Mitä ikinä, kunhan sain ne asiat paperille. Ajattelin että miksen kokeilisi sitäkin tapaa uudelleen nyt. Ja näin alkoi ajatus oman blogin kirjoittamisesta muodostua.

Pitkään mietin että lähtisinkö julkaisemaan mun tekstejäni anonyymina vaiko ihan omilla kasvoillani. Valitsin lopulta jälkimmäisen vaihtoehdon. Anonyymina sanani olisi vapaampi ja nyt joudun rajoittamaan jonkin verran sitä mitä kirjoitan ihan jo pelkästään juridisista syistä sekä siksi, että on henkilöitä, joita mun pitää suojella ja kunnioittaa heidän yksityisyyttään. Halusin kuitenkin että mun blogini pointti säilyisi. Parisuhdeväkivallasta puhutaan liian vähän ja vertaistukea on todella hankala löytää. Liian moni uhri vaikenee, vaikka henkensä uhalla. Liian moni ei koskaan pääse irti. Liian moni pelkää ja tuntee häpeää. Minkä mä ymmärrän. Oli varmaan yksi mun elämäni vaikeimmista ja häpeällisimmistä asioista koskaan sanoa ääneen että ”Mä oon nainen, joka ottaa turpaansa kotona. Mä oon nainen joka silti palaa aina miehensä luo. Mä oon nainen joka pyytää anteeksi sitä että sai toisen tekemään asioita mitä se teki mulle.” Mut vaikeneminen ei muuta maailmaa. Ja kaiken tän pahan olon ja jokapäiväisen selviytymiskamppailun keskellä mun sisimmässä palaa pieni toivon kipinä. Toivo siitä että vaikka mä en voi muuttaa mennyttä, niin ehkä mä voin muuttaa tulevaa. Ja jos on pienikin mahdollisuus että jakamalla omaa tarinaani mä voisin auttaa jotakuta toista samojen asioiden kanssa painivaa ihmistä, edes helpottaa jonkun oloa, niin ehkä tällä kaikella olisi joku merkitys. Että ehkä mun tuskani ei ole turhaa, ehkä mun piti kokea tämä jotta voisin auttaa jotakuta toista. Toivo sellaisesta antaa mulle itselleni voimaa jokaiseen uuteen päivään. Ja musta olisi tuntunut typerältä lähteä kirjoittamaan asenteella ”tästä puhutaan nyt!” ja sitten itse hypätä piiloon jonkun nimimerkin taakse.

Mä en suostu enää häpeämään. Mä en suostu enää pelkäämään. Mä en halua että kukaan enää käyttää musta sanaa ”uhri”. Mä olin uhri, mut tänään, mä olen selviytyjä. Ja tää on alku mun tarinalle siitä miten mä pääsin pois, siitä miten mä selvisin. Elämästäni väkivaltaisessa suhteessa ja sen jälkeen.

IMG_4829.JPG